Jokin aika sitten kehuin muutamia levyjä, joiden yhteinen nimittäjä oli tekijöiden ikä - vähintään 50 ja joskus yli 60 vuotta - ja yleensäkin olen huomannut kuuntelevani aika paljon "pappojen ja mammojen" tekemää musiikkia. Eikä siinä mitään, minusta esim. käsitys rockmusiikin kuulumisesta yhteen nuoruuden, vimman ja kapinan kanssa on yhtä vanhentunut kuin ensimmäinen rockin kanssa kasvanut sukupolvi, joka nyt jo löytyy vanhainkodeista - ja monesti vanhuus ja viisaus tuo musiikkiin sellaista vivahteiden tajua, jota ei nuorempana omannut. Ja kyllähän esimerkiksi bluespohjaisen musiikin saralla elämänkokemus tuo uskottavuutta. Toisaalta aina välillä löydän myös uusia suosikkeja, selvästi itseäni nuorempia, jotka osaavat tehdä kääkkääkin puhuttelevaa musiikkia.
Yksi viime vuoden löydöistäni, jonka uskallan jo nyt tuoda tännekin, koska olen soittanut hänen levyjään jo vuoden päivät eikä into ota laantuakseen, on Joe Bonamassa, joka on tehnyt jo toistakymmentä albumia komeaa musiikkia ja sen lisäksi soittanut monien muiden levyillä, vaikka on vasta 35. Hän on vielä kaiken lisäksi voimasointuihin mieltynyt blueskitaristi, joten tuloksena voisi olla kauheaa kaahausta - mutta ne levyt, jotka olen häneltä kuullut, ovat paisti sitä myös kaikenlaista muuta.
Suurin suosikkini on tämä hänen vuosi sitten ilmestynyt viimeisin soololevynsä "Dust Bowl" (tosin seuraava on kaupoissa juuri näinä päivinä), joka on todella kova paketti. Hän sekoittaa omia originaaleja ja hyvin valittuja lainoja noin 50:50, ja kummaltakin osastolta löytyy helmiä - lainoista minulle tutuin on vanhan suosikkini John Hiattin "Tennessee Plates", jolla hän itse on duettopartneri, ja joka kulkee kuin tauti, mutta vielä parempi esitys on minulle entuudestaan tuntematon "No Love On The Street", yksi levyn komeista balladeista. Toinen saman osaston helmi on Joen oma "The Last Matador of Bayonne" ja kolmas lopetus "Prisoner" - näitä kaikkia yhdistävät hyvät sävelmät, maukas soitto ja tietenkin se tosiasia, että miehemme on kitaristiksi hyvä laulaja.
Juuripuolen helmiä ovat nimibiisi sekä levyn velmusti junakompilla aloittava "Slow Train", kun taas "Black Lung Heartache" esittelee folksävyjä, ja Glenn Hughesin kanssa duetoitu vanha Freeklassikko "Heartbreaker" sitä hardrockimpaa puolta (ja miesten yhteistä Black Country Communion-pumppua, joka on kuin uudestisyntynyt Led Zeppelin). Perinteisintä poljentoa ovat "You Better Watch Yourself" ja "Sweet Rowena", jotka ovat ihan päteviä mutta ehkä levyn tavanomaisimmat esitykset.
Tietenkin voisi pohtia sitä, mitä on blues, ja onko tämä kieltämättä aika äänekäs versio oikeata bluesia - mutta henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että hyvä musiikki on hyvää musiikkia etiketistä riippumatta - ja että minä löydän tästä paljonkin sitä bluesia. Ja jotenkin, vaikka tämäkin levy voidaan halutessa ohittaa vingutuksena, löytyy kokonaisuudesta sävyjä enemmän kuin monen artistin koko tuotannosta - kyseessä on tosiaan enemmän kuin pelkkä kitarasankari.
sunnuntai 29. huhtikuuta 2012
lauantai 14. huhtikuuta 2012
159. Thin Lizzy: Black Rose (1979): Kelttihevin kruununjalokivi
Thin Lizzy on yksi kaikkien aikojen suosikkibändejäni, ja Phil Lynott on laulajana ja biisintekijänä samaa sarjaa. 1970-luvun loppupuolella bändi eli noin kolmivuotisen kultakauden, jonka aikana syntyi neljä loistavaa studioalbumia ja bonuksena yksi rockhistorian parhaista livelevyistä. Tämä kaikki "huipentui" tähän levyyn, joka ilmestyi armon rockvuonna 1979, ja joka tietyllä tavalla näyttää laihan Lissun osaamisen koko skaalan paremmin kuin edeltävät albumit, vaikka ne olivat vielä kovempia kokonaisuuksia.
Mitä se koko skaala sitten oli? Loistavan laulun ja enimmäkseen hyvien biisien lisäksi rumpali Brian Downey oli tällä levyllä elementissään - jos hevi voi olla funkyä, niin Lizzy on sitä. Kitarointi äänivalleineen on ensiluokkaista - tällä levyllä kaksoiskitaroinnista vastaavat Scott Gorham ja jälleen kerran mukaan tullut Gary Moore, jonka tähti oli jo kovassa nousussa - mutta hänenkin uransa tärkeimmät palikat kuuluvat jo tällä levyllä. Ja Thin Lizzyn klassinen soundi on muutenkin huipussaan juuri Black Rosella, ennenkuin liialliset koskettimet ja 80-luvun suttuinen äänimaailma pääsivät niskan päälle.
Melodiset mutta jyräävät hitit olivat yksi Lynottin forte, ja kaksikko "Waiting For An Alibi" ja "Do Anything You Want To" kuuluu bändin parhaimmistoon. Kolmas single "Sarah" edustaa hyvässä ja pahassa Lynottin sentimentaalista puolta - menee ehkä liian imeläksi. Sen sijaan kakkospuolen "Got To Give It Up" kertoo hänen tarinaansa terävästi rokaten, ja piiloklassikko "With Love" on myös mukana hautaamassa hänen sivupersoonaansa Johnny The Foxia. Samalla se on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten hän pystyi taikomaan esiin ihania sävelmiä yhdistämällä kansanlaulumaisia koukeroita rockin kehykseen.
Ja tuota viimeistä teemaa parhaimmillaan kuvaa levyn päättävä nimikappale, seitsemänminuuttinen kollaasi kansanlaulumelodioita ja Phil Lynottin tulkintaa Irlannin historiasta. Tämä biisi on nimenomaan Gary Mooren voimannäyte - ja tätä tyyliähän hän itse hyödynsi myöhemmin mm. megahitillään "Over The Hills And Far Away". Kelttihevin kruununjalokiivi, ei sen vähempää. Mainitsematta jäivät suorat menobiisit "Get Out Of Here" ja "Toughest Street In Town" - joista viimeksimainittu taitaa olla sekä tekstiltään että sovitukseltaan bändin raain esitys - sekä funkahtava "S&M", jossa Phil pääsee väläyttämään pahan pojan puoltaan, mutta joka ei soi niin luontevasti kun bändin muut vastaavat yritelmät.
Tästä käyrä sitten jo kääntyikin laskusuuntaan - loistavia biisejä riitti toki joka levylle, mutta tuotanto sekä Lynottin paheneva henkilökohtainen ongelma sotkivat lopputulosta yhä enemmän. Vielä tällä albumilla demonit sentään pysyivät kurissa, vaikka näin jälkikäteen voikin ajatella merkkien olevan selvästi havaittavissa.
Mitä se koko skaala sitten oli? Loistavan laulun ja enimmäkseen hyvien biisien lisäksi rumpali Brian Downey oli tällä levyllä elementissään - jos hevi voi olla funkyä, niin Lizzy on sitä. Kitarointi äänivalleineen on ensiluokkaista - tällä levyllä kaksoiskitaroinnista vastaavat Scott Gorham ja jälleen kerran mukaan tullut Gary Moore, jonka tähti oli jo kovassa nousussa - mutta hänenkin uransa tärkeimmät palikat kuuluvat jo tällä levyllä. Ja Thin Lizzyn klassinen soundi on muutenkin huipussaan juuri Black Rosella, ennenkuin liialliset koskettimet ja 80-luvun suttuinen äänimaailma pääsivät niskan päälle.
Melodiset mutta jyräävät hitit olivat yksi Lynottin forte, ja kaksikko "Waiting For An Alibi" ja "Do Anything You Want To" kuuluu bändin parhaimmistoon. Kolmas single "Sarah" edustaa hyvässä ja pahassa Lynottin sentimentaalista puolta - menee ehkä liian imeläksi. Sen sijaan kakkospuolen "Got To Give It Up" kertoo hänen tarinaansa terävästi rokaten, ja piiloklassikko "With Love" on myös mukana hautaamassa hänen sivupersoonaansa Johnny The Foxia. Samalla se on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten hän pystyi taikomaan esiin ihania sävelmiä yhdistämällä kansanlaulumaisia koukeroita rockin kehykseen.
Ja tuota viimeistä teemaa parhaimmillaan kuvaa levyn päättävä nimikappale, seitsemänminuuttinen kollaasi kansanlaulumelodioita ja Phil Lynottin tulkintaa Irlannin historiasta. Tämä biisi on nimenomaan Gary Mooren voimannäyte - ja tätä tyyliähän hän itse hyödynsi myöhemmin mm. megahitillään "Over The Hills And Far Away". Kelttihevin kruununjalokiivi, ei sen vähempää. Mainitsematta jäivät suorat menobiisit "Get Out Of Here" ja "Toughest Street In Town" - joista viimeksimainittu taitaa olla sekä tekstiltään että sovitukseltaan bändin raain esitys - sekä funkahtava "S&M", jossa Phil pääsee väläyttämään pahan pojan puoltaan, mutta joka ei soi niin luontevasti kun bändin muut vastaavat yritelmät.
Tästä käyrä sitten jo kääntyikin laskusuuntaan - loistavia biisejä riitti toki joka levylle, mutta tuotanto sekä Lynottin paheneva henkilökohtainen ongelma sotkivat lopputulosta yhä enemmän. Vielä tällä albumilla demonit sentään pysyivät kurissa, vaikka näin jälkikäteen voikin ajatella merkkien olevan selvästi havaittavissa.
torstai 12. huhtikuuta 2012
158. Rainbow: Down To Earth (1979): Ehkä maailman paras välityö
Koska en itse osaa soittaa mitään, mutta sen sijaan laulan - aikanaan jopa bändissä - ovat sellaiset bändit minulle haasteellisia, jotka laulajan sijaan tunnistetaan esim. kitarististaan, kuten tämä Richie Blackmoren Rainbow. Ei sillä, että minun olisi pakko kuulla yhdeltä bändiltä vain yhden ja saman laulajan esityksiä, vaan siksi, että ne on vaikeampi nähdä loogisina jatkumoina. Rainbowin ollessa kyseessä voi tosin hyvin sanoa, että bändi muutti linjaansa laulajanvaihdosten myötä; ensimmäisillä kolmella albumilla laulanut Ronnie James Dio teki itsensä näköistä/kuuloista musiikkia riippumatta siitä, millä nimellä se julkaistiin, kun taas Blackmore ja Rainbow reivasivat soundia popimpaan suuntaan Graham Bonnetin tulon myötä.
Ja tekivät sen hyvin; tämän lätyn kahdeksasta raidasta suosikkejani ovat majesteettinen "Eyes Of The World", hidas blues "Love´s No Friend", B-puolen päättävät kaksi menopalaa "Danger Zone" ja "Lost In Hollywood", hitinpoikaset !All Night Long" ja "Since You´ve Been Gone" sekä balladiviritelmä "Makin´ Love", joka on todellinen helmi, jolla olisi jopa klassikkopotentiaalia ellet teksti olisi niin tyhmä. Itse asiassa A3, "No Time To Lose", on kokonaisuuden ainoa keskinkertainen esitys. Se johtuu lähinnä sen olemattomasta sävelmästä - vaikka Blackmore olisi minkälainen ääliö, ja vaikka hänen sooloviritelmänsä joskus ovat aivan paljon hooked on classicsia kuulostaakseen uskottavilta, niin hän osaa säveltää. Tämän levyn biisinippu on vaan niin hyvä (mukaanlukien vanhan ketun Russ Ballardin panos).
Ja tietysti pitää kehua laulaja. Lukuunottamatta läpimurtohittiään, "Only One Womania" 60-luvun lopulta ja tätä levyä, hän ei ole tainnut saada aikaan mitään muistamisen arvoista - ja hittiyritelmä "Night Games" ja sen ympärille kyhätty levy, jonka hän teki saatuaan juopottelun takia potkut Rainbowsta, oli aika surkea. Mutta nämä laulut hän laulaa kuin kuningas - tarvittaessa hiljaisemmin, tarvittaessa rääkyen, mutta pitäen paketin kasassa. Ja bändi soi kuin öljytty salama - se on sentään tehty vuonna 1979, jolloin jopa hevi/hard rock/mitä se nyt onkaan oli parhaimmillaan ilmavaa dynaamista, monipuolista ja melodista - vaikka tärykalvot soivatkin.
Tämän "välityön" jälkeen mikin eteen astui Joe Lynn Turner, kolmen levyn ajaksi ja kymmenen vuotta myöhemmin jopa yhdelle Purplen levylle. Hän hoiti leiviskänsä asiallisesti, mutta jotenkin kasvottomammin kuin "paha poika" Bonnet - ja tämä levy on minun kirjoissani paras Rainbow-nimellä julkaistuista. Näitä minä kuuntelin teininä paljon ja hartaasti - vieläkin tekstit tulevat mieleen vain biisejä ajattelemalla. Lisää välitöitä!
Ja tekivät sen hyvin; tämän lätyn kahdeksasta raidasta suosikkejani ovat majesteettinen "Eyes Of The World", hidas blues "Love´s No Friend", B-puolen päättävät kaksi menopalaa "Danger Zone" ja "Lost In Hollywood", hitinpoikaset !All Night Long" ja "Since You´ve Been Gone" sekä balladiviritelmä "Makin´ Love", joka on todellinen helmi, jolla olisi jopa klassikkopotentiaalia ellet teksti olisi niin tyhmä. Itse asiassa A3, "No Time To Lose", on kokonaisuuden ainoa keskinkertainen esitys. Se johtuu lähinnä sen olemattomasta sävelmästä - vaikka Blackmore olisi minkälainen ääliö, ja vaikka hänen sooloviritelmänsä joskus ovat aivan paljon hooked on classicsia kuulostaakseen uskottavilta, niin hän osaa säveltää. Tämän levyn biisinippu on vaan niin hyvä (mukaanlukien vanhan ketun Russ Ballardin panos).
Ja tietysti pitää kehua laulaja. Lukuunottamatta läpimurtohittiään, "Only One Womania" 60-luvun lopulta ja tätä levyä, hän ei ole tainnut saada aikaan mitään muistamisen arvoista - ja hittiyritelmä "Night Games" ja sen ympärille kyhätty levy, jonka hän teki saatuaan juopottelun takia potkut Rainbowsta, oli aika surkea. Mutta nämä laulut hän laulaa kuin kuningas - tarvittaessa hiljaisemmin, tarvittaessa rääkyen, mutta pitäen paketin kasassa. Ja bändi soi kuin öljytty salama - se on sentään tehty vuonna 1979, jolloin jopa hevi/hard rock/mitä se nyt onkaan oli parhaimmillaan ilmavaa dynaamista, monipuolista ja melodista - vaikka tärykalvot soivatkin.
Tämän "välityön" jälkeen mikin eteen astui Joe Lynn Turner, kolmen levyn ajaksi ja kymmenen vuotta myöhemmin jopa yhdelle Purplen levylle. Hän hoiti leiviskänsä asiallisesti, mutta jotenkin kasvottomammin kuin "paha poika" Bonnet - ja tämä levy on minun kirjoissani paras Rainbow-nimellä julkaistuista. Näitä minä kuuntelin teininä paljon ja hartaasti - vieläkin tekstit tulevat mieleen vain biisejä ajattelemalla. Lisää välitöitä!
lauantai 31. maaliskuuta 2012
157. Natalie Cole: Leavin´ (2006): Selkäpiin värisyttäjä
Olen usein tainnut todeta, että minulle ehkä kaikkein tärkein tekijä musiikissa on laulajan ääni - vaikka sekin joskus voi olla toissijainen asia, on todennäköisempää, että kuuntelen mieluummin hyvän laulajan versiota keskinkertaisesta biisistä kuin esim. jonkun Dylanin versioita omista helmistään... Kaikkein suurimpien suosikkieni joukosta löytyy ennen kaikkea vahvaäänisiä souldiivoja - Mavis Staples, Millie Jackson ja Irma Thomas tulevat ensimmäisinä mieleen - ja samaan joukkoon vaikka ei ehkä ihan kärkeen on tämän levyn perusteella yrittämässä myös Natalie Cole.
Vaikka hän on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran, en ole kuullut muuta kokonaista albumia hänen tekeleitään kuin tämän, ja fanina olen myöhäissyntyinen. Yksi syy voi olla, että olen liittänyt hänet lähinnä tunnetun isänsä laulukirjaan ja siten uskonut hänen liippaavan liikaa viihteen puolelle - mutta siinä asiassa olen lieventänyt kantaani viime vuosikymmeninä, sitä mukaa kun olen löytänyt myös viihteestä hyvää kuunneltavaa.
Tämä levy on kyllä sitä itseään - eli perinteitä kunnioittavaa, orgaanisesti ja maanläheisesti soivaa mutta silti tässä päivässä kiinni olevaa soulia. Aloitus, "Criminal", on rikollisen svengaava (anteeksi :-), ja kun Natalie biisin "siltaosassa" päästää äänensä irti, tunnen sen värinän selkäpiissäni joka yleensä on merkinnyt minulle pitkäaikaisen suosikkibiisin löytämistä. Samaa osastoa on "The More You Do It", joka on melkein retroa, ja Aretha Franklinin "Day Dreaming", joka minusta vetää vertoja alkuperäiselle.
Tämä on miltei coverlevy (yksi kappale on uusi originaali), ja juuri versiointi - muualta tulevien esitysten nivoaminen tuohon soulbändin soundiin - on yksi sen parhaista puolista. Stingin "If I Ever Lose My Faith In You" nousee uudelle tasolle kun se lauletaan kunnolla, ja jopa Kate Bushin "Tha Man With The Child In His Eyes", jonka luulisi olevan vaikeasti versioida uskottavasti, on tavallaan kuin uusi esitys - mutta tässä tapauksessa en halua tehdä vertailua. Omista suosikeistani Natalie tulkitsee Shelby Lynneä ("Leavin´") ja Bonnie Raittia ("Love Letter"), oikein hyvin mutta ei mainittavasti alkuperäisiä muuttaen.
Soulhan on yleensäkin genre jossa mieluusti tulkitaan vanhoja teoksia uudelleen ja löydetään niistä uusia ulottuvuuksia, ja tämä levy tekee sen mielestäni loistavasti. Seuraavaksi pitänee tutustua hänen vanhempiin levytyksiinsä.
Vaikka hän on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran, en ole kuullut muuta kokonaista albumia hänen tekeleitään kuin tämän, ja fanina olen myöhäissyntyinen. Yksi syy voi olla, että olen liittänyt hänet lähinnä tunnetun isänsä laulukirjaan ja siten uskonut hänen liippaavan liikaa viihteen puolelle - mutta siinä asiassa olen lieventänyt kantaani viime vuosikymmeninä, sitä mukaa kun olen löytänyt myös viihteestä hyvää kuunneltavaa.
Tämä levy on kyllä sitä itseään - eli perinteitä kunnioittavaa, orgaanisesti ja maanläheisesti soivaa mutta silti tässä päivässä kiinni olevaa soulia. Aloitus, "Criminal", on rikollisen svengaava (anteeksi :-), ja kun Natalie biisin "siltaosassa" päästää äänensä irti, tunnen sen värinän selkäpiissäni joka yleensä on merkinnyt minulle pitkäaikaisen suosikkibiisin löytämistä. Samaa osastoa on "The More You Do It", joka on melkein retroa, ja Aretha Franklinin "Day Dreaming", joka minusta vetää vertoja alkuperäiselle.
Tämä on miltei coverlevy (yksi kappale on uusi originaali), ja juuri versiointi - muualta tulevien esitysten nivoaminen tuohon soulbändin soundiin - on yksi sen parhaista puolista. Stingin "If I Ever Lose My Faith In You" nousee uudelle tasolle kun se lauletaan kunnolla, ja jopa Kate Bushin "Tha Man With The Child In His Eyes", jonka luulisi olevan vaikeasti versioida uskottavasti, on tavallaan kuin uusi esitys - mutta tässä tapauksessa en halua tehdä vertailua. Omista suosikeistani Natalie tulkitsee Shelby Lynneä ("Leavin´") ja Bonnie Raittia ("Love Letter"), oikein hyvin mutta ei mainittavasti alkuperäisiä muuttaen.
Soulhan on yleensäkin genre jossa mieluusti tulkitaan vanhoja teoksia uudelleen ja löydetään niistä uusia ulottuvuuksia, ja tämä levy tekee sen mielestäni loistavasti. Seuraavaksi pitänee tutustua hänen vanhempiin levytyksiinsä.
maanantai 26. maaliskuuta 2012
156. Wings: London Town (1978): Popin piiloklassikko
Kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan; niinkuin viimeksi totesin, Paulimme on saanut aikaan sekä enemmän että vähemmän loistavia levyjä soolourallaan, ja tämä kuuluu selvästi siihen ensimmäiseen kategoriaan. Itse asiassa tämä on paitsi hyvä poplevy myös esimerkki siitä, miten vielä 70-luvulla nimenomaan Beatlesien aikoinaan popmusiikkiin tuoma monipuolisuus oli voimissaan - ajatelkaapa vaikka Queenin parhaita levyjä, Kinksiä tai vaikkapa Billy Joelia. Mutta statementit sikseen, koska en usko Paulinkaan ajatelleen tätä muuksi kuin hyväksi musiikiksi. Tämä on myös ensimmäisiä poplevyjä, jota olen kuullut heti uutena kun musiikista innostuin; paras kaverini Mats osti sen ja minäkin kuuntelin antaumuksella, Beattlesfani kun olin.
Kehumisen voi aloittaa vaikkapa alusta; nimikappale on juuri sellainen melodinen ja ilmava poplaulu joita löytyy paljonkin juuri tekijän McCartney kohdalla - ja heti alusta alkaen hän on voimissaan paitsi säveltäjänä myös laulajana. "Cafe On The Left Bank" nostaa tempoa hieman mutta kuuluu samaan lajiin. "I´m Carrying" on sellainen lyhyt pikku balladi, jollaisia hänellä on tuhlattavaksi asti, ja "Girlfriend" saman teeman täysimittainen esimerkki. Kun mainitaan vielä kunnon rockveto "I´ve Had Enough", niin A-puoli on paketissa. Kakkospuolelta löytyy esim. rockabillysti svengaava "Name And Address", folksävyjä tavoitteleva "Don´t Let It Bring You Down" sekä jonkinlainen progepastissi "Morse Moose And The Grey Goose", jotka kaikki ovat hyviä.
Ja sitten minun kaikkien aikoijen suosikkipopkappaleisiini kuuluva "Deliver Your Children", jonka kaihoisa mutta vetävä sävel on aina yhtä loistava. Hauskaa kyllä, tämä on yksi levyn niistä biiseistä, joita Paulin lisäksi oli rustaamassa Wings-ikoni Denny Laine - jolla itselläänkin kyllä on melodisen popmusiikin meriittejä jo aikaisemmalla urallaan. En allekirjoita väitettä, jonka mukaan Paul McCartney tarvitsee rinnalleen jonkun toisen saadakseen aikaan kuolemattomia biisejä, koska hänellä on klassikoita ihan omissakin nimissään aivan tarpeeksi - eivätkä Beatlesinkaan laulut läheskään aina olleet yhteistyötä vaikka kreditit niin sanoivat - mutta tässä tapauksessa yhdistelmä on voittaja.
Mutta niin on koko tämä levy, koko neljäntoista kappaleen mitaltaan; ei taidetta, ei tiedettä, vaan kevyttä musiikkia parhaimmillaan, popin piiloklassikko.
Kehumisen voi aloittaa vaikkapa alusta; nimikappale on juuri sellainen melodinen ja ilmava poplaulu joita löytyy paljonkin juuri tekijän McCartney kohdalla - ja heti alusta alkaen hän on voimissaan paitsi säveltäjänä myös laulajana. "Cafe On The Left Bank" nostaa tempoa hieman mutta kuuluu samaan lajiin. "I´m Carrying" on sellainen lyhyt pikku balladi, jollaisia hänellä on tuhlattavaksi asti, ja "Girlfriend" saman teeman täysimittainen esimerkki. Kun mainitaan vielä kunnon rockveto "I´ve Had Enough", niin A-puoli on paketissa. Kakkospuolelta löytyy esim. rockabillysti svengaava "Name And Address", folksävyjä tavoitteleva "Don´t Let It Bring You Down" sekä jonkinlainen progepastissi "Morse Moose And The Grey Goose", jotka kaikki ovat hyviä.
Ja sitten minun kaikkien aikoijen suosikkipopkappaleisiini kuuluva "Deliver Your Children", jonka kaihoisa mutta vetävä sävel on aina yhtä loistava. Hauskaa kyllä, tämä on yksi levyn niistä biiseistä, joita Paulin lisäksi oli rustaamassa Wings-ikoni Denny Laine - jolla itselläänkin kyllä on melodisen popmusiikin meriittejä jo aikaisemmalla urallaan. En allekirjoita väitettä, jonka mukaan Paul McCartney tarvitsee rinnalleen jonkun toisen saadakseen aikaan kuolemattomia biisejä, koska hänellä on klassikoita ihan omissakin nimissään aivan tarpeeksi - eivätkä Beatlesinkaan laulut läheskään aina olleet yhteistyötä vaikka kreditit niin sanoivat - mutta tässä tapauksessa yhdistelmä on voittaja.
Mutta niin on koko tämä levy, koko neljäntoista kappaleen mitaltaan; ei taidetta, ei tiedettä, vaan kevyttä musiikkia parhaimmillaan, popin piiloklassikko.
lauantai 17. maaliskuuta 2012
155. Paul & Linda McCartney: Ram (1971): Kun pop oli poppia
Olen tämän blogin puitteissa kehunut jo puolisentoistasataa levyä, ja nyt huomasin että minulle rakkaan ja levyhyllyssäni kohtuullisen suuren tilan vievän suosikkibeatleni Paul McCartneyn soolotuotanto on jäänyt aika vähälle huomiolle. Yksi syy voi tietysti olla se, että jotkut hänen soolo- tai omista bändilevyistään kieltämättä ovat aika puolivillaisia - mutta jokaiselta lätyltä ilman poikkeusta on aina löytynyt sitä, mikä tekee hänestä mestarin - melodista, pakottoman tuntuista mutta silti kiehtovaa ja koukuttavaa poppia, ja tältä hänen järjestyksessä toiselta "soololevyltään" Beatlesin hajottamisen jälkeen sitä löytyy paljon.
Klassisia esimerkkejä tällä levyllä ovat esim. ihastuttava "Dear Boy", joka on suoraa jatkumoa Beatlesin kauneimmille pop-paloille, stemmoineen kaikkineen, ja folkpala "Heart Of The Country" joka kuuluu sarjaan lauluja joita Pauli tekee vasemmalla kädellä, mutta joiden vuoksi monet muut artistit voisivat myydä mummonsa. "Long-Haired Lady" kuuluu hänen rakkauslaulujensa sarjaan, ja "Sitting In The Back Seat Of My Car" voisi olla vaikka kosto Phil Spectorille "Let It Ben" pilaamisesta. Popin ohessa tänne mahtuu myös rokin rynkytystä - ilmavaa sellaista, kuten "Smile Away" tai "Eat At Home".
Joskus hänen musiikkiaan voi luonnehtia englantilaisella "silly"-termillä; silliness onkin jonkinlainen perinne music hallista Monty Pythonin kautta pop musiikkiin, jota näin ei-natiivina on vaikea ymmärtää, mutta useimmiten se kuitenkin pysyy aisoissa. Esimerkiksi "Uncle Albert/Admiral Halsey" on joko sitä itseään, tai ehkä vinoilua vakavamieliselle progelle, tai molempia. Levytettynä se on hauska, kaunis tai tuskastuttava, vähän kuulijan mielialasta riippuen. Samaa sarjaa on "Monkberry Moon Delight", josta ei kyllä ota selvää.
Ja koko homma on tietenkin hienosti sovitettua, ilmavaa, kekseliästä - ja Paulhan on kaiken lisäksi oikein hyvä laulaja. Jossakin tätä levyä on kutsuttu "ensimmäiseksi indielevyksi" - siihen en ota kantaa, mutta ainakin tämä oli - ja on - kunnon poppia, kaikilla mausteilla.
Klassisia esimerkkejä tällä levyllä ovat esim. ihastuttava "Dear Boy", joka on suoraa jatkumoa Beatlesin kauneimmille pop-paloille, stemmoineen kaikkineen, ja folkpala "Heart Of The Country" joka kuuluu sarjaan lauluja joita Pauli tekee vasemmalla kädellä, mutta joiden vuoksi monet muut artistit voisivat myydä mummonsa. "Long-Haired Lady" kuuluu hänen rakkauslaulujensa sarjaan, ja "Sitting In The Back Seat Of My Car" voisi olla vaikka kosto Phil Spectorille "Let It Ben" pilaamisesta. Popin ohessa tänne mahtuu myös rokin rynkytystä - ilmavaa sellaista, kuten "Smile Away" tai "Eat At Home".
Joskus hänen musiikkiaan voi luonnehtia englantilaisella "silly"-termillä; silliness onkin jonkinlainen perinne music hallista Monty Pythonin kautta pop musiikkiin, jota näin ei-natiivina on vaikea ymmärtää, mutta useimmiten se kuitenkin pysyy aisoissa. Esimerkiksi "Uncle Albert/Admiral Halsey" on joko sitä itseään, tai ehkä vinoilua vakavamieliselle progelle, tai molempia. Levytettynä se on hauska, kaunis tai tuskastuttava, vähän kuulijan mielialasta riippuen. Samaa sarjaa on "Monkberry Moon Delight", josta ei kyllä ota selvää.
Ja koko homma on tietenkin hienosti sovitettua, ilmavaa, kekseliästä - ja Paulhan on kaiken lisäksi oikein hyvä laulaja. Jossakin tätä levyä on kutsuttu "ensimmäiseksi indielevyksi" - siihen en ota kantaa, mutta ainakin tämä oli - ja on - kunnon poppia, kaikilla mausteilla.
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
153-154. Juha Tapio: Mitä silmät ei nää (2003) & Ohikiitävää (2005): Kaihon kuningas
Minulla on levyhyllyssäni musiikkia artisteilta, joita olen seurannut levytysuran alusta asti, ja tietysti myös sellaista musiikkia, jonka olen hoksannut vasta jälkikäteen - esim. 60- ja 70-luvuilla en vielä ollut kovinkaan aktiivinen musiikin seuraaja tai levynostaja - ja sitten on jonkun verran "jälkijättöisiä löytöjä", laulajia ja bändejä joiden kelkkaan olen hypännyt vasta matkan varrella. Juha Tapio kuuluu tähän viimeiseen kategoriaan - olin kyllä noteerannut mm. kirjaston levyhyllyssä, että tällainenkin tyyppi oli olemassa, mutta jotankin sivuuttanut hänet jeesusrokkarina (ja sellainen taustahan hänellä onkin), kunnes sitten eräänä päivänä poimin mukaani juuri nämä kaksi levyä kotikuunteluun; ehkäpä juuri sillä käyntikerralla ei löytynyt mitään innostavia uutuuksia - en muista.
Ja seurauksena oli "tuplakolahdus"; molemmilta levyiltä löytyi melkein oitis pari kolme kestokuunteluun päässyttä helmeä, eikä oikeastaan yhtään täysin yhdentekevää raitaa. Tämä tapahtui noin viisi vuotta sitten, eikä innostus ole päässyt laimenemaan kertaakaan - aika ajoin tulee kuunneltua joko näitä, Juhan uudempaa tuotantoa tai sitten todella loistavaa kokoelmaa, jonka tein hankittuani neljännen JT-albumini. Nyt sain juuri käsiini viime vuonna ilmestyneen uusimman levyn joten tiedossa on päivityksiä - mutta se on toinen asia.
Juha Tapio tekee jonkinlaista "suomipoprockia"; se ei ole iskelmää, ei oikeastaan rockia, vaan useimmiten aika keskitempoista, melankolista, hyvin sovitettua ja aika lailla ajatonta kevyttä musiikkia. Jonkun mielestä se voi olla sietämätöntä jollotusta, koska se usein on niin surumielistä - mutta toisaalta tämän miehen teksteissä löytyy usein se toivon hiven, joka ehkä on jonkilainen kaiku gospeltaustasta, ja siinä tapauksessa hän on tehnyt onnistuneimman tietämäni "maallistumisliikkeen", koska hänen tekstinsä iskevät minuun vaikka en ole mikään aktiivikristitty. Hänen lauluäänensä on miellyttävä - hän pysyy nuotissa, osaa laulaa myös hiljaa, on miehekäs olematta uhoava tai julistava. Ja säveltäjänä hän on oikein hyvä - jokainen kappale ei ole mestariteos, mutta useimmiten niissä on hyvä sävel tai ainakin joku sellainen koukku joka jää mieleen.
En siis pysty näitä kahta albumia sen kummemmin erottelemaan toisistaan - ja soundin ajattomuus tarkoittaa myös sitä, että ne kuulostavat aika samanlaisilta. Parhaimmat biisit ovat juuri niitä keskitempoisia, jollakin sovituksellisella koukulla varustettuja vetoja - "Mitä silmät ei nää" ja "Sä olet" edellämainitulta levyltä, ja "Pidä kii" sekä "Rakkaus selviää" "Ohikiitävää"-levyltä, ja sitten tunnelmapaloja, aika rauhallisia sellaisia kuten viimemainitun levyn nimikappale, "Vaari" ja "Kirkkain silmin" sekä aikaisemman levyn "Vuodet vieriä saa".
Yhdistäviä tekijöitä ovat siis juuri hyvä materiaali ja sovitukset - dynamiikan taju on parempi kuin suurimmalla osalla muista kotimaisista yrittäjistä; itse asiassa jonkinlainen "understatement" on yksi hänen tavaramerkkinsä - ja sitten tuo kaiho. Olkoonkin, että suuresti arvostamani Tuure Kilpeläinen on tuon termin yrittänyt monopolisoida, niin Juha Tapio vetää vielä piemmän korren juuri siksi, että on hillitympi - ja minä olen myyty. Minkäs sitä perimälleen voi?
Ja seurauksena oli "tuplakolahdus"; molemmilta levyiltä löytyi melkein oitis pari kolme kestokuunteluun päässyttä helmeä, eikä oikeastaan yhtään täysin yhdentekevää raitaa. Tämä tapahtui noin viisi vuotta sitten, eikä innostus ole päässyt laimenemaan kertaakaan - aika ajoin tulee kuunneltua joko näitä, Juhan uudempaa tuotantoa tai sitten todella loistavaa kokoelmaa, jonka tein hankittuani neljännen JT-albumini. Nyt sain juuri käsiini viime vuonna ilmestyneen uusimman levyn joten tiedossa on päivityksiä - mutta se on toinen asia.
Juha Tapio tekee jonkinlaista "suomipoprockia"; se ei ole iskelmää, ei oikeastaan rockia, vaan useimmiten aika keskitempoista, melankolista, hyvin sovitettua ja aika lailla ajatonta kevyttä musiikkia. Jonkun mielestä se voi olla sietämätöntä jollotusta, koska se usein on niin surumielistä - mutta toisaalta tämän miehen teksteissä löytyy usein se toivon hiven, joka ehkä on jonkilainen kaiku gospeltaustasta, ja siinä tapauksessa hän on tehnyt onnistuneimman tietämäni "maallistumisliikkeen", koska hänen tekstinsä iskevät minuun vaikka en ole mikään aktiivikristitty. Hänen lauluäänensä on miellyttävä - hän pysyy nuotissa, osaa laulaa myös hiljaa, on miehekäs olematta uhoava tai julistava. Ja säveltäjänä hän on oikein hyvä - jokainen kappale ei ole mestariteos, mutta useimmiten niissä on hyvä sävel tai ainakin joku sellainen koukku joka jää mieleen.
En siis pysty näitä kahta albumia sen kummemmin erottelemaan toisistaan - ja soundin ajattomuus tarkoittaa myös sitä, että ne kuulostavat aika samanlaisilta. Parhaimmat biisit ovat juuri niitä keskitempoisia, jollakin sovituksellisella koukulla varustettuja vetoja - "Mitä silmät ei nää" ja "Sä olet" edellämainitulta levyltä, ja "Pidä kii" sekä "Rakkaus selviää" "Ohikiitävää"-levyltä, ja sitten tunnelmapaloja, aika rauhallisia sellaisia kuten viimemainitun levyn nimikappale, "Vaari" ja "Kirkkain silmin" sekä aikaisemman levyn "Vuodet vieriä saa".
Yhdistäviä tekijöitä ovat siis juuri hyvä materiaali ja sovitukset - dynamiikan taju on parempi kuin suurimmalla osalla muista kotimaisista yrittäjistä; itse asiassa jonkinlainen "understatement" on yksi hänen tavaramerkkinsä - ja sitten tuo kaiho. Olkoonkin, että suuresti arvostamani Tuure Kilpeläinen on tuon termin yrittänyt monopolisoida, niin Juha Tapio vetää vielä piemmän korren juuri siksi, että on hillitympi - ja minä olen myyty. Minkäs sitä perimälleen voi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
