Monet tämän päivän musiikillisista suosikeistani ovat yhtyeitä tai artisteja, joiden suuruuden päivät ovat jo liki esihistoriaa, mutta jotka vielä porskuttavat - ja joissakin tapauksissa vain parantavat juoksuaan. Hauskaa on joissakin tapauksissa se, että nämä comebackit itse asiassa ovat kestäneet kauemmin ja/tai tuoneet enemmän suosiota kuin itse suuruuden päivät aikoinaan. Yksi parhaista esimerkeistä taitaa olla Aerosmith. 1970-luvun klassikkolevyjen ja huuruisten vuosien jälkeen bändi palasi kehiin alkuperäiskokoonpanossaan 1985 tällä levyllä, joka katosi aika lailla jäljettömiin - noustakseen vain takaisin parrasvaloihin ja todelliseen supertähteyteen pari vuotta myöhemmin Run-DMC:n ja "Permanent Vacation"-albumin myötä.
Myöhempi ura, nousuineen ja laskuineen, on kuitenkin toinen juttu - minua viihdyttää enemmän tämä "Done With Mirrors". Mikä tässä on niin hyvää? Itse asiassa ensinnäkin se, että tämä on nimenomaan sitä perus-Aerosmithiä, joka sittemmin välillä hävisi popmusiikin ja pintakiillon alle (joskin Steven Tyler & co hoitavat senkin puolen suvereenisti - mutta se on siis toinen juttu). Tämä on vetävien komppien, antaumuksellisen laulun, terävän sooloilun ja svengaavien riffien juhlaa. Ns. raskaan rockin alalla ei ole montaa orkesteria, joiden soitto vipatuttaa puntteja tämän bändin lailla.
Yhdeksän biisin kokonaisuus on itse asiassa aika tasavahva - juuri nyt hymyilyttää "Shame On Youn" keskitempoinen keinunta, mutta bluesahtava "The Reason A Dog" toimii yhtä lailla. Samaten jäntevä "Shela", joka on oiva esimerkki siitä miten rock voi toimia funkymminkin - sekin yksi nimenomaan Aerosmithin tavaramerkeistä jo alusta alkaen. Raivokkaat "Gypsy Boots" ja "Darkness" heittävät vielä yhden vaihteen silmään - rytmiryhmän ja kitaroinnin yhteispeli antaa musiikille sellaisen läsnäolon ja bändiyden tunnun, joka hiotummilta ja enemmän tuotetuilta levyiltä hiukan jää puuttumaan.
Erityismaininnan ansaitsee itse herra rock-kukko Steven Tyler; hän on ensinnäkin monipuolinen laulaja, jonka fraseeraus hakkaa monta suurikeuhkoisempaa ulisijaa, mutta ennen kaikkea varsinainen rock´n´roll-lyyrikko, jonka kaksi- ja monimielisyysarsenaali ja toisaalta tietynlainen filosofinen ote teksteihin on aika uniikki tässä uhoajien maailmassa.
Ja miten niin comebackien isoäiti? No, jo nuo "Pumpin" ja "Get A Gripin" megasuosion päivät olisivat riittäneet comebackien äidin arvonimeen - mutta se oli jo seuraava sukupolvi Aerosmithin paluuta. Jos tämä bändi nyt koskaan olikaan poissa - pihalla ehkä, mutta sekin kuuluu ns. toisiin juttuihin.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti