87. Van Morrison & Chieftains: Irish Heartbeat (1988): Kelttiläisen soulin alkulähteillä

Vaikka Van the Man keikoillaan ja joskus myös levyillään oli aikaisemminkin esittänyt kelttiläisiä kansanlauluja, ja joissakin hänen omissakin lauluissansa oli kaikuja kotisaaren musiikkiperinteestä, hän ei ennen vuotta 1988 ollut kuitenkaan mikään ”irkkulaulaja”, jonka ohjelmistoon kuuluu perinteisiä juoma- ja rakkauslauluja. Sitten tuli tämä levy, jonka hän teki yhdessä toisen elävän legendan, kansanmusiikkiyhtye Chieftainsin kanssa, joka minun korvissani on yksi parhaiten onnistuneista kansanmusiikin ja rockmaisemman ilmaisun yhdistelmistä – eli levy, joka soi akustisen rikkaasti, mutta joka on tuotettu huolella ja kohtuullisen suurella rahalla siten, että se sopii myös nykypopkuluttajan korvaan.

Jo levyn avaus on klassikko – ”Star Of The County Down” on laulu, jota on tullut hoilattua siellä sun täällä, Dublinista Turkuun tämän esityksen innoittamana – jotenkin yhdistelmä Chieftainsien tarkkaa, mutta eloisaa soitantaa, ja Vanin tunnuksenomaista mokellusta ja murinaa loksahtaa paikalleen heti ensi tahdeista lähtien. Tässä liikutaan selvästi kansanmusiikin alueella, mutta muista esityksistä esim. ”Raglan Road” on selvästi toteutukseltaan Vania, vaikka kappale onkin lainakamaa.

Hauskaa on myös, miten laulujen tematiikka monesti sopii siihen kuvaan vanhenevasta artistista, jota Van omassa tuotannossaan on rakentanut – esimerkkinä monien muidenkin tulkitsema ”Carrickfergus”. Ja toisaalta mukaan kelputetut kaksi Vanin omaa biisiä –”Irish Heartbeat” ja ”Celtic Ray”, 80-luvun ehkä vähemmän legendaarista tuotantoa – nousevat tavallaan esiin paremmin tässä yhteydessä ja tällä kokoonpanolla. Kun vielä totean, että ”I´ll Tell Me Ma” ja ”Marie´s Wedding” ovat samaa puuta kuin avaus, eli nopeita ja iloisia, ja että yksi levyn kohokohdista on ”She Moved Through The Fair”, yksi kelttiläisen tradition kauneimmista rakkauslauluista, jonka miehemme tekee omakseen jäljittelemättömällä tavallaan, on melkein koko levy kehuttu.

86. Hector: Kadonneet lapset (1978): Suomen ensimmäinen popklassikko

Niinkuin olen jo aikaisemmin todennut, Hector on hämmentävä tapaus. Hänen kynästään on lähtenyt suuri määrä suomalaisen kevyen musiikin klassikoita, mutta samalla (ja etenkin 1970-luvulla) hänen ilmaisutavan etsimisensä ja tasapainottelunsa eri tyylilajien välillä tuotti myös aika paljon hämmästyttävää skeidaa – mutta on tietenkin myönnettävä, että hän ei ainakaan suostunut kangistumaan minkäänlaiseen kaavaan.

Tällä levyllä hän kuitenkin pitäytyi huumorista sekä erilaisista tyylilajikokeiluista, ja sai aikaan levyllisen klassista singer-songwriterkamaa – hyviä sävellyksiä, omia ja muutama cover, hyviä sanoituksia jotka pureutuivat lama-Suomen elämään sortumatta uuden aallon saarnaamistaipumuksiin, ja hyviä sovituksia joissa varsinkin jousityö oli suomalaiselle poplevylle ennenkuulumattoman hyvin tehtyä.

Laulut voisi kehua läpi: Minun suosikkini on ”Tuntematon sotilas”, pianoballadi joka kertoo varsin surullisen sotaveteraanikohtalon – ja se oli vielä 70-luvulla aika harvinainen kannanotto Suomessa, varsinkin ottaen huomioon herra Harman vasemmistosympatiat. Nimikappale, ”Tuulisina öinä” ja ”Insinöörin unet” ovat teräviä huomioita väliinputoamisesta nekin, kun taas ”Kissojen yö” on ”vain” ihmissuhteita luotaava vastaavanlainen pophelmi. Jotkut näistä lauluista tuovat soiton ja sovitusten osalta mieleen samaan aikaan pinnalle ponnahtaneen Dire Straitsin, kun taas toiset ovat enemmän italopoppia. ”Ei mittään” on renkutus josta tuli jopa hitti – ehkä vähän populistinen mutta uppoaa hyvin jakeluun.

Ja levyn useimmat muutkin laulut ovat vähintäänkin kelvollisia. Vanhempani ostivat tämän C-kasettina sen ilmestyessä, ja kun kasetti oli soitettu puhki, hankin joskus vuoden 90 paikkeilla CD-version, jonka olen kaivanut esille tämän tästä vuosien saatossa – tämä on levy, joka on kulkenut mukanani jo yli 30 vuotta, ilman että sen tenho olisi kaikonnut. Ja yksi syy siihen voi olla nimenomaan että tämä kuulostaa niin hyvältä ollakseen sen aikainen suomalainen poplevy.

85. Van Morrison: A Period Of Transition (1977): Harjoitelmia tyylilajin sydämessä

Van Morrisonin laajassa tuotannossa on levyjä, joiden on sanottu olevan uusiin sfääreihin kurkottavia mestariteoksia, jotka luotaavat tekijänsä avointa, etsivää ja kauas kaipaavaa mieltä – jne jne – ja sitten on ”vain” hyvää musiikkia sisältäviä levyjä, jotka ilmantävät tekijänsä musikaalista visiota – koko mustan musiikin kirjoa kelttiläisillä mausteilla höystettynä. Tämä levy kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, ja ehkäpä koska se oli ensimmäisiä ko. ryhmän levyjä Vanin tuotannossa, se on yleensä koko lailla lytätty tai sivuutettu lyhyesti hänen tuotantoaan kuvailtaessa.

Ja totta on, että tämä on ”vain” levyllinen Dr. Johnin tuottamaa, verevää R&B:tä. Levyllä on seitsemän raitaa, yhteensä kai 34 minuuttia musiikkia, eikä yksikään niistä tunnu turhalta. Tempot ovat enimmäkseen keski- tai täyshitaita, vain ”Joyous Sound” on vähän ripeämpi, mutta tämä ei silti ole mikään mollissarypeämislevy. Itse asiassa laulujen teemat ja tekstit kulkevat pitkälti samoja polkuja kuin hänen tuotannossaan yleensäkin – tämän levyn ”erikoisuus” on nimenomaan nimekkään ulkopuolisen tuottajan mukanaan tuoma äänimaailman kuosi.

Joka käytännössä tarkoittaa tietynlaista yhteyttä Van the Manin filosofisempaan tuotantoon – koska tähän levyyn voi uppoutua runsaaksi puoleksi tunniksi, sen belfastilais-neworleansi¬laiseen svengiin, joka imaisee syliinsä ja vie mukaansa. Hittisinkkuja ei ehkä löydä, mutta tässä tapauksessa tasalaatuisuus ei ole tasapaksuutta.

84. Anastacia: Anastacia (2004): Toinen Suuri Ääni

Ennenkuin snobit ja puristit hirttävät minut, haluan sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin, Anastacia ei kilpaile samassa sarjassa Mavis Staplesin kanssa. Ja toiseksi, Anastacia on oikeasti hyvä laulaja – sarjassaan ja ajassaan niitä kaikkein parhaimpia. Minulta meni puristin elkeideni vuoksi vuosia, ellei vuosikymmeniä hukkaan hyvää viihdettä väheksyessä, mutta kun nyt olen päässyt senkin kynnyksen yli, on elämäni rikkaampaa. Anastacian kohdalla on vielä ylitettävä sekin kynnys, että häntä syytetään ulkoisten avujen avulla menestymisestä – mutta nätti tai ei, hän osaa laulaa, ja ainakin tämän levyn perusteella myös säveltää ja/tai sanoittaa, koska on ollut mukana tekemässä kaikkia biisejä.

Tämä on musiikillisesti hieman toista maata kuin hänen läpimurtolättynsä olivat; kitarat soivat lujemmin ja monet biitit ovat rockia enemmän kuin tanssimusiikkia – svengiä sinänsä unohtamatta. Tekstit ovat osittain rankkaakin tilitystä, genren huomioon ottaen – aihepiirejä tai motiiveja sen enempää ruotimatta voi kuitenkin sanoa, että henkilökohtaisuuden tuntu nostaa myös taiteellista vaikutelmaa.

Hitit ”Sick and Tired” ja ”Left Outside Alone” kuuluvat parhaimpiin esityksiin, tämän tyylilajin kirkaimman helmen ollessa kuitenkin ”Welcome To My World”. Kevyempää, ”perinteisempää” Anastaciaa, joskin sanomallista sellaista, on ”Pretty Little Dum Dum”. Mitään ensihittien tyylisiä biletyspläjäyksiä ei löydy, mutta kokonaisuus on hallittu. Ja laulaisipa tämä myöhempien aikojen valkoinen Suuri Pop-altto mitä tähansa, se erottuisi kaiken maailman hönkäilijöiden ja piipittäjien joukosta.

83. Van Morrison: Moondance (1970): Musiikillinen visio ja svengin syvin olemus, osa 1

Huomasin taannoin kauhukseni, että olen pian kehunut sata albumia, enkä ole saanut mukaan ensimmäistäkään ehkä kaikkein suurimman idolini Van Morrisonin tekelettä. Äkkiä ajatellen syynä on varmaankin se, että juuri hänellä voisi olla eniten tarjokkaita esim. kaikkien aikojen sadan parhaimman levyn listalle – sen lisäksi, että mikään näistä tarjokkaista ei varsinaisesti nouse kirkkaimmaksi yksittäiseksi helmeksi. Mutta koska mikään lista ei ole täydellinen ilman Van the Mania, pitää puute korjata nyt. Olen valinnut hänen tuotannostaan neljä suurinta suosikkiani, ja niistä kaikkein paras on tämä ”Moondance”, hänen 40 vuotta sitten ilmestynyt toinen soololevynsä.

Tämä levy alleviivaa minun mielipidettäni siitä, että herra Morrison on parhaimmillaan nimenomaan perinteisen rytmimusiikin tulkkina, eikä niinkään kelttiläisen tajunnanvirran airueena. Nämä kymmenen esitystä – omaa originaalia -ovat hyvin sovitettuja, tiukasti soitettuja ja loistavasti laulettuja bluesin, jazzin ja soulin välillä seilaavia esityksiä, joissa Vanin äänen lisäksi loistavat esim. piano ja puhaltimet.

Nimikappale on jo melkein puhkiversioitu klassikko – mutta nimenomaan Vanin originaalia jaksan kuunnella vaikka kuinka paljon. Hänen äänessään on juuri sitä voiman ja herkkyyden yhdistelmää, josta Suuret Äänet on tehty, ja kappale on yksinkertaisesti loistava. ”Into The Mystic” ja ”Caravan” ovat nekin suurta taidetta, joka ei koskaan ole poistunut soittolistoilta, ja esim. ”These Dreams Of You” on ”vain” loistavasti svengaava R&B-helmi.

Minun suurin suosikkini – tällä levyllä ja melkein mihin tahansa lauluun verrattuna – on silti rakkauslaulu ”Crazy Love”, joka on herkkä muttei siirappinen tunteen ylistys, jossa hänen laulunsa on kuin rakkaan hengitys iholla, soitto ihanan myötäilevää ja sovitus kevyt kuin kesäinen päivä. Tätäkin laulua on versioitu vaikka kuinka paljon, mutta kuulemistani lainaajista kukaan ei ole päässyt lähellekään tämän alle kolmen minuutin taideteoksen tenhoa.

Ja kun levy loppuu, on onnea kestänyt alle 40 minuuttia – sormi repeat-napille ja taas mennään.

82. Mavis Staples: We´ll Never Turn Back (2007): Suuri Ääni

Harvassa ovat ne, jotka voivat laulaa miltei mitä tahansa niin, että kuulijalta nousevat ihokarvat pystyyn – äkkiä ajatellen keksin kaksi tai ehkä kolme laulajaa, kaikki naispuolisia soulääniä, jotka tämän tempun taitavat, ja kaikkein suurimman äänen heistä omistaa Mavis Staples. Ja niinkuin aika monet kanssasisaristaan, hänkin on aina välillä joutunut laulamaan toisarvoista kamaa tai sitten tuotanto on ollut vähän sinnepäin.

Joskus kuitenkin ääni ja aineisto kohtaavat molemmille arvoa antavalla tavalla, ja tämä levy on sellainen tapaus. Se on itse asiassa vieläkin enemmän, koska nuori Mavis isänsä ja sisariensa kanssa oli mukana, kun kaikki tapahtui; tälle levylleon nimittäin kerätty lauluja, joita laulettiin syvässä Etelässä 1960-luvulla, kun taistelu mustien kansalaisoikeuksista kävi kuumana.

Vaikka historian siivet siis havisevat, pärjää tämä levy ihan puhtaasti musikaalisilla meriiteillään. Soitto on ensiluokkaista ja sovitukset hyviä, kappaleet klassikoita – ja sitten on tuo Ääni. Kuunnelkaa vaikkapa ”Eyes On The Prize”... kylmiä väreitä. Kun komppiryhmästä löytyy nimiä kuten Ry Cooder – joka myös on tuottanut levyn - ja Jim Keltner, voi myös olla varma siitä, että taustat eivät häiritse laulua, vaan toimivat juuri niinkuin pitääkin.

81. John Hiatt: Crossing Muddy Waters (2000): Kulutuksen kestävää kamaa

John Hiatt on minusta yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä – ja samaa mieltä on myös pitkä liuta eturivin artisteja ympäri maailmaa, ainakin levytettyjen Hiattin laulujen perusteella. Sen lisäksi hän on oikein hyvä laulaja, ja on yleensä onnistunut kasaamaan ympärilleen päteviä soittajia, joiden esitykset on sovitettu ”juurevasti mutta ilmavasti” (tämä taitaa olla minun suosikkikliseitäni?).

90-luvun loppupuolella hän kuitenkin oli vähän alamaissa – levyjen välit venyivät, ja väliin mahtui jokunen puolivillaisempi kyhäelmä. Sitä suurempaa oli siksi iloni, kun tämä lätty ilmestyi. Se on tehty pienemmällä bändillä kuin useimmat hänen levyistään, mukaan mahtuu akustisiakin esityksiä, ja Hiatt itse on hyvinkin lähellä ja läsnäolevan tuntuinen. Pelkistetympi tausta antaa samalla enemmän tilaa hänen lauluäänelleen, joka minusta kuuluu genren ilmeikkäimpiin.

Nimikappale taisi minun korvissani olla uuden vuosituhannen ensimmäinen klassikko – se on hidas, kevyesti sovitettu mutta sisällöltään lyijynraskas sinisävelmä, jonka kertomus tuo palan kurkkuun. Toinen klassikko on ”Lift Up Every Stone”, tempoltaan nopeampi ”worksong-tyylinen” laulu, jonka tunnelmaa on vaikea kuvata – mutta oletusarvo on, että laulun kertojalle on käymässä ohraisesti, ja se välittyy etenkin laulutulkinnasta.

Muutenkin tämä on sellainen levy, jolta ei täytekamaa löydy – ei laulusta, ei soitosta, eikä sovituksista. Täyttä asiaa alusta loppuun, ja kestää kulutusta vuodesta toiseen.