132. Hoedown: Black & White (2010): Finlandicana?

Voiko coververio olla alkuperäisen veroinen? Voiko coverlevy periaatteessa ylipäätänsä olla hyvä sisältöluomus/taideteos? Voi, ja voi – mutta se ei ole pointti. Minusta taas on ihan sama, onko alkuperäinen hyvä tai ei, jos kerran lopputulos minua puhuttelee – ja sitä paitsi tällä tuplalla on myös muutama originaali hyvin valittujien amerikkalaisten juurimusiikkikappaleiden seurana.

Tämä on siis levy, jolla minulle entuudestaan tutut Ninni Poijärvi ja Esa Kaartamo sekä ryhmä muita asiansa osaavia suomalaisia muusikoita esittää ”americanaa” – bluesahtavaa, kantrahtavaa, soulahtavaa ja rokahtavaa kamaa, ilmeikkäästi, elävästi ja maukkaasti. Soljuva soitto säestää kolmen laulusolistin ilahduttavan sujuvia englanninkielisiä laulutulkintoja – ja koska kolmikon äänet ovat kaikki omanlaisiaan, on kokonaisuus mukavasti vaihtelevan kuuloinen.Originaaleja on monelta tunnetulta nimeltä – mm. Dylan, J J Cale, Gillian White – ja toisaalta alkuperäisissä on sellaisia, jotka kuulostavat tutuilta mutta joita en osaa sijoittaa. Se ei sinänsä tarkoita sitä, että ne välttämättä olisivat harvinaisuuksia, koska itse tunnen kenttää vain pintapuolisesti. Siksi en myöskään osaa verrata tulkintoja alkuperäisiin – mutta kuten yllä totesin, se ei ole tarpeenkaan.

Tämä on siis hyvä levy, jota kuuntelee mielellään koko 20 kappaleen ja runsaan 80 minuutin ajan. Jotkut kappaleet kuulostavat hyviltä koska tunnen ne entuudestaan – ”I Shall Be Released”, ”Crazy Mama” – mutta tämän hetken suurin suosikkini, ”Tear My Stillhouse Down”, on minulle täysin uusi esitys. Ja toisaalta tätä kuuntelee mielellään vaikka vain taustamusiikkina, koska esitykset seuraavat toisiaan miellyttävänä mutta ei mitättömänä jatkumona. Tämä on kuin pieni pala Amerikkaa täysin kotimaisin voimin, mutta ilman kömpelöjä käännöstekstejä tai juurimusiikissa valitettavan tavallista ns. huumoria. Finlandicanaa?

131. Jethro Tull: Broadsword And The Beast (1982): Huilistin uudet vaatteet

Ian Anderson ja Jethro Tull kuuluvat paitsi vanhimpiin suosikkeihini myös ylipäätänsä musiikki-ilmiöistä pitkäikäisimpiin - ensilevy tuli vuonna 1968, ja 43 vuotta myöhemmin herrat (joista enää vain herra Anderson on sama) tulevat mm. heittämään keikkaa Äänekoskelle. JT on onnistunut uransa aikana sekä kuulostamaan aina tunnistettavalta että luomaan nahkansa musiikillisesti, välillä ajattomasti, välillä aikaansa seuraten.

1980-luvun alussa bändi puki 70-luvun lopun folkvivahteensa synteettisempään kaapuun ja teki muutaman aika mainstreamia olevan levyn - "A" (jonka alunperin piti olla Ianin soolo) 1980, tämän sekä "Under Wraps"-tekeleen (1984), jolla ei ollut edes vakituista rumpalia, vaan herra Andersom ja elektroniikka hoitivat sen puolen. Nämä kaksi muuta tekelettä olivat aika puolivillaisia, mutta tämä levy onnistui yhdistämään folkvivahteet sellaiseen varhaisen 80-luvun kaapuun, joka vieläkin kuulostaa kohtuullisen ajankohtaiselta.

Yksi onnistumisen syy oli tietenkin hyvä materiaali - suosikkejani ovat marssiniomainen balladi "Slow Marching Band", nimibiisi "Broadsword" jossa on intiaanien sotalaulujen tunnelmaa (joskin laulun minä lienee viikinkien kohtaamiseen valmistautuva keltti) sekä toinen levyn nimeen viittaava "Beastie", joka riffittelee melkein hevisti, mutta muutkin seitsemän raitaa ovat enemmän kuin OK. Lopetus, lyhyt juomalaulu "Cheerio" on erinomainen illan viimeinen kappale.

Tämä levy on siis sikäli mielenkiintoinen, että siinä yhdistyvät Jethro Tullin perinteiset vahvuudet - hyvät sävellykset ja sovitukset ja Ian Andersonin lauluääni - ja modernimpi, elektronisempi äänimaailma, mutta yksi perinteinen tunnusmerkki eli huilu on taka-alalla. Se ei tässä yhteydessä silti häiritse yhtään, koska se minun mielestäni joillakin muilla bändin levyillä saa liikaakin tilaa.

130. Santana: Inner Secrets (1978): Toisenlainen kitarasankari

1970-luvun loppupuolella heräävää popmusiikillista tietoisuuttani muokkasi ennen kaikkea parhaan kaverini isoveljen levykokoelma, joka oli suoraan sanoen mielenkiintoinen varhaisteinille, joka siihen asti oli kuunnellut vain Biitlesiä ja Abbaa. Yksi platoista, joka sieltä löytyi varmaan ihan tuoreeltaan, oli tämä Carlos Santanan ja bändinsä tekele, joka ilmeisesti oli bändin siihen asti "popmaisin" tuotos (myöhemmin sitä poppia tulikin enemmän), ja joka jo silloin kauan sitten teki minuun aikamoisen vaikutuksen. Yksi syy taisi olla tuo lattarivaikutteinen soundi, joka ainakaan siihen aikaan ei ollut kovin tavallinen ainakaan minun musiikillisessa maailmassani.

Tämä kuuluu niihin levyihin, jotka sittemmin hankin CD-hyllyyni, ja se on vieläkin suosikkini Carlos Santanan laajassa tuotannossa (jota en kylläkään ole systemaattisesti kuunnellut). Samaten tykkään vieläkin soundista, sen jonkinlaisesta yhdistelmästä latinalaisamerikkalaista kaihoa ja jonkinlaista jyräystä, ja kitaristivelhomme soolot käyvät hyvin korviini. Senaikaisen laulajan Greg Walkerin ääni on myös mieleeni - ja esim bändin 2000-luvun hittilevyihin verrattuna tämä kuulostaa yhtenäiseltä, koska sama mies hoitaa vokaalit läpi levyn.

Jonkinlaisia suosikkikappaleitani ovat mm. "Well All Right", vanha Buddy Hollybiisi joka saa aika toisenlaisen käsittelyn riffeineen ja breikkeineen; tätä laulua (ja nimenomaan tätä sovitusta) höyläsimme lukiolaisina itsekin 80-luvun alussa, kun olin oikein rocklaulaja, midtemponumero "Open Invitation", alotus "Dealer/Spanish Rose" sekä tunnelmallinen "The Facts Of Love". Niinkuin jo yllä totesin, tätä albumia taidetaan pitää Santanan "taiteellisen tason laskun ja kaupallistumisen" aloituspisteenä, mutta se ei sanottavasti haittaa minua koska pidän juuri popmusiikista - taiteellisempia genrejä sinänsä väheksymättä. Ja vaikka en osaa soittaa kitaraa, juuri Carlos Santanan kitaran ääni kuuluu niihin jotka kuvittelen tunnistavani - vaikka se tarkoittaisikin sitä, että hän ei juuri vaihtelua harrasta.

129. Mariska & Pahat sudet (2010): Suloinen myrkyttäjä ja reipas rytmiryhmä

Mariska taitaakin yllättäen olla monipuolisin ns. mustan musiikin esittäjä, mitä tästä maasta löytyy. Käsittääkseni hän on luonut uraa lähinnä rap-artistina, mutta tämä hänen viime vuonna ilmestynyt ensimmäinen bändilevynsä on jotain ihan muuta; tämä on jonkinlainen osittain iskelmällinen perinteinen R&B-levy, jonka analogiset soundit ovat riemastuttavia, ilmava komppi soi kuin ihmisen mieli - ja artistimme laulu ja tekstit ovat kuin nenä päässä.

Jo aloitus "Hurrikaani" rullaavine rumpukomppeineen ja rivakkoine puhallinriffeineen - ja jotenkin hävyttömältä kuulostavine teksteineen - on oiva makupala, sitä seuraava "Suloinen myrkynkeittäjä" heittää melkein humpaksi (itse asiassa mieleen tulee Vaya Con Dios), kun taas "Venäläinen ruletti" on kuin Roy Brownin tai Wynonie Harrisin laulukirjasta. Teksti kulkee, ja laulu on eloisaa. Itse asiassa hänen ilmaisunsa on yksi harvoista tässä maassa, joka taipuu rytmimusiikin dynamiikkaan vaikka kuinka helposti, ollen samalla vielä ilmeikäs.

Todellinen kohokohta on silti "Kokkaa mua", jota on vaikea punastumatta kuunnella; mitenköhän keikkakuulijoiden mahtaa käydä... tunnelma on kuin jostain speakeasysta pikkutunneilla, kun saksofoni soi ja urut viekottelevat taustalla. Loputkin levystä voisi vielä kehua, mutta tämä riittää ainakin minulle. Todettakoon vielä, että viimeisenä raitana on tango-bonusbiisi "Sua kaipaan", joka ehkä menee pastissimaisuudessaan vähän yli - mutta sanon tämän sillä varauksella, että tango ei varsinaisesti ole minun lajini. Vanha R&B sen sijaan on sitä, varsinkin näin etevästi päivitettynä. Uuh, ihan tässä marinoituu...

128. Aerosmith: Nine Lives (1997): Sedät heiluu vaikka henki menis...

Kun nyt heittäydyin taas kehumaan vanhoja hevibändejä, niin antaa mennä: Aerosmith on siis aika uusi tulokas suosikkigalleriassani - itse asiassa tulin joskus noin vuonna 1997 hankkineeksi herkullisen "Big Ones"-kokoelman, joka summasi bändin uuden tulemisen vuosina 1987-1994, ja kun olin koukussa siihen ilmestyi tämä albumi, joka myynnissä ja suosiossa mitattuna ei tainnut olla yhtä iso kuin "Get A Grip" tai "Pump" olivat, mutta silti kokonaisuus joka iski minut lattiaan kuin metrinen halko.

Tältä levyltä löytyvät kaikki ne osaset, jotka tekivät ja tekevät Steven Tyleristä ja hänen bändistään suuria viihdyttäjiä: Mehevää menoa, sujuvia sanoituksia, himon hienoja hitaita ja sävykkäitä sovituksia. Kokonaisuus on ehkä CD-ajan tapaan lievästi buliminen - tiivistäminen kahdeksaan tai yhdeksään raitaan ja 37 minuuttiin, niinkuin herroilla oli tapana 70-luvulla, olisi tehnyt tästä toella kovan paketin, mutta näinkin tämä on hyvä.

Hauskaa on nimenomaan se, että levyn hyvät hetket ovat niin monimuotoisia. Ensimmäisenä minut vakuutti "Taste Of India", joka on sopivan etnissävytteinen menopala killerikertosäkeellä, seuraavana folkahtava balladi "Full Circle", joka taas on kuin tehty leirinuotiolle, sitten "The Farm" ja sen itseironinen verbaalileikittely... "Pink" taas on juuri sellainen kieli poskessa heitetty hitti, jonka kaksimielisyydet venyttävät kielitaitoni rajoja, "Something´s Gotta Give" ja "Crash" taas taattua kaahausta jonka takaa silti löytyy sekä sävellys että sanoitus... muutamaa raitaa voi haukkua täytteeksi, mutta kokonaisuuskin kestää soittoa.

Ja jotenkin, viimeistään tässä vaiheessa, tuntui ja tuntuu selvältä, että Aerosmith on kokonaisen alalajin kummisetä - kaikki 80-luvun "puudelirokkarit/hiusmetallibändit" ovat heille velkaa perusideansa. Tämä alkuperäisartisti vain hoitaa hommat useimpia seuraajiaan paremmin... sedät heiluivat vielä tässä vaiheessa vaikka väkisin.

127. Deep Purple: Who Do We Think We Are? (1973): Väsyneenäkin voimissaan

Tämä levy on viimeinen, jonka itselleni hankin Deep Purplen kaikkein klassisimman kokoonpanion tuotannosta - ja taisin ostaa sen Euran S-marketista noin kuudella eurolla, kun se sattui silmään sopivana levyhyllyn täydennyksenä. Ennen sitä olin soittanut puoliksi puhki sekä "In Rock"- että "Machine Head"-albumit ja digannut niiden välissä ilmestynyttä "Fireball":ia - ja myös uudistuneen purplen "Burn" ja "Stormbringer" taisivat löytyä kokoelmista. Minusta "Woman From Tokyo" oli Purplen hiteistä huonoin, enkä sillä muodoin odottanut tältä albumilta liikoja...

ja sitten tämä tulee ja pesee koko kokoelman. Tuo hittibiisi ei vieläkään ole suosikkini - mutta loput tään levyn raidoista ovat enemmän tai vähemmän tasavahvoja, vaikka eivät olekaan komeilleet sinkkulistoilla. Esimerkkejä? Ovelan funky "Rat Bat Blue" (jonka teksti on juuri niin älytön kuin nimi antaa ymmärtää), hymni "Our Lady", vauhdikas "Smooth Dancer", pakollinen blues "Place In Line", tarinan ympärille rakennettu "Mary Long" ja mehukas "Super Trouper" (ei, Abba ei tehnyt Purplecoveria vaan samannimisen laulun) muodostavat tyylipuhtaan, funkisti raskaan kokonaisuuden joka silti liitää hevin keveimmän rytmisektion Paice/Gloverin kiihdyttämänä sekä Jon Lordin urkujen maustamana. Kitaristivelho Blackmorekin pysyy jollakin tavalla aisoissa...

Ja koko alkuperäinen paketti alle 35 minuutin, eli siihen ei ehdi kyllästyä - vaikka tuo CD-aikana tuntuukin enemmän EP:n mitalta - koska albumi on (melkein) alusta loppuun saakka tasalaatuista kamaa. Testamentti juuri tuon klassisen Purplekokoonpanon tasolle on se, että tämä väsyneenä (mutta ei väsyneesti) tehty albumi on parempi kuin lähes kaikki sen jälkeen julkaistut levyt.

126. Koinurit: Yllätyspaartit (1990): Pogues suomalaisittain - ja soittotaidolla (Sovellettua kansanmusiikkia 3)

Kun viimeksi kehuin Folkkareita energisyydestä ja innosta, on tätä poppoota ja levyä ilmeisesti sitten luonnehdittava raivokkaaksi, koska tämä saattaa olla itse asiassa kaikista kuulemistani "kansanmusiikkilevyistä" eniten rock. Ei siten, että tämä olisi esimerkiksi sähköisin tai raskain, mutta juuri tuon ns. energiatason osalta. Vertaus Poguesiin tulee oikeastaan tuosta energiatasosta - mutta mikäli minä ymmärrän musiikista mitääm, Koinurit on ko. retkuetta huomattavasti puhdasoppisempi.

Äänitysteknisesti tämäkin on aika "luonnollinen" - mutta tässä tapauksessa se ei haittaa yhtään, vaan päinvastoin lisää läsnäolon tunnetta. Koinurit voitti mm. pelimanniyhtyeiden Suomen mestaruuden 1990 - ja onnistui käsittääkseni herättämään pahennusta kilpailujen yhteydessä, en tosin muista mistä syystä.

Yleensä en hirveästi perusta instrumentaalimusiikista, mutta tään levyn raidat taitavat jakautua n. 50/50, eikä sekään oikeastaan häiritse, koska kokonaisuus jotenkin on niin täyttä asiaa. Materiaali on enimmäkseen "trad arria", mutta mukana on jokunen oma tekele, minkä lisäksi levyn parhaimmistoa ovat Hiski Salomaan ikivihreät "Tiskarin polkka" ja "Lännen lokari", jotka luetaan kiperästi ja tunteella. No, samoja sanoja voi käyttää monista muistakin levyn kappaleista. Instrumentaaleista esim. "Polska 1762" kulkee kuin hirvi, kun taas lauluista parhaimmat, Salomaan biisien lisäksi, ovat hellän karhea "Hyvää iltaa sanon sulle" sekä raivokas (taas!) "Progelaulu" - jonka tekstistä suurin osa on minulle tutumpi nimellä "Onko sinun paperisi kastunnu".

Vähän niinkuin Folkkareillakin, laulu itse asiassa kalpenee soitolle - eikä se oikeastaan haittaa minua (muuta kuin että joskus nuoempana manasin etten sattunut oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja päässyt laulajaksi...). Yhtyeen muusikoista Arto Järvelä, joka kuuluu maineikkaaseen pelimannisukuun, on sittemmin soittanut melkein kaikissa alan yhtyeissä, mutta muiden herrojen myöhemmät vaiheet ovat minulta hukassa. Tämä levy on sinänsä oikein hyvä testamentti, ja ilmestyipä paria vuotta myöhemmin toinenkin - mutta minä olisin kyllä toivonut vielä lisää jatkoa.