269. Lizz Wright: Dreaming Wide Awake (2005): Hiljaa hyvä tulee

Löysin Lizz Wrightin ihan sattumalta joitakin vuosia sitten, kun selasin kirjaston levyhyllyä - ja vielä sen jazzosastoa - ja hänen debyyttialbuminsa "Salt" sattui silmiini. Lainasin sen kotiin, koska sillä oli muutama tuttu biisi, ja tykästyin siihen - mutta tämä kakkosalbumi vasta tyrmäsi minut. Se on loistava sekoitus vanhoja klassikkoja ja uusia, osittain omia kappaleita, joka jotenkin onnistuu olemaan samalla aikaa juureva ja eteerinen. Tekisi mieli sanoa ajaton, mutta olen ryöstöviljellyt kyseistä termiä niin etten oikein kehtaa - pitää palata asiaan muutaman kymmenen vuoden päästä.

Miksi tämä on niin hyvä? No, ensinnäkin Lizz Wright on loistava laulaja. Hänen tietyllä tapaa viileän etäinen, mutta samalla läsnäoleva äänensä ottaa kuulijan haltuunsa tavalla, johon harvat pystyvät. Vertailut ovat turhia, mutta tietyllä tavalla mieleen tulee esim. Sade - sillä erotuksella, että Lizz iskee minun tajuntaani lujemmin. Hänen äänestään löytyy voimaa, mutta hän taitaa myös vivahteet ja hiljaa laulamisen, mikä erottaa hänet kaikista niistä kailottajista, joiden taidot eivät riitä riisutumpaan ilmaisuun.

Toiseksi tämä on loistavasti sovitettu ja soitettu levy. Akustisvoittoinen soundi on kuin tehty yön hiljaisia tunteja varten, ja pelkäksi taustamusiikiksi tästä ei ole, koska se saattaa hukkua hälyyn. Sen sijaan sen kuunteleminen palkitsee yhä uusilla pikku yksityiskohdilla - kitaroinnilla, pianolla, hienovaraisella kuorolla. On vaikeaa poimia tältä levyltä varsinaisia huippuja, koska se on niin hieno kokonaisuus, mutta jo aloitus on kova; vanha "A Taste Of Honey" saa uudenlaisen, surumielisen tulkinnan, ja kakkosraita "Stop" on tosiaan pysäyttävä esitys. Soundimaailma on jossakin laulelmajazzin ja soulin välimaastossa, välillä folkin puolelle koukaten - esim. Neil Youngin "Old Man" soi miltei brittiläisenä.

Listaa voisi jatkaa, mutta mieluummin yritän vetää yhteen vahvuudet - hiljaisen jäntevyyden, ja miellyttävän orgaanisen soundin, joka kantaa Lizz Wrightin tyylikästä ääntä. Tämä on itse asiassa musiikkia, jonka voisi kuvitella kirkkoon tai konserttisaliin, mutta myös kapakkaan - ja veikkaan jopa, että se siellä hiljentäisi taustahälinänkin. Hiljaa hyvä tulee.