152. Sadetanssi: Voitolla (2006): Suuri ja mahtava suomalainen soundi

Nuoruudessani olin mielestäni aika hyvin kartalla sen suhteen, minkälaista uutta musiikkia maassamme ilmestyy, ja nyttemmin netin kaikki resurssit tekevät musiikin etsimisen helpoksi ainakin periaatteessa, mutta jossakin välillä - ehkä 90-luvun puolivälistä kymmenisen vuotta eteenpäin - olin taas ihan muissa maailmoissa ja kotimaan skene jäi vähemmälle huomiolle. Niinpä tämäkin bändi ilmestyi jostain tyhjästä eteeni kun etsin jotain aivan muuta - mutta sittemmin olen hankkinut kaikki löytämäni Sadetanssilevyt.

Niistä komein on tämä kolmas/viimeinen, joka on puhdaslinjaisen jylhä, kovaääninen, kaunis ja hyvin laulettu ja soitettu. Tässä on kitaravalleja, mutta en kutsuisi tätä metalliksi - ja tämä on jotenkin liian totista ja mahtipontista ollakseen paljon mitään muutakaan. Ja koska sävellykset ovat linjakkaita ja melodisia, eivätkä poukkoile sinne tänne kahdeksan minuuttia kerrallaan, tämä ei ole progea. Bändi itse totesi jossakin yhteydessä esikuvikseen Kentin, Musen ja Queenin - ja miksei, jokaisessa näissä kolmessa on piirteitä joita saattaa kuulla myös Sadetanssin musiikissa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään hiilikopio.

Levyn kohokohta on aloituskaksikko. Ensin hitaampi "Vesi vie kengät", jossa yhdistyy mielenkiintoinen näkökulma rakkaustarinaan, hyvä sävellys ja sovitus ja sitten tuo laulu. Jonkun mielestä Teppo Martinsuo saattaa honottaa - mutta minusta hän hoitaa homman suvereenisti. Heti sen päälle vaikuttava "Kuka tätä rantaa keinuttaa", jonka vetävä kosketinriffi, hieno laulumelodia ja sovitus kelpaisivat vaikka minkä kasarihevibändin levylle, mutta joka tällaisena totisen vetävänä iskee vieläkin lujempaa. Nimikappale on ylevä balladi, jossa taas kerran on todella hieno sävellys, ja samaa osastoa edustaa mm. "Viileät varjot". Levyltä löytyy myös hieman yhdentekevämpiä esityksiä, mutta kokonaisuus on linjakas. Suurta ja mahtavaa suomalaista soundia.

151. Billy Joel: Greatest Hits, Vols. 1 & 2 (1973-1985): Pianomies panee parastaan

Nuoruudessa tuli hengailtua muusikonalkujen kanssa, ja muutaman kerran muistan istuneeni parhaan kaverini, basistin, kanssa kuuntelemassa biisejä joita tanssiorkesteri johon hän kuului oli ottamassa ohjelmistoonsa, ja kirjoittamassa niiden tekstejä muistiin. Eagles ja CCR tulivat tutuiksi, ja samaten Billy Joelin jotkut balladit, joiden tahdissa moni nuoripari tai wannabe-sellainen nojaili illan viimeisiä hitaita tansseissa kotikulmillani. Kaverillani oli pari Billy-pojan albumia, ja kun tämä siihenastisen uran summaava paketti ilmestyi vuonna 85, laitoin minäkin pennoseni likoon - ja tätä on tullut soitettua silloin tällöin aina siitä lähtien.

Se kaikkein suurin nojailuhitti, "Honesty", puuttuukin itse asiassa tältä levyltä, mutta muuten tämä on käsittääkseni aika kattava - ja samalla aika komeaa jälkeä. Miehen "nimibiisi", "Piano Man", on tietysti yksi kohokohta, samaten kuin 70-luvun loppupuolen hempeilyt "She´s Always A Woman" ja "Just The Way You are", mutta minuun menevät täydestä myös hieman rokimmatkin vedot kuten "You May Be Right" ja "It´s Still Rock´n´Roll To Me". Silloin ennen minuun vetosi myös dramaattinen "Goodnight Saigon" - vaikka sen loisto nyt onkin himmennyt - kun taas 50-lukuun viitaavat "Uptown Girl" ja etenkin a capellaesitys "The Longest Time" ovat yhtä tunteellisia nyt.

Ylipäätänsä minua viehättää Joelin (joskus kieltämättä hieman yli menevä) sentimentaalisuus - hän ei pelkää olla pateettinen ja viihdyttää suurin sävelin, mutta hän pystyy myäs pienieleisempään esitykseen. Siitä ei tosin ole tietoa päätösraidalla, miltei sinfonisella "While The Night Is Still Youngilla", jonka kuorot ja sovitus kyllä täyttävät korvien välin - mutta komeasti. Ja koska orkesterointi toimii, on tämän kokoelman (niinkuin Joelin yksittäisten albumienkin) yksi vahvuus seni monipuolisuus. Musiikkia joka lähtöön...

Olen myöhemminkin seurannut hänen uraansa, ja CD-levyjä on kertynyt aikamoinen pino. Yksikään ei ole huono, mutta hän ei ole minun korviini tuonut myös yhtäkään täysin kestävää kokonaisuutta - väliin on aina mahtunut jokunen yhdentekevämpikin esitys. Kokoelmatasolla tämä ei ole ongelma - ainakaan tässä tapauksessa; tämä tupla-LP kestää minusta kuuntelua alusta loppuun asti.

Vuoden 2011 parhaat

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suurempi osa kaikesta kuuntelemastani musiikista on "vanhaa", ei siis juuri ilmestynyttä - mikä tietenkin on ymmärrettävää siltä osin, että olen ehtinyt kerätä jo aikamoisen kokoelman musiikkia, joka ei katoa mihinkään. Toisaalta myös yhä suurempi osa siitä minulle uudesta musiikista, jota vieläkin etsin käsiini ja korviini, on "vanhaa" sikäli, ettei se satu olemaan juuri viime vuonna julkaistua. Joitakin ihan oikeasti uusiakin levyjä olen silti sattunut kuulemaan myös vuonna 2011, ja jotkut niistä olivat jopa oikein hyviä...

Vuoden tapaus minun stereoissani oli Warren Haynesin "Man In Motion". Gov´t Mulen johtohahmo ja aikaisemmin mm. The Allman Brothersissa vaikuttanut Haynes osoittaa tällä soololevyllään kuuluvsna todella laulutaitoisten hyvien kitaristien aika suppeaan joukkoon, mikä tarkoittaa sitä, että kappaleet ovat kokonaisuutena oikein sytyttävää kuunneltavaa, varsinkin kun komppibändikin osaa asiansa ja äänimaailma on ajattoman orgaaninen - urut kuulostavat uruilta, basso liikkuu ja rummut ajavat kappaleita eteenpäin varastamatta huomiota. Miehen sorainen mutta nuotissa pysyvä ääni on silkkaa nautintoa näinä örinän kulta-aikoina - ja kunnon jenkkikaman malliin otetaan välillä avuksi viehkoja kuoro-osuuksia.

Laulumateriaali - suurimmaksi osaksi miehen omia tekeleitä - on hyvää; genre on kai "soulahtava etelän rock", joskin välillä ollaan täysin bluesin puolella. Sinistä, funkyä, ilmavaa, melodista... you name it. Voimakas mutta kaihoisa "River´s Gonna Rise", sielukas "Take A Bullet" ja hitaansininen "Hattiesburg Hustle" ovat parhaimmistoa, mutta koko levy on kauttaaltaan hyväntasoinen. Jos jotakin haluaisi huomauttaa, niin viiden ja seitsemän minuutin väliin sijoittuvat kokonaisuudet olisi voinut ehkä editoida hieman lyhyemmiksi... mutta toisaalta aika ei tule pitkäksi, vaikka levyn yksitoista raitaa soivat tunnin verran.

Toinen hyvä lätty tuli Ruotsista - Dan Hylanderin comeback "Den försenade mannen" soi niinkuin miehen edellinen levy olisi tullut viime vuonna eikä 1994, mikä periaatteessa voisi tarkoittaa artistin kehityksen polkevan paikoillaan, mutta käytännössä oli minulle miellyttävä yllätys. Haynes on minulle uusi tuttavuus viime vuodelta, mutta Dan Hylanderin ensivierailusta levysoittimeeni on itse asiassa tällä viikolla kulunut 30 vuotta, ja hänen levytyksensä noin vuosilta 1979-83 kuuluvat vieläkin suurimpiin suosikkeihini. Hän on eräänlainen "ruotsalainen Jackson Browne", joka pukee välillä aika teräviäkin sosiaalisia kannanottoja keskitien rockin pukuun, välillä lainaten jotain folkahtavaa, välillä piipahtaen mustemmissa sävelissä, mutta muistaa myös romantiikan. Oli kyseessä sitten laulu rahasta tai rakkaudesta, hän pysyttelee aina pienten ja sorrettujen puolella.

Hyviä biisejä ovat mm. "Förr var det värre än nu", "Väntar på att dö" ja "Du är inget värd", mutta niinkuin Haynesinkin tapauksessa, yksi Hylanderin vahvuuksista on ettei levyltä löydy yhtään huonoa esitystä tai täytemateriaalia. Mies ei ole kovinkaan kummoinen laulaja, mutta osaa tehdä laulunsa niin että selviää niistä itse (hän on tosin tehnyt aika tavalla lauluja myös muille artisteille). Bändiinsä hän on yleensä kerännyt eturivin nimiä, ja tässäkin tapauksessa sointi on "miellyttävän vanhakantainen". Hmm, Hylander on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä, eikä Hayneskaan ole mikään poikanen...

Kolmanneksi tekee mieli vielä kehua jouku kotimainen levy, ja kuulemistani ehkä kymmenestä ehdokkaasta parhaimmaksi nousee Laura Voutilainen, jonka "talvilevy" "Ihmeitä" on hyvä esimerkki siitä, miten artistien ja musiikin luokittelu on yhä vaikeampaa ja turhempaa. Onko tämä iskelmää, poppia, vai mitä tämä on? Se on ihan sama - tämä on minusta hyvin sävellettyä, soitettua, sovitettua ja laulettua kevyttä musiikkia, joka on osittain Lauran itsensä tekemää, osittain muiden lauluntekijöiden kynistä - esim. Tuure Kilpeläisen "Tuleen kirjoitettu" on yksi kohokohdista.

Erityisesti sovituspuoli on onnistunutta - jousia käytetään hyvällä maulla, piano ja koskettimet saavat ison ja monipuolisen roolin, mutta myös kielisoittimet soivat hienosti. Lauran laulu on ehkä hiemän hillitympää kuin aikaisemmilla levyillä, mutta se ei ole minusta mikään ongelma - tosin oikein kunnon "belttaukset" niinkuin "Palaa"-levyn nimikappale puuttuvat, mutta minusta tämä suurempi dynamiikka nostaa hänet iskelmälaulajien rivistä lopullisesti Luokittelun Yläpuolella Soivien Äänien joukkoon. Levun parhaimmistoa ovat mm. riipaiseva balladi "Teippaa mut kasaan", joka todella nousee hieman arkisen nimensä yläpuolelle, yllämainittu "Tuleen kirjoitettu", herkkä nimikappale, kansallisen ikonin Katri-Helenan ohjelmistosta päivitetty "Mun sydämeni tänne jää". Laura on joskus laittanut levyilleen viimeiseksi englanninkielisen esityksen, ja selvinnyt siitäkin kunnialla - mutta tällä kertaa levyn lopettaa islantilainen kansansävelmä, istrumentaaliversiona jossa artistimme soittaa itse selloa - käsittääkseni ihan hyvin ja selvästikin levyn tunnelmaan sopien.

Vielä on todettava, että viime vuonna ilmestyi monta sellaista levyä, joita olen odottanut mutta en vielä kuullut, joten jonkun ajan päästä minulla voi olla uusia suosikkeja näiden asemesta - mutta tällä hetkellä tämä on minun Top 3-listani vuoden 2011 uusista albumeista.

150. Lou Gramm: Ready Or Not (1987): Laulajan helmi

Kun taannoin kävin läpi vanhoja "kasarihevisuosikkeja", jäti yksi bändi joukosta pois, koska Foreigner kuului ehdottomiin suosikkeihini yhdessä elämänvaiheessa. Se ei kylläkään voi päästä suoraan tähän blogiin, koska yksikään sen albumeista ei ole varsinainen klassikko - mutta onneksi bändin laulajan Lou Grammin ensimmäinen soololevy on sitä, tai ainakin melkein.

Ensimmäinen tekijä on tietenkin solistimme ääni; hän ei kuulu kaikkein tavanomaisimpiin hard rock-kailottajiin, vaikka osaa myös kiljua, vaan hän ymmärtää myös nyanssien päälle, ja minun korvissani hänen laulussaan on juuri se ripaus bluesia joka erottaa osaajat wannabeistä. Toinen tekijä ovat biisit; tämän levyn kymmenestä esityksestä yli puolet on oikein hyviä sävellyksiä, ja vain pari yhdentekevää. Nuo yhdentekevimmät sattuvat sitten olemaan balladiyritelmiä - päinvastoin kuin Foreignerilla, jonka suurimmat mestariteokset olivat juuri hitaampia esityksiä. Ja kolmanneksi minusta tämä on aika eloisa esitys; sopivasti vauhtia ja ääntä, mutta tilaa myös vivahteille.

Levyn aloituskaksikko on parhaimmasta päästä; sekä nimibiisi että "Heartache" kulkevat mukavasti, melodisen rokkaavasti jossain popin ja jenkkihevin välimaastossa. Gramm on biisintekijäpartnerinsa Bruce Turgonin kanssa panostanut vahvoihin kertosäkeisiin, joita tukevat säkeistöjen sovitukset. Särmää on juuri sopivasti, jotta tämä musiikki erottuisi keskitiestä, mutta ei niin paljon että tätä autossa kuunellessa tulisi mieliteko vaihtaa radiokanavaa.

Oikeastaan samaa osastoa ovat B-puolen kolmikko "Arrow Thru Your Heart", "Until I Make You Mine" ja "Chain Of Love"; viimeinen näistä on jo melkein hevibiisi, ja keskimmäinen - jota ehkä voisi kutsua hitaaksi rypistykseksi tai rockslovariksi - onkin sitten yksi niistä biiseistä, joita huomaan kierrättäväni kaikenlaisilla "aikakautensa/bändinsä/tyylilajinsa parheet"-koosteilla. Siinä sävellys ja teksti kohtaavat tavalla, joka olisi voinut tehdä tästä megahitin jos se olisi sovitettu isoksi balladiksi.

Tällä levyllä on myös yksi hitti, "Midnight Blue", joka onkin sitten aika tasapaksu tapaus - mutta se ei sentään pilaa kokonaisuutta. Eikä se loppujen lopuksi tehnyt Lou Grammista supertähteä - hän palasi jossakin vaiheessa ruotuun, ja itse asiassa pari tämän levyn soittajaa löytyi myös myöhemmän Foreignerin jäsenistöstä, mutta yksikään hänen tai Foreignerin muista levyistä ei tule mielestäni lähellekään tätä "laulajan helmeä".

148-149. Joan Osborne: Relish (1995) & Righteous Love (2000): Enemmän kuin yhden hitin ihme

Joan Osborne tunnetaan lähinnä megahitistä "One Of Us" ja erinomaisesta debyyttilevystään, jolta tuo hitti löytyy - ja "Relish" onkin oikein hyvä levy. Toisaalta melkein koko hänen tuotantonsa on minun korvissani oikein mieluisaa kuultavaa, ja varsinkin tuota debyyttiä vasta viisi vuotta myöhemmin seurannut kakkosplatta "Righteus Love" on hyvä, joskin vähän eri syistä. Olen aikaisemmin tässä blogissani pyrinnyt aina valitsemaan suosikkiartistieni hyvistä levyistä yhden, joka nousee muiden yläpuolelle, mutta tässä tapauksessa täytyy tehdä poikkeus, koska molemmat ovat hyviä.

"Relishistä" aloittaakseni, se on ehkä Joanin uran rokein (tai popein) levy, koska myöhempien vuosien soulvaikutteet eivät vielä ole lyöneet läpi - pikemminkin tässä on jonkinlainen "Hooters kohtaa americanan"-tunne koska kyseisen bändin nokkamiehet ovat myötävaikuttaneet sen syntyyn. Tuo hittibiisi on sinänsä ihan OK renkutus, mutta ei minusta ollenkaan kuvasta kokonaisuutte samalla tavalla kuin esim. "Pensacola" tai vaikuttava "St Teresa", joissa perispoljentoon sekoitetaan folkahtavia sävyjä aika kiehtovin tuloksin. Toisaalta Joanin tulkinta niinkin kalutusta biisistä kuin Willie Dixonin "Help Me" on raikkaan erilainen. "Ladder" ja "Spider´s Web" ovat virkistävästi hieman valtavirrasta vasemmalla, kun taas "Right Hand Man" hakeutuu jo vähän rankempaan suuntaan.

Kokonaisuutena tämä on hieno, mukavan monipuolisesti soiva teos, ja jo julkaisun aikaan yli kolmekymppinen laulajamme kruunaa esitykset kypsillä tulkinnoillaan. Tämä meni minulta aikanaan vähän ohi, ehkä juuri koska en vakuuttunut hittibiisin erinomaisuudesta, mutta olen sittemmin nauttinut sen annista kohtuullisen usein, eikä se selvästi pelkää kovempaakaan kulutusta.

Seuraava levy on toisenlainen tapaus - tällä kertaa viitekehys on selvästi tiukempi, tuottaja Mitchell Froom vie soundia enemmän Los Lobosin kuin Hootersin suuntaan, ja debyytin rönsyilevä äänimaailma on poissa. Minulle käy myös tämä R&B-muottiin tehty paketti, jonka parhaat esitykset kuten "Safety In Numbers" viittaavat suoraan tanssilattialle; se on ehkä tietyllä tapaa yksitotisempi kuin edeltäjänsä, mutta bändin kompakti soundi kompensoi - tämä on hieno levy esim. automatkalle. Ja ennen kaikkea Joan itse laulaa jotenkin hillitymmin; juuri tässä paketissa hänen kykynsä todella pääsevät oikeuksiinsa. Hän pääsee kyllä välillä kailottamaankin, mutta ennen kaikkea tältä levyltä löytyy myös sitä "pidäteltyä voimaa", joka oikein käytettynä on yksi parhaista jutuista, mitä musiikissa tiedän.

"Righteous Love" ei pärjännyt listoilla ollenkaan yhtä hyvin kuin edeltäjänsä - mutta sehän ei todista mitään musiikin laadusta. Yhtenä päivänä tämä levy on parempi, toisena "Relish" - mutta ennen kaikkea kumpikaan ei ole vielä kertaakaan kuulostanut huonolta.

147. Southside Johnny & the Asbury Jukes: Hearts Of Stone (1978): Se Springsteenin kaveri ja sen bändi - ei paha

Minua on joskus jopa oikein harmittanut se, ettei Southside Johnnysta tai hänen Jukeseistaan koskaan kirjoiteta mitään ilman viittauksia tuohon hänen hieman kuuluisampaan kaveriinsa - joten hoidetaanpa se pois päiväjärjestyksestä jo otsikossa, niin päästään kehumaan tätä levyä, joka on loistava. Olen aikaisemmin kehunut tämän poppoon livelevyn "Reach Out And Touch The Sky", ja totesin silloin bändin studioalbumien olevan hieman epätasaisempaa kamaa, mutta ainoa moite joka tämän lätyn kohdalla tulee mieleen on se, että aloitusbiisi on aika tavanomainen kaahaus.

Loput kahdeksan raitaa ovatkin sitten sitä itseään - suurella sydämellä ja bändillä soitettua valkoista rhythm & bluesia. Tällä levyllä onnistuvat sekä nopeammat raidat - "Trapped Again" on hieno, "I Played The Fool" samaten, niinkuin myös sininen "Take It Inside" ja sydämellinen "Talk To Me" - ja nuo torvet; en tiedä mitään muuta soittokuntaa, joka pystyisi samaan svengin, rentoilun ja tarkkuuden yhdistelmään kuin Asbury Jukes. Ja kaiken yllä tuo ääni - Southside Johnny Lyon saattaa loppujen lopuksi olla suosikkivokalistini.

Vielä nopeitakin parempia ovat hitaat kappaleet; "This Time Baby´s Gone For Good" ja "Light Don´t Shine" olisivat monen levyn tai jopa artistin uran huippukohta, mutta tässä seurassa ne ovat vain hyviä, koska voiton vie nimikappale, joka on vaan niin hyvä kuin tuo Johnnyn kaveri (taas!) osaa. Tässä kappaleessa torvien asemesta instrumentaalisen huomion vie kitara, mutta ennen kaikkea tämä on laulusolistin juhlaa. Tämä on niitä esityksiä, joita voi kuunnella kun itse on siipi maassa koska niiden sinisyys on puhdistavaa - tai vaikka laulaa pikku tuiskeessa kun kompuroi yksin juhlista kotiin vaikka oli ajatellut poistuvansa kaksin...

Ja vielä pitää kehua formaatti. Yhdeksän laulua, pyöreästi 35 minuuttia - ei mitään pelkoa yliannostuksesta. Vaikka sinänsä olen sitä mieltä, ettei kaikessa aina tarvitse olla kohtuutta, niin on kiistämättä tämän levyn etu, ettei siihen ehdi kyllästyä. Toisaalta, usein kun olen tätä pyörittänyt, olen seuraavaksi poiminut esiin vaikkapa bändin seuraavan, vuotta myöhemmin ilmestyneen lätyn, joka sekin on hyvä. Itse asiassa Southside Johnnyn ja Jukesien ensimmäiset viisi studioalbumia - jotka vielä ilmestyivät viiden vuoden sisään 1976-1980 - ovat hämmentävän hyvä kokonaisuus, ja myöhemmässäkin tuotannossa on helmiä, vaikka ei ollenkaan yhtä paljon.

146. Kassu Halonen: I Have Played Rock´n´Roll (1986): Suomen Ian Gillan

Pieni kasariheviteemasarjani ei olisi täydellinen ilman kotimaista panosta, mutta onneksi levyhyllystä ja muistista löytyy apu siihenkin. Tämä on mielenkiintoinen levy; sen tärkeitä osia ovat ajan henkeen komeasti sopiva soundi, hyvät tai ainakin kohtuulliset originaalikappaleet ja se tosiasia, että artistimme paitsi lauunteon, sovittamisen, tuottamisen ja soittamisen taitaa myös laulamisen - minulle tulee paikoitellen mieleen oma vanha suosikkini Ian Gillan.

Kun tämän levyn aikanani hankin, tein sen koska olin kuullut Halosen pari aikaisempaa, bluesia ja AOR:ää sisältävää teosta ja pitänyt niistä - mutta tämä räjäytti tajunnan; ensin kaahaava "I´m Rock", sitten nimikappale, joka on yksi perinteisen heviballadin lajityypin parhaista toteutuksista kotimaassamme, ja vielä "hitti" "Strangers In The Night" - joka on kuin Desmond Childn muistikirjasta. Ja tämä biisi on siis tuttu Kirkan, ei Sinatran tulkintana - Frankie veti ihan toisen samannimisen laulun. B-puoli on vähän tavanomaisempaa kamaa, mutta koko levy soi miellyttävän vanhakantaisesti, Halosen urkujen vetämänä (Gillanin lisäksi pitää kohta mainita myös Jon Lord...).

Joissakin lauluissa on hieman AOR-kaikuja, ne rakentavat siltaa Halosen aikaisempaan materiaaliin - ja toisaalta myös miehen laulutuotannon pääosaan, koska hän kuuluu niihin voimiin, jotka voimakkaimmin ovat rakentaneet siltaa popin ja iskelmän välillä. Eikö esim. juuri Kirkan paluu huipulle perustunut aika pitkälle Halosen sävelteoksiin? Ja siitä puheen ollen: En tiedä, onko tämän levyn synnyllä mitään tekemistä Kirkan samana vuonna (ehkä vähän aikaisemmin?) ilmestyneen "R.O.C.K"-albumin kanssa - sekin löytyy kyllä hyllystä (ja soi ihan komeasti), ja ellen väärin muista niin tekijöissä on aika paljon samoja nimiä... Valistakaa minua, jos joku tietää - mutta jos tämä on sivutuote, niin se on hyvinkin päätuotteen tasoinen tekele.