Maailman paras levy 2001

Jo nuorena miehenä narahdin kelttiläiseen musiikkiin. Luultavasti siihen myötävaikuttivat sellaiset asiat kuten legendojen ympäröimät sumuiset rannat, säkkipillit, tarttuvat kappaleet, tekstien leikkisä runollisuus - mutta kaikkein tärkeä yksittäinen tekijä oli varmaan monien kelttifolkpohjaisten artistien kyky heittäytyä häpeämättömästi tunteidensa vietäväksi ja tehdä sellaisia balladeja, joiden tahtiin kehtasi itsekin heittäytyä tunteelliseksi. Kaikkein parhaiten keitos maittoi silloin, kun artisti kuitenkin toimi rockpohjalta - ja yksi tämän linjan parhaista oli Runrig. Vuonna 2001 bändi julkaisi hienon albumin "The Stamping Ground", jolta löytyy yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni, loistavan hieno "One Thing".

Se on oikea powerballadi - ylevä sävelmä, sovitus joka alkaa akustispohjaisesti mutta kasvaa eeppisiin mittoihin, soitto toimii kuin unelma, ja bändin uusi vokalisti Bruce Guthro omaa juuri sellaisen äänen, joka toimii silloin kun tarvitaan sekä voimaa että vivahdetta, ja tarpeeksi mutta ei liikaa tunnetta. Tarina pyörii ihmissuhteen päättymisen tai sen uhan ympärillä, mikä ei ole kovinkaan omaleimainen rakaisu - mutta sen sijaan käsittelytapa om hyvä, koska kappaleen tunnelataus ei ole itsesäälissä vellomista.

En ole kovinkaan aktiivinen keikoilla kävijä, mutta on joitakin sellaisia tapahtumia jotka haluaisin vielä kokea. Runrigin keikka jossakin Ylämailla olisi poikaa - ainakin näkemieni videotallenteiden perusteella tunnelma on yleensä aika tiivis, vaikka tätä biisiä ei esitettäisikään. Ehkä kokemus voisi olla samantyyppinen kuin silloin, kun vahingossa osuin Värttinän keikalle Nurmeksessa?

Kelttiläissävyisestä musiikista makuni tekikin sitten joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla "kehityshyppäyksen" Atlantin yli, ja kaikenlainen americana alkoi täyttää aukkoa, joka tietoisuudessani oli mustan musiikin ja popin välillä. Ja siitäkös varsinainen aarrekammio aukesi, varsinkin kun musiikkia tässä vaiheessa saattoi jo helposti löytää netin kautta, eikä aina tarvinnut mennä "ostos ja pettymys"-mutkan kautta. Olin aiemmin jopa vältellyt tätä aluetta, koska minulla oli aika lailla kaavamainen ja alkukantainen negatiivinen käsitys kantrimusiikin olemuksesta, mutta kun munlle valkeni, ettei kyseessä aina ole stetsonhattuinen jollotus steelkitaran säestämänä, sekin avitti ymmärtämykseni kasvua.

Yksi genren varhaisista suosikeistani - ja ehkä ensimmäinen naispuolinen - oli iki-ihanan äänen omaava Lucinda Williams, jonka 90-luvun lopun albumi "Car Wheels On A Gravel Road" oli yksi niistä teoksista jotka ensin tarttuivat korvaani. Sen seuraaja, "Essence", räjäyttikin sitten jo pankin. Maanläheinen mutta hallitusti tuotettu soitto, hyvät biisit ja ennen kaikkea Lucindan laulu teki mieleeni lähtemättömän jäljen. Jos mies laulaisi kaipuusta samalla tavalla kuin Lucinda albumin nimikappaleessa, se olisi ehkä jopa tökeröä, mutta tämä esitys toimii.

Saman tekevät esim. miltei harras "I Envy The Wind" sekä vastustamattoman haikea "Out Of Touch", jonka voima on sen lakonisen toteavassa esityksessä. Ja ehkä se on paras määre koko albumille - sellainen hallittu, hillitty voima, jonka yksi suuri vahvuus on nimenomaan se, mikä jätetään sanomatta tai soittamatta. Lucindan myöhemmilläkin levyillä on hetkensä, mutta tämä on silti se albumi jonka pariin huomaan palaavani, ehkä juuri tämän hiljaisen voiman vuoksi.

Ajan myöta levyhyllyyn ovat löytäneet tiensä myös mm. Emmylou Harris (joka itse asiassa taisi ehtiä kuvioihin jo ennen Lucindaa), Kathy Mattea, Mary Gauthier, Shelby Lynne, Allison Moorer, Margo Timmins ja ennen kaikkea Rosanne Cash, mutta se onkin jo toinen juttu, tai itse asiassa sarja juttuja, joihin tulen vielä palaamaan.