Olen kuluvan kesän aikana pitkästä aikaa kuunnellut kotikaupunkini suuria poikia Eppu Normaalia, ja taas kerran tullut miettineeksi sitä, miten jotkut suuret bändit tekevät legendaarisia albumeja jotka ovat enemmän kuin biisiensä summa, ja toiset taas aina onnistuvat mokaamaan jossakin suhteessa niin, että oikeastaan yksikään kokonaisuus ei ole yhtä hyvä kuin kappaleiden summa, tai ollenkaan niin kova kuin ko. yhtyeeltä voisi odottaa. Niinkuin ehkä arvaattekin, Eput kuuluvat mielestäni tähä myöhäisempään kategoriaan - tosin tietyin varauksin.
Esimerkiksi jo aikaisemmin kehumani "Rupisia riimejä" on klassikko, vaikka ainakin kaksi sen kymmenestä kappaleesta on täyttä roskaa, ja parissa muussakin on selviä puutteita - ja tämä Eppujen suosion huipulla julkaistu "Imperiumin vastaisku" on oikeastaan vielä selvempi esimerkki. Aloitan haukuista: Olen sen verran tosikko, että en kestä tahallaan huonosti laulettuja viinanläträysralleja, ja tämän levyn hitti "Baarikärpänen" on tämän lajin hirveimpiä esimerkkejä. En vain siedä sitä.
Toisaalta kaikki muut kahdeksan esitystä ovat enemmän tai vähemmän loistavia. Aloitus, "Afrikka, sarvikuonojen maa" on esimerkki luovasti epäkorrektista kielenkäytöstä, A-puolen hymnit "Linnunradan laidalla" ja "Kalkkiviivoilla" ovat kerrassaan huikeita, samaten rokkaavampi "Keskiyön cowboy" ja kolmas rockhymni "Roudan rutinaa". Martin laulu on parhaimmillaan, yhtyeen soundi täyteläinen - kuunnelkaapa vaikka kitarariffejä - ja sovitukset oivaltavia. Tekstit ovat taattua tavaraa - välillä ei tiedä, ovatko riimit raivostuttavia vai nerokkaita, mutta kylmäksi ne eivät jätä.
Ja vaikka yksittäiset laulut ovat pitkiä, ne eivät ole puuduttavia, ja kokonaisuus on klassisen LP:n mittainen. Voi olla, että tämä on se levy, johon sadan vuoden päästä palataan kun kerrotaan Eppu Normaalista, koska tämä ei ehkä avaudu heti mutta kestää kulutusta. Jätin tämän itse väliin kun se ilmestyi, koska olin niin pettynyt "Valkoiseen kuplaan" ja kyllästynyt Eppujen megastatuksen kasvuun, mutta sittemmin se on löytänyt tiensä levyhyllyyn ja ennen kaikkea vallannut yhä suuremman osan Eppudiggailustani.
perjantai 22. heinäkuuta 2011
torstai 7. heinäkuuta 2011
134. Allison Moorer: Mockingbird (2008): Mitä isosisko edellä...
Kehuin taannoin yhden amerikkalaisen suosikkilaulajani, Shelby Lynnen, yleisesti ja hänen vuonna 2008 ilmestyneen Dusty Springfieldlevynsä erityisesti - ja nyt on aika kehua Shelbyn pikkusisko Allison Moorer. Hänen koko tuotantoaan en ole kuullut (vielä), vain kaksi viimeisintä levyä, mutta ne ovat molemmat erinomaisia ja tämä "Mockingbird", joka ilmestyi pari viikkoa edellämainitun isosiskon platan jälkee, todellinen tyrmäys.
Allisonkin teki coverlevyn - tällä platalla on yhden oman laulun lisäksi yksitoista tulkintaa eri naislaulajien ja -lauluntekijöiden alkuperäisistä. Minua koskettavat erityisesti Julie Millerin "Orphan Train", jossa stemmoja laulavat Julie ja miehensä Buddy, joka taas on tuottanut tämän levyn. Se merkitsee, että soundi on juureva ja ilmava ja sovitukset eläviä ja vaihtelevia (vaikka sisarukset yleensä kai luokitellaan kantrilaulajiksi, tämäkin levy on kirjo amerikkalaista perinnemusiikkia laidasta laitaan). Toisia kohokohtia ovat Gillian Welchin "Revelator", joka tässä nousee miltei rockhymnin asemaan, Patti Smithin "Dancing Barefoot" joka taas rokkaa nyrjähtäneesti, nimikappale joka on periteisempää poppia... ja kohta olen taas kehunut koko levyn.
Allisonin ääni ei ole maailman suurin, mutta se leijuu sielukkaana sovitusten yllä samalla kun se on selvässä yhteydessä maahan ja juuriinsa. Niinkuin siskonsakin, hän usein käyttää vähäeleisyyttä ja dynamiikkaa tehokeinona - aina ei tarvitse huutaa tai rämpyttää, kun kuiskaamallakin voi aikaansaada tehoja. Ja sama pätee siis soittoon - tämä on sikäli ihana levy, että tyylilajit ovat suloisesti sekaisin, tämä rokkaa, puhuu tummin sävyin, hellii akustisella kitaralla ja jousilla, mutta kuitenkin niin että albumi tuntuu harkitulta kokonaisuudelta. Kyllä siellä Jenkeissä osataan.
Allisonkin teki coverlevyn - tällä platalla on yhden oman laulun lisäksi yksitoista tulkintaa eri naislaulajien ja -lauluntekijöiden alkuperäisistä. Minua koskettavat erityisesti Julie Millerin "Orphan Train", jossa stemmoja laulavat Julie ja miehensä Buddy, joka taas on tuottanut tämän levyn. Se merkitsee, että soundi on juureva ja ilmava ja sovitukset eläviä ja vaihtelevia (vaikka sisarukset yleensä kai luokitellaan kantrilaulajiksi, tämäkin levy on kirjo amerikkalaista perinnemusiikkia laidasta laitaan). Toisia kohokohtia ovat Gillian Welchin "Revelator", joka tässä nousee miltei rockhymnin asemaan, Patti Smithin "Dancing Barefoot" joka taas rokkaa nyrjähtäneesti, nimikappale joka on periteisempää poppia... ja kohta olen taas kehunut koko levyn.
Allisonin ääni ei ole maailman suurin, mutta se leijuu sielukkaana sovitusten yllä samalla kun se on selvässä yhteydessä maahan ja juuriinsa. Niinkuin siskonsakin, hän usein käyttää vähäeleisyyttä ja dynamiikkaa tehokeinona - aina ei tarvitse huutaa tai rämpyttää, kun kuiskaamallakin voi aikaansaada tehoja. Ja sama pätee siis soittoon - tämä on sikäli ihana levy, että tyylilajit ovat suloisesti sekaisin, tämä rokkaa, puhuu tummin sävyin, hellii akustisella kitaralla ja jousilla, mutta kuitenkin niin että albumi tuntuu harkitulta kokonaisuudelta. Kyllä siellä Jenkeissä osataan.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
133. Derek Trucks Band: Already Free (2009): Syvän Etelän ääniä
Amerikan Etelävaltojen musiikki on monella tapaa lähellä sydäntäni - musta soul ja blues, tietenkin, mutta myös "valkoisempi" southern rock, vaikka sitäkin on monenlaista enkä kaikista sen esittäjistä hirveästi välitä. Parhaimmillaan se on juurevaa, svengaavaa, suurella bändillä ja sydämellä soitettua ja väkevästi mutta sielukkaasti laulettua aitoa analogista musiikkia, joka jyrää kaiken alleen mutta hellällä otteella.
Paras kuulemani tätä musiikkilajia edustava albumi on tämä Derek Trucks Bandin viimeinen teos - nyttemmin bändistä on muodostettu Tedeschi Trucks Band, ja vokalistin paikan on ottanut Derekin vaimo Susan Tedeschi, itsekin menestynyt bluesartisti. Tämä levy svengaa ja hengittää, rokkaa ja rullaa, ei hirveän nopeasti mutta jäntevästi, täysin ääniraidoin. Minun suosikkejani ovat mm. aloitus, Bob Dylanin "Down In The Flood", sitä seuraava rytmipala "Something To Make You Happy", kaihoisan tunnelmallinen "Days Is Almost Gone"... mutta koko levy on oikeastaan yhtä hyvää sekametelisoppaa, jossa monipuolinen kitarointi yhtyy rullavaan rytmiin ja reheviin riffeihin - mutta ilmavasti ja dynamiikkaa tajuten.
Erityismaininta menee laulusolisti Mike Mattisonille, jonka käheä ja ilmeikäs, asiassa ja nuotissa pysyvä ääni kruunaa kappaleet. Välillä puikkoihin hyppää Susan Tedeschi, joka hänkin paitsi kitaristi on hyvä laulaja, mutta tulos on silti yhtä hyvä. DTB on ilmeisesti julkaissut useampiakin livelevyjä ja tehnyt uraa nimenomaan livebändinä, ja sitä en yhtään ihmettele - tätä jengiä olisi todella mukavaa diggailla paikan päällä. Tällaisia ovat (minun korvissani) Syvän Etelän äänet parhaimmillaan...
Paras kuulemani tätä musiikkilajia edustava albumi on tämä Derek Trucks Bandin viimeinen teos - nyttemmin bändistä on muodostettu Tedeschi Trucks Band, ja vokalistin paikan on ottanut Derekin vaimo Susan Tedeschi, itsekin menestynyt bluesartisti. Tämä levy svengaa ja hengittää, rokkaa ja rullaa, ei hirveän nopeasti mutta jäntevästi, täysin ääniraidoin. Minun suosikkejani ovat mm. aloitus, Bob Dylanin "Down In The Flood", sitä seuraava rytmipala "Something To Make You Happy", kaihoisan tunnelmallinen "Days Is Almost Gone"... mutta koko levy on oikeastaan yhtä hyvää sekametelisoppaa, jossa monipuolinen kitarointi yhtyy rullavaan rytmiin ja reheviin riffeihin - mutta ilmavasti ja dynamiikkaa tajuten.
Erityismaininta menee laulusolisti Mike Mattisonille, jonka käheä ja ilmeikäs, asiassa ja nuotissa pysyvä ääni kruunaa kappaleet. Välillä puikkoihin hyppää Susan Tedeschi, joka hänkin paitsi kitaristi on hyvä laulaja, mutta tulos on silti yhtä hyvä. DTB on ilmeisesti julkaissut useampiakin livelevyjä ja tehnyt uraa nimenomaan livebändinä, ja sitä en yhtään ihmettele - tätä jengiä olisi todella mukavaa diggailla paikan päällä. Tällaisia ovat (minun korvissani) Syvän Etelän äänet parhaimmillaan...
tiistai 21. kesäkuuta 2011
132. Hoedown: Black & White (2010): Finlandicana?
Voiko coververio olla alkuperäisen veroinen? Voiko coverlevy periaatteessa ylipäätänsä olla hyvä sisältöluomus/taideteos? Voi, ja voi – mutta se ei ole pointti. Minusta taas on ihan sama, onko alkuperäinen hyvä tai ei, jos kerran lopputulos minua puhuttelee – ja sitä paitsi tällä tuplalla on myös muutama originaali hyvin valittujien amerikkalaisten juurimusiikkikappaleiden seurana.
Tämä on siis levy, jolla minulle entuudestaan tutut Ninni Poijärvi ja Esa Kaartamo sekä ryhmä muita asiansa osaavia suomalaisia muusikoita esittää ”americanaa” – bluesahtavaa, kantrahtavaa, soulahtavaa ja rokahtavaa kamaa, ilmeikkäästi, elävästi ja maukkaasti. Soljuva soitto säestää kolmen laulusolistin ilahduttavan sujuvia englanninkielisiä laulutulkintoja – ja koska kolmikon äänet ovat kaikki omanlaisiaan, on kokonaisuus mukavasti vaihtelevan kuuloinen.Originaaleja on monelta tunnetulta nimeltä – mm. Dylan, J J Cale, Gillian White – ja toisaalta alkuperäisissä on sellaisia, jotka kuulostavat tutuilta mutta joita en osaa sijoittaa. Se ei sinänsä tarkoita sitä, että ne välttämättä olisivat harvinaisuuksia, koska itse tunnen kenttää vain pintapuolisesti. Siksi en myöskään osaa verrata tulkintoja alkuperäisiin – mutta kuten yllä totesin, se ei ole tarpeenkaan.
Tämä on siis hyvä levy, jota kuuntelee mielellään koko 20 kappaleen ja runsaan 80 minuutin ajan. Jotkut kappaleet kuulostavat hyviltä koska tunnen ne entuudestaan – ”I Shall Be Released”, ”Crazy Mama” – mutta tämän hetken suurin suosikkini, ”Tear My Stillhouse Down”, on minulle täysin uusi esitys. Ja toisaalta tätä kuuntelee mielellään vaikka vain taustamusiikkina, koska esitykset seuraavat toisiaan miellyttävänä mutta ei mitättömänä jatkumona. Tämä on kuin pieni pala Amerikkaa täysin kotimaisin voimin, mutta ilman kömpelöjä käännöstekstejä tai juurimusiikissa valitettavan tavallista ns. huumoria. Finlandicanaa?
Tämä on siis levy, jolla minulle entuudestaan tutut Ninni Poijärvi ja Esa Kaartamo sekä ryhmä muita asiansa osaavia suomalaisia muusikoita esittää ”americanaa” – bluesahtavaa, kantrahtavaa, soulahtavaa ja rokahtavaa kamaa, ilmeikkäästi, elävästi ja maukkaasti. Soljuva soitto säestää kolmen laulusolistin ilahduttavan sujuvia englanninkielisiä laulutulkintoja – ja koska kolmikon äänet ovat kaikki omanlaisiaan, on kokonaisuus mukavasti vaihtelevan kuuloinen.Originaaleja on monelta tunnetulta nimeltä – mm. Dylan, J J Cale, Gillian White – ja toisaalta alkuperäisissä on sellaisia, jotka kuulostavat tutuilta mutta joita en osaa sijoittaa. Se ei sinänsä tarkoita sitä, että ne välttämättä olisivat harvinaisuuksia, koska itse tunnen kenttää vain pintapuolisesti. Siksi en myöskään osaa verrata tulkintoja alkuperäisiin – mutta kuten yllä totesin, se ei ole tarpeenkaan.
Tämä on siis hyvä levy, jota kuuntelee mielellään koko 20 kappaleen ja runsaan 80 minuutin ajan. Jotkut kappaleet kuulostavat hyviltä koska tunnen ne entuudestaan – ”I Shall Be Released”, ”Crazy Mama” – mutta tämän hetken suurin suosikkini, ”Tear My Stillhouse Down”, on minulle täysin uusi esitys. Ja toisaalta tätä kuuntelee mielellään vaikka vain taustamusiikkina, koska esitykset seuraavat toisiaan miellyttävänä mutta ei mitättömänä jatkumona. Tämä on kuin pieni pala Amerikkaa täysin kotimaisin voimin, mutta ilman kömpelöjä käännöstekstejä tai juurimusiikissa valitettavan tavallista ns. huumoria. Finlandicanaa?
tiistai 14. kesäkuuta 2011
131. Jethro Tull: Broadsword And The Beast (1982): Huilistin uudet vaatteet
Ian Anderson ja Jethro Tull kuuluvat paitsi vanhimpiin suosikkeihini myös ylipäätänsä musiikki-ilmiöistä pitkäikäisimpiin - ensilevy tuli vuonna 1968, ja 43 vuotta myöhemmin herrat (joista enää vain herra Anderson on sama) tulevat mm. heittämään keikkaa Äänekoskelle. JT on onnistunut uransa aikana sekä kuulostamaan aina tunnistettavalta että luomaan nahkansa musiikillisesti, välillä ajattomasti, välillä aikaansa seuraten.
1980-luvun alussa bändi puki 70-luvun lopun folkvivahteensa synteettisempään kaapuun ja teki muutaman aika mainstreamia olevan levyn - "A" (jonka alunperin piti olla Ianin soolo) 1980, tämän sekä "Under Wraps"-tekeleen (1984), jolla ei ollut edes vakituista rumpalia, vaan herra Andersom ja elektroniikka hoitivat sen puolen. Nämä kaksi muuta tekelettä olivat aika puolivillaisia, mutta tämä levy onnistui yhdistämään folkvivahteet sellaiseen varhaisen 80-luvun kaapuun, joka vieläkin kuulostaa kohtuullisen ajankohtaiselta.
Yksi onnistumisen syy oli tietenkin hyvä materiaali - suosikkejani ovat marssiniomainen balladi "Slow Marching Band", nimibiisi "Broadsword" jossa on intiaanien sotalaulujen tunnelmaa (joskin laulun minä lienee viikinkien kohtaamiseen valmistautuva keltti) sekä toinen levyn nimeen viittaava "Beastie", joka riffittelee melkein hevisti, mutta muutkin seitsemän raitaa ovat enemmän kuin OK. Lopetus, lyhyt juomalaulu "Cheerio" on erinomainen illan viimeinen kappale.
Tämä levy on siis sikäli mielenkiintoinen, että siinä yhdistyvät Jethro Tullin perinteiset vahvuudet - hyvät sävellykset ja sovitukset ja Ian Andersonin lauluääni - ja modernimpi, elektronisempi äänimaailma, mutta yksi perinteinen tunnusmerkki eli huilu on taka-alalla. Se ei tässä yhteydessä silti häiritse yhtään, koska se minun mielestäni joillakin muilla bändin levyillä saa liikaakin tilaa.
1980-luvun alussa bändi puki 70-luvun lopun folkvivahteensa synteettisempään kaapuun ja teki muutaman aika mainstreamia olevan levyn - "A" (jonka alunperin piti olla Ianin soolo) 1980, tämän sekä "Under Wraps"-tekeleen (1984), jolla ei ollut edes vakituista rumpalia, vaan herra Andersom ja elektroniikka hoitivat sen puolen. Nämä kaksi muuta tekelettä olivat aika puolivillaisia, mutta tämä levy onnistui yhdistämään folkvivahteet sellaiseen varhaisen 80-luvun kaapuun, joka vieläkin kuulostaa kohtuullisen ajankohtaiselta.
Yksi onnistumisen syy oli tietenkin hyvä materiaali - suosikkejani ovat marssiniomainen balladi "Slow Marching Band", nimibiisi "Broadsword" jossa on intiaanien sotalaulujen tunnelmaa (joskin laulun minä lienee viikinkien kohtaamiseen valmistautuva keltti) sekä toinen levyn nimeen viittaava "Beastie", joka riffittelee melkein hevisti, mutta muutkin seitsemän raitaa ovat enemmän kuin OK. Lopetus, lyhyt juomalaulu "Cheerio" on erinomainen illan viimeinen kappale.
Tämä levy on siis sikäli mielenkiintoinen, että siinä yhdistyvät Jethro Tullin perinteiset vahvuudet - hyvät sävellykset ja sovitukset ja Ian Andersonin lauluääni - ja modernimpi, elektronisempi äänimaailma, mutta yksi perinteinen tunnusmerkki eli huilu on taka-alalla. Se ei tässä yhteydessä silti häiritse yhtään, koska se minun mielestäni joillakin muilla bändin levyillä saa liikaakin tilaa.
tiistai 31. toukokuuta 2011
130. Santana: Inner Secrets (1978): Toisenlainen kitarasankari
1970-luvun loppupuolella heräävää popmusiikillista tietoisuuttani muokkasi ennen kaikkea parhaan kaverini isoveljen levykokoelma, joka oli suoraan sanoen mielenkiintoinen varhaisteinille, joka siihen asti oli kuunnellut vain Biitlesiä ja Abbaa. Yksi platoista, joka sieltä löytyi varmaan ihan tuoreeltaan, oli tämä Carlos Santanan ja bändinsä tekele, joka ilmeisesti oli bändin siihen asti "popmaisin" tuotos (myöhemmin sitä poppia tulikin enemmän), ja joka jo silloin kauan sitten teki minuun aikamoisen vaikutuksen. Yksi syy taisi olla tuo lattarivaikutteinen soundi, joka ainakaan siihen aikaan ei ollut kovin tavallinen ainakaan minun musiikillisessa maailmassani.
Tämä kuuluu niihin levyihin, jotka sittemmin hankin CD-hyllyyni, ja se on vieläkin suosikkini Carlos Santanan laajassa tuotannossa (jota en kylläkään ole systemaattisesti kuunnellut). Samaten tykkään vieläkin soundista, sen jonkinlaisesta yhdistelmästä latinalaisamerikkalaista kaihoa ja jonkinlaista jyräystä, ja kitaristivelhomme soolot käyvät hyvin korviini. Senaikaisen laulajan Greg Walkerin ääni on myös mieleeni - ja esim bändin 2000-luvun hittilevyihin verrattuna tämä kuulostaa yhtenäiseltä, koska sama mies hoitaa vokaalit läpi levyn.
Jonkinlaisia suosikkikappaleitani ovat mm. "Well All Right", vanha Buddy Hollybiisi joka saa aika toisenlaisen käsittelyn riffeineen ja breikkeineen; tätä laulua (ja nimenomaan tätä sovitusta) höyläsimme lukiolaisina itsekin 80-luvun alussa, kun olin oikein rocklaulaja, midtemponumero "Open Invitation", alotus "Dealer/Spanish Rose" sekä tunnelmallinen "The Facts Of Love". Niinkuin jo yllä totesin, tätä albumia taidetaan pitää Santanan "taiteellisen tason laskun ja kaupallistumisen" aloituspisteenä, mutta se ei sanottavasti haittaa minua koska pidän juuri popmusiikista - taiteellisempia genrejä sinänsä väheksymättä. Ja vaikka en osaa soittaa kitaraa, juuri Carlos Santanan kitaran ääni kuuluu niihin jotka kuvittelen tunnistavani - vaikka se tarkoittaisikin sitä, että hän ei juuri vaihtelua harrasta.
Tämä kuuluu niihin levyihin, jotka sittemmin hankin CD-hyllyyni, ja se on vieläkin suosikkini Carlos Santanan laajassa tuotannossa (jota en kylläkään ole systemaattisesti kuunnellut). Samaten tykkään vieläkin soundista, sen jonkinlaisesta yhdistelmästä latinalaisamerikkalaista kaihoa ja jonkinlaista jyräystä, ja kitaristivelhomme soolot käyvät hyvin korviini. Senaikaisen laulajan Greg Walkerin ääni on myös mieleeni - ja esim bändin 2000-luvun hittilevyihin verrattuna tämä kuulostaa yhtenäiseltä, koska sama mies hoitaa vokaalit läpi levyn.
Jonkinlaisia suosikkikappaleitani ovat mm. "Well All Right", vanha Buddy Hollybiisi joka saa aika toisenlaisen käsittelyn riffeineen ja breikkeineen; tätä laulua (ja nimenomaan tätä sovitusta) höyläsimme lukiolaisina itsekin 80-luvun alussa, kun olin oikein rocklaulaja, midtemponumero "Open Invitation", alotus "Dealer/Spanish Rose" sekä tunnelmallinen "The Facts Of Love". Niinkuin jo yllä totesin, tätä albumia taidetaan pitää Santanan "taiteellisen tason laskun ja kaupallistumisen" aloituspisteenä, mutta se ei sanottavasti haittaa minua koska pidän juuri popmusiikista - taiteellisempia genrejä sinänsä väheksymättä. Ja vaikka en osaa soittaa kitaraa, juuri Carlos Santanan kitaran ääni kuuluu niihin jotka kuvittelen tunnistavani - vaikka se tarkoittaisikin sitä, että hän ei juuri vaihtelua harrasta.
tiistai 24. toukokuuta 2011
129. Mariska & Pahat sudet (2010): Suloinen myrkyttäjä ja reipas rytmiryhmä
Mariska taitaakin yllättäen olla monipuolisin ns. mustan musiikin esittäjä, mitä tästä maasta löytyy. Käsittääkseni hän on luonut uraa lähinnä rap-artistina, mutta tämä hänen viime vuonna ilmestynyt ensimmäinen bändilevynsä on jotain ihan muuta; tämä on jonkinlainen osittain iskelmällinen perinteinen R&B-levy, jonka analogiset soundit ovat riemastuttavia, ilmava komppi soi kuin ihmisen mieli - ja artistimme laulu ja tekstit ovat kuin nenä päässä.
Jo aloitus "Hurrikaani" rullaavine rumpukomppeineen ja rivakkoine puhallinriffeineen - ja jotenkin hävyttömältä kuulostavine teksteineen - on oiva makupala, sitä seuraava "Suloinen myrkynkeittäjä" heittää melkein humpaksi (itse asiassa mieleen tulee Vaya Con Dios), kun taas "Venäläinen ruletti" on kuin Roy Brownin tai Wynonie Harrisin laulukirjasta. Teksti kulkee, ja laulu on eloisaa. Itse asiassa hänen ilmaisunsa on yksi harvoista tässä maassa, joka taipuu rytmimusiikin dynamiikkaan vaikka kuinka helposti, ollen samalla vielä ilmeikäs.
Todellinen kohokohta on silti "Kokkaa mua", jota on vaikea punastumatta kuunnella; mitenköhän keikkakuulijoiden mahtaa käydä... tunnelma on kuin jostain speakeasysta pikkutunneilla, kun saksofoni soi ja urut viekottelevat taustalla. Loputkin levystä voisi vielä kehua, mutta tämä riittää ainakin minulle. Todettakoon vielä, että viimeisenä raitana on tango-bonusbiisi "Sua kaipaan", joka ehkä menee pastissimaisuudessaan vähän yli - mutta sanon tämän sillä varauksella, että tango ei varsinaisesti ole minun lajini. Vanha R&B sen sijaan on sitä, varsinkin näin etevästi päivitettynä. Uuh, ihan tässä marinoituu...
Jo aloitus "Hurrikaani" rullaavine rumpukomppeineen ja rivakkoine puhallinriffeineen - ja jotenkin hävyttömältä kuulostavine teksteineen - on oiva makupala, sitä seuraava "Suloinen myrkynkeittäjä" heittää melkein humpaksi (itse asiassa mieleen tulee Vaya Con Dios), kun taas "Venäläinen ruletti" on kuin Roy Brownin tai Wynonie Harrisin laulukirjasta. Teksti kulkee, ja laulu on eloisaa. Itse asiassa hänen ilmaisunsa on yksi harvoista tässä maassa, joka taipuu rytmimusiikin dynamiikkaan vaikka kuinka helposti, ollen samalla vielä ilmeikäs.
Todellinen kohokohta on silti "Kokkaa mua", jota on vaikea punastumatta kuunnella; mitenköhän keikkakuulijoiden mahtaa käydä... tunnelma on kuin jostain speakeasysta pikkutunneilla, kun saksofoni soi ja urut viekottelevat taustalla. Loputkin levystä voisi vielä kehua, mutta tämä riittää ainakin minulle. Todettakoon vielä, että viimeisenä raitana on tango-bonusbiisi "Sua kaipaan", joka ehkä menee pastissimaisuudessaan vähän yli - mutta sanon tämän sillä varauksella, että tango ei varsinaisesti ole minun lajini. Vanha R&B sen sijaan on sitä, varsinkin näin etevästi päivitettynä. Uuh, ihan tässä marinoituu...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
