Jos lasken musiikkimakuni kehittymisen siitä hetkestä, kun ostin ensimmäisen levyni (1978), oli alussa Beatles. Sitten kuulin Queenia (1979), ja minulle kolahti rockmusiikki. Ketjun seuraava lenkki taisi sitten olla Deepest Purple (1980), ja siitä hetkestä lähtien kunnon vanhan liiton hevi on kuulunut mielimusiikkiini. Juuri tämä kokoelma on soinut vähemmän sen jälkeen, kun Purplen tuon aikakauden levyt ilmestyivät kaikki hyllyyni, mutta vieläkin se on loistava hittirivistö ja itse asiassa hyvä kokonaisuuskin.
Suosikkibiisejä on vaikea nimetä - "Child In Time" räjäytti aikoinaan tajunnan ja ankkuroi Ian Gillanin ikiajoiksi suosikkilaulajieni eturiviin, "Black Night", "Strange Kind Of Woman" ja etenkin "Fireball" olivat loistavia hittivetoja (viimeksimainitun urkusoolo on jostain syystä aivan nerokas), "Highway Star" ja "Space Truckin´" loistava voimakaksikko, "Demon´s Eye" mukavan hypnoottinen ja niin edelleen. Melkein kaikki laulut ovat vähintään oikein hyviä, ja todistavat samalla sen, että hyvin kasattu kokoelma tosiaan voi olla enemmän kuin hittikimara, tai ehkä sen, että hittibiiseiksi valikoituvat ne kappaleet parhaimmasta päästä.
Poikkeuksiakin on. "Woman From Tokyo" on tämän levyn heikoin lenkki, ja johti aikoinaan siihen, että "Who Do We Think We Are" jäi ensin hankkimatta, vaikka diggailin kolmea edeltävää albumia aivan onnessani. Kun sen sitten huomattavasti myöhemmin tulin ostaneeksi, se olikin yllättäen tämän klassisimman (?) Purplekokoonpanon linjakkain levy - jos tuon hitin jättää pois.
Ja koska Gillan oli minulle se kovin kolahdus, jäivät tämän kokoelman biiseistä "Burn" ja "Stormbringer" vähemmälle huomiolle, koska niillä laulusta vastasivat David Coverdale (joka tosin myös kolahti, mutta hieman myöhemmin) ja Glenn Hughes. Heidän Purplekautensa onkin avautunut minulle vasta kypsemmällä iällä - ja nykyisin voin todeta näidenkin biisien soivan uljaasti muun kokoelman rinnalla.
Minun musiikkimakuuni tämä levy teki siis aikoinaan lähtemättömän jäljen, ja vieläkin Purplen levyt - sekä nämä vanhat "klassikot" että uudempi tuotanto, kuuluvat ns. jatkuvamman kuuntelun dieettiin. Kokoelmani teen nykyisin itse, mutta hyvällä retrospektiivillä on aina paikkansa, eivätkä ne tästä paljoa parane.
lauantai 16. elokuuta 2014
keskiviikko 6. elokuuta 2014
259. Staple Singers: Be What You Are (1973): Puntti voi vipattaa kirkossakin
Pidän itseäni jonkinlaisena vapaa-ajattelijana; en oikein tiedä, mitä mieltä olen jumalan olemassaolosta tai vaikkapa tuonpuoleisesta, mutta tiedän etten oikein voi sulattaa säänneltyä uskontoa - sitä, että joku muka voi määrätä mikä on oikeaa ja väärää uskoa. Silti on olemassa aika paljon sellaista musiikkia, joka joko suoraan tai epäsuorasti on uskonnollista ja tunnustuksellista, joka vetoaa sekä johonkin sisässäni että joskus jopa rytmitajuuni, ja yksi hyvä esimerkki tästä on Staple Singersin tuotanto.
Tämä levy on sinänsä julkaistu 70-luvulla soulsellaisena, eli mitään suoranaista gospelia tämä ei ole, mutta monien laulujen teemat ovat vähintäänkin epäsuorasti uskonnollisia. Ja oli tämä mitä oli, niin kunnon Staxtuotanto ja -sovitukset yhdistettynä hienoon soittoon ja ennen kaikkia Mavisin, hänen sisartensa ja isänsä lauluääniin on paikoitellen tajunnanräjäyttävä yhdistelmä. Jos minun pitäisi valita yksi popmusiikin soundi lempisellaiseksi, niin se olisi varmaan juuri tuo 70-luvun alkupuolella huippuunsa viritetty Staxin ja muiden southern soullafkojen lämmin, suuri mutta vivahteikas äänikuva.
Lauluissa löytyy sekä Staxin hovisäveltäjien että esim. Bill Withersin kynänjälkeä. Minun suosikkiesitykseni on hymnimäinen medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies", jonka molemmat osat ovat hienoja biisejä jotka esitetään sellaisilla harmonioilla että niiden vuoksi voisi melkein liittyä johonkin uskontokuntaan, ja esim. "Drown Yourself" ja "Grandma´s Hands" ovat likimain samantasoisia. Osa kappaleista on ehkä enemmän generisiä, mutta silloin juuri soiton ja laulun lumo tekee niistä kuitenkin kuunneltavia - ja puntti vipattaa.
Vielä pitää todeta, että olen ostanut tämän levyn joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa pietarsaarelaisesta divarista kolmen markan hintaan - ja että noin puolisen tusinaa vinyyliä käsittävä Staple Singers-kokoelmani on maksanut minulle korkeintaan 50 mk. Ajatonta soundia pilkkahintaan.
Tämä levy on sinänsä julkaistu 70-luvulla soulsellaisena, eli mitään suoranaista gospelia tämä ei ole, mutta monien laulujen teemat ovat vähintäänkin epäsuorasti uskonnollisia. Ja oli tämä mitä oli, niin kunnon Staxtuotanto ja -sovitukset yhdistettynä hienoon soittoon ja ennen kaikkia Mavisin, hänen sisartensa ja isänsä lauluääniin on paikoitellen tajunnanräjäyttävä yhdistelmä. Jos minun pitäisi valita yksi popmusiikin soundi lempisellaiseksi, niin se olisi varmaan juuri tuo 70-luvun alkupuolella huippuunsa viritetty Staxin ja muiden southern soullafkojen lämmin, suuri mutta vivahteikas äänikuva.
Lauluissa löytyy sekä Staxin hovisäveltäjien että esim. Bill Withersin kynänjälkeä. Minun suosikkiesitykseni on hymnimäinen medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies", jonka molemmat osat ovat hienoja biisejä jotka esitetään sellaisilla harmonioilla että niiden vuoksi voisi melkein liittyä johonkin uskontokuntaan, ja esim. "Drown Yourself" ja "Grandma´s Hands" ovat likimain samantasoisia. Osa kappaleista on ehkä enemmän generisiä, mutta silloin juuri soiton ja laulun lumo tekee niistä kuitenkin kuunneltavia - ja puntti vipattaa.
Vielä pitää todeta, että olen ostanut tämän levyn joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa pietarsaarelaisesta divarista kolmen markan hintaan - ja että noin puolisen tusinaa vinyyliä käsittävä Staple Singers-kokoelmani on maksanut minulle korkeintaan 50 mk. Ajatonta soundia pilkkahintaan.
perjantai 1. elokuuta 2014
258. J Karjalainen & Mustat Lasit: Doris (1985): Juurimusiikin läpimurto
Kun talvella 1984-85 hurahdin mustaan musiikkiin (kts. mm. taannoinen Percy Sledge-levykehu) muistan ensin harmitelleeni sitä, ettei kotimaassamme oikein ollut ketään joka osaisi esittää bluespohjaista rytmimusiikkia vastaavalla tavalla - mutta vielä samana vuonna tuli tämä levy, joka läpäisi silloin niin kriittisen seulani. Tässä oli bändi, joka soi kuin unelma torvineen kaikkineen, ja lauluntekijä joka osasi tehdä omankuuloistaan musiikkia perinteitä kunnioittaen. Jii ei ehkä laulusolistina oikein yltänyt bändin ja materiaalin tasolle, mutta ymmärsi toisaalta rajansa.
Tämä levy on siis täynnä loistavia biisejä. Kaihoisa nimikappale, vastustamaton rytmin juhla "Mikä mahtaa olla in", soulbluesin helmi "Älä soita minulle", rockveto "Myrskytuuli, tunnelmallisen akustinen "Tähdenlento", J J Cale-Tony Joe White-akselille hattuaan nostava "Kotimaa", hyväntuulinen "Soulbeibi", täyteläinen "Blues on mun kaveri", kesäisen kepeä "Iltapäivän ratoksi" ja kaihon ja lupauksen yhdistävä "Oi mikä ihana ilta" ovat kaikki vähintään hyviä - itse asiassa tämän täytyy olla yksi kovimmista kokonaisuuksista mitä meillä ikinä on julkaistu. Ja ennen kaikkea bändin soundi oli vuonna 1985 halpoihin syntikkasoundeihin ja halonhakkuurumpusoundiin tuskastuneelle nuorelle miehelle kuin sulaa hunajaa korvakäytävissä.
Kaiken muun hyvän lisäksi tämä on lätty, johon liittyy muistoja siitä, minkälaista oli olla parikymppinen rytmimusiikkifriikki joka juuri oli selvinnyt ensimmäisestä yliopistovuodestaan ja oli heittäytymässä elämän syliin. Kesällä 1985 onnistuin jäämään ilman oikeita kesätöitä, ja pyörin aika paljon Turussa siellä kesäänsä viettävien ystävien seurassa - ja siellä tämäkin levy ilmestyi kuvioihin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin elämä on jo aika erilaista, mutta tämän levyn erinomaisuus on säilynyt - siinä on muunlaisiakin arvoja kuin nostalgiaa.
Hauskaa on myös huomata, miten kotimaisia suomeksi laulavia juurimuusikkoja on paljonkin, ja heidän tuotantonsa vakuuttavaa, mutta Jiin voittanutta ei vielä ole.
Tämä levy on siis täynnä loistavia biisejä. Kaihoisa nimikappale, vastustamaton rytmin juhla "Mikä mahtaa olla in", soulbluesin helmi "Älä soita minulle", rockveto "Myrskytuuli, tunnelmallisen akustinen "Tähdenlento", J J Cale-Tony Joe White-akselille hattuaan nostava "Kotimaa", hyväntuulinen "Soulbeibi", täyteläinen "Blues on mun kaveri", kesäisen kepeä "Iltapäivän ratoksi" ja kaihon ja lupauksen yhdistävä "Oi mikä ihana ilta" ovat kaikki vähintään hyviä - itse asiassa tämän täytyy olla yksi kovimmista kokonaisuuksista mitä meillä ikinä on julkaistu. Ja ennen kaikkea bändin soundi oli vuonna 1985 halpoihin syntikkasoundeihin ja halonhakkuurumpusoundiin tuskastuneelle nuorelle miehelle kuin sulaa hunajaa korvakäytävissä.
Kaiken muun hyvän lisäksi tämä on lätty, johon liittyy muistoja siitä, minkälaista oli olla parikymppinen rytmimusiikkifriikki joka juuri oli selvinnyt ensimmäisestä yliopistovuodestaan ja oli heittäytymässä elämän syliin. Kesällä 1985 onnistuin jäämään ilman oikeita kesätöitä, ja pyörin aika paljon Turussa siellä kesäänsä viettävien ystävien seurassa - ja siellä tämäkin levy ilmestyi kuvioihin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin elämä on jo aika erilaista, mutta tämän levyn erinomaisuus on säilynyt - siinä on muunlaisiakin arvoja kuin nostalgiaa.
Hauskaa on myös huomata, miten kotimaisia suomeksi laulavia juurimuusikkoja on paljonkin, ja heidän tuotantonsa vakuuttavaa, mutta Jiin voittanutta ei vielä ole.
perjantai 25. heinäkuuta 2014
257. Arthur Alexander: A Shot Of Rhythm And Soul (1959-1963): Musiikin lähteillä
Nuorena miehenä kuuntelin enimmäkseen 60-luvun brittipopbändejä, ja jossakin vaiheessa tuli mieleen myös se, että niiden tulkitsemien laulujen alkuperäisversiotkin voisivat olla mielenkiintoisia. Eli kun kerran tykkäsin esim. Beatlesin "Anna"-tulkinnasta, Gerry & Pacemakersin (ja monien muidenkin) "A Shot Of Rhythm & Bluesista", niin miltä ne olivat alun perin kuulostaneet? Kun minulle vielä valkeni, että Rauli Badding Somerjoen "Paras haihtua vaan" kuului samaan sarjaan, oli tämä levy miltei pakollinen hankinta kun se sitten eteeni sattui. Kannessa näkyy vieläkin olevan Fennican hintalappu; sikälikin tässä on oltu musiikin lähteillä.
Ja kyllähän Arthur Alexanderin omat versiot pitävät pintansa, ja tietenkin oli tätä kuunnellessa hauska huomata, että nämä biisejä lainanneet britit olivat missanneet hänen parhaat laulunsa. Esimerkiksi debyyttisinkku "Sally Sue Brown"/"The Girl That Radiates That Charm" on todella loistava kaksikko - varsinkin jälkimmäinen on loistava yhdistelmä sävellystä, sovitusta ja tulkintaa. "Old John Amos" on ovela jopa vähän kantrahtava esitys, joka jää soimaan päähän. Toki myös esim. tuo "Anna" on hyvä alkuperäisenäkin, samoin esim. tarttuvasti marssiva "Soldier Of Love" ja juurikin Gerry Marsdenin poppoon versioima "You´re The Reason".
Laulut ovat oikeastaan järjestänsä hyviä, soitossa ja sovituksissa on ensimäistä kertaa sitä kaikua, joka Otis Reddingin ja kumppaneiden myötä nousi listoille muutamia vuosia myöhemmin, ja minua miellyttää myös Arthurin ääni ja tapa, jolla hän laulaa välillä miltei todeten. Soulin saralla on myös kaikenlaista puhkujaa - ja toki oikein hyviäkin sellaisia - mutta ainakin joskus vähemmän on enemmän. Eikä tämä olisi keksi-ikäisen popnörtin rustaama teksti yli 50 vuotta sitten tehdyistä levytyksistä, ellen vielä kertoisi tämän olevan ajatonta kamaa.
Ja kyllähän Arthur Alexanderin omat versiot pitävät pintansa, ja tietenkin oli tätä kuunnellessa hauska huomata, että nämä biisejä lainanneet britit olivat missanneet hänen parhaat laulunsa. Esimerkiksi debyyttisinkku "Sally Sue Brown"/"The Girl That Radiates That Charm" on todella loistava kaksikko - varsinkin jälkimmäinen on loistava yhdistelmä sävellystä, sovitusta ja tulkintaa. "Old John Amos" on ovela jopa vähän kantrahtava esitys, joka jää soimaan päähän. Toki myös esim. tuo "Anna" on hyvä alkuperäisenäkin, samoin esim. tarttuvasti marssiva "Soldier Of Love" ja juurikin Gerry Marsdenin poppoon versioima "You´re The Reason".
Laulut ovat oikeastaan järjestänsä hyviä, soitossa ja sovituksissa on ensimäistä kertaa sitä kaikua, joka Otis Reddingin ja kumppaneiden myötä nousi listoille muutamia vuosia myöhemmin, ja minua miellyttää myös Arthurin ääni ja tapa, jolla hän laulaa välillä miltei todeten. Soulin saralla on myös kaikenlaista puhkujaa - ja toki oikein hyviäkin sellaisia - mutta ainakin joskus vähemmän on enemmän. Eikä tämä olisi keksi-ikäisen popnörtin rustaama teksti yli 50 vuotta sitten tehdyistä levytyksistä, ellen vielä kertoisi tämän olevan ajatonta kamaa.
perjantai 18. heinäkuuta 2014
256. Percy Sledge: Any Day Now (1966-1973): Ja sitten tuli soul
Taannoin kehuin täällä ensimmäisen kunnolla kuulemani/kuuntelemani "oikean rocklevyn", eli Queenin "Jazzin". Se muutti kuuntelutottumuksiani aika tavalla, mutta ehkä vielä suurempi juttu oli tämä lätty, jonka kannoin kotiin Helsinginretkeltä syksyllä 1984. Olin toki kuunnellut mustaa musiikkia ennen tätäkin, mutta tämä oli ensimmäinen varta vasten hankkimani kunnon soulkokoelma - siihen aikaan takuuvarmaa Charly-tuotantoa.
Levyn aloitusbiisin toki tunsin entuudestaan, ja niin tekevät kaikki muutkin jotka ovat harrastaneet populaarimusiikkia ja/tai illan viimeisiä hitaita; "When A Man Loves A Woman" on kiistaton klassikko, ja tämä tekijänsä debyyttilevytys on myös hänen kiistatta suurin hittinsä. Sitä suurempi oli iloni, kun tältä 16-raitaiselta albumilta löytyi montakin yhtä hyvää ellei parempaakin esitystä. "It Tears Me Up", "Take Time To Know Her" ja "True Love Travels On A Gravel Road" olivat kaikki täysosumia, joita ei voinut kuin ihaillen ihmetellä. Kaikki eivät olleet Percyn tai hänen taustatiiminsä originaaleja, mutta koska minä tulin mukaan tässä, juuri Percyn tulkinnat ovat minulle ne rakkaimmat.
Ja tämä pätee ennen kaikkea levyn varsinaiseen täystyrmäykseen - olen kuullut myöhemmin monta muutakin hyvää versiota, mukaanlukien James Carrin alkuperäisen, mutta Percyn laulama "The Dark End Of The Street" on yksi minun ehdokkaistani jos pitää valita kaikkein parhaiten käytetyt kolme minuuttia musiikin historiassa. Komppi toimii - tietysti; ja tämä deep soul on äänimaailmaltaan ehkä loppujen lopuksi kaikkein lähinnä sydäntäni oleva musiikin alalaji - mutta ennen kaikkea hänen laulusuorituksensa, ääni ja tunne, on se joka vavahduttaa. Se huudahdus, jonka hän päästää viimeisen säkeistön neljännen rivin aluksi, kiteyttää minulle sen mitä ovat sinisävelet ja mikä on niiden voima.
Todettakoon vielä, että kokonaisuus kesää kuuntelua - tämähän on tietysti retrospektiivi, johon on koottu tietyllä perspektiivillä hänen suurimmat hittinsä ja muita huomionarvoisia esityksiä, mutta jopa soulin maailmaan mahtuu usein osumien lisäksi aika paljon huteja. Ehkä hänen viimeiset hitinpoikasensa menivät hieman viihteeksi, mutta mitään rimanalituksia ei todellakaan löydy. Tämän kokoelman tekijät osasivat hommansa - ja monet muutkin hankkimani Charly-lafkan soulkokoelmat kertovat samaa. Jos artisti vain miellyttää, ne ovat varmoja hankintoja.
Ja kaiken lisäksi tämä levy, jonka ostamisesta on siis kulunut pian 30 vuotta, aiheutti minulle elinikäisen soultartunnan. Väliin on mahtunut hiljaisempiakin kausia, eivätkä kaikki levyhankinnat ole menneet yhtä nappiin, mutta tuli palaa yhä. Ja tämäkin levy käy lautasella aina silloin tällöin.
Levyn aloitusbiisin toki tunsin entuudestaan, ja niin tekevät kaikki muutkin jotka ovat harrastaneet populaarimusiikkia ja/tai illan viimeisiä hitaita; "When A Man Loves A Woman" on kiistaton klassikko, ja tämä tekijänsä debyyttilevytys on myös hänen kiistatta suurin hittinsä. Sitä suurempi oli iloni, kun tältä 16-raitaiselta albumilta löytyi montakin yhtä hyvää ellei parempaakin esitystä. "It Tears Me Up", "Take Time To Know Her" ja "True Love Travels On A Gravel Road" olivat kaikki täysosumia, joita ei voinut kuin ihaillen ihmetellä. Kaikki eivät olleet Percyn tai hänen taustatiiminsä originaaleja, mutta koska minä tulin mukaan tässä, juuri Percyn tulkinnat ovat minulle ne rakkaimmat.
Ja tämä pätee ennen kaikkea levyn varsinaiseen täystyrmäykseen - olen kuullut myöhemmin monta muutakin hyvää versiota, mukaanlukien James Carrin alkuperäisen, mutta Percyn laulama "The Dark End Of The Street" on yksi minun ehdokkaistani jos pitää valita kaikkein parhaiten käytetyt kolme minuuttia musiikin historiassa. Komppi toimii - tietysti; ja tämä deep soul on äänimaailmaltaan ehkä loppujen lopuksi kaikkein lähinnä sydäntäni oleva musiikin alalaji - mutta ennen kaikkea hänen laulusuorituksensa, ääni ja tunne, on se joka vavahduttaa. Se huudahdus, jonka hän päästää viimeisen säkeistön neljännen rivin aluksi, kiteyttää minulle sen mitä ovat sinisävelet ja mikä on niiden voima.
Todettakoon vielä, että kokonaisuus kesää kuuntelua - tämähän on tietysti retrospektiivi, johon on koottu tietyllä perspektiivillä hänen suurimmat hittinsä ja muita huomionarvoisia esityksiä, mutta jopa soulin maailmaan mahtuu usein osumien lisäksi aika paljon huteja. Ehkä hänen viimeiset hitinpoikasensa menivät hieman viihteeksi, mutta mitään rimanalituksia ei todellakaan löydy. Tämän kokoelman tekijät osasivat hommansa - ja monet muutkin hankkimani Charly-lafkan soulkokoelmat kertovat samaa. Jos artisti vain miellyttää, ne ovat varmoja hankintoja.
Ja kaiken lisäksi tämä levy, jonka ostamisesta on siis kulunut pian 30 vuotta, aiheutti minulle elinikäisen soultartunnan. Väliin on mahtunut hiljaisempiakin kausia, eivätkä kaikki levyhankinnat ole menneet yhtä nappiin, mutta tuli palaa yhä. Ja tämäkin levy käy lautasella aina silloin tällöin.
lauantai 28. kesäkuuta 2014
255. Jeff Healey Band: See The Light (1988): Sokean miehen visio
Mikä tekee hyvän blueslevyn? Tätä blogia seuranneet tietävät, että minä pidän hyvistä laulajista, biiseistä ja sovituksista. Arvostan toki hyvää soittamista, mutta se ei bluesissa aina ole tärkein pointti. Olen kitaroinnin suhteen valikoiva, ja liika on useimmiten liikaa. En ole varsinainen soundifriikki, mutta vanhoissa äänitteissä huono laatu voi joskus haudata kuuntelukokemuksen alleen - ja sitä paitsi blues ei minulle ole biisin rakenne, vaan tunnelma. Ja se voi kohdata vaikka nuorta valkoista miestä (tai naista) - se ei ole orjien jälkeläisten omaisuutta.
Miten Jeff Healeyn debyyttilevy sopii näihin raameihin? No, Jeff Healey on kieltämättä enemmän kitaristi kuin laulaja - mutta ei hänellä toivoton ääni ole, ja vaikka kitaraa kuullaankin paljon, huomaan pitäväni hänen kitarasoundistaankin. Biisien parhaimmistosta vastaa muuan John Hiatt - aloitus "Confidence Man" on oikein kunnon menobiisi, ja "Angel Eyes" taas yksi parhaimmista illan viimeisistä hitaista mitä olen ikinä kuullut. Muita mainittavia esityksiä ovat esim. hymnimäisen komea "River Of No Return" ja perinteisemmin svengaavat "Don´t Let Your Chance Go By" ja "Someday, Someway".
Kokonaisuus on linjakas, eikä biisejä venytetä liikaa - jos jotakin moittisin, niin trioformaatissa pitäytyminen merkitsee tiettyä soundin ohuutta ja yksioikoisuutta. Nyt hyvät biisit pelastavat kokonaisuuden, mutta laajempi sovituspaletti olisi voinut johtaa vielä parempaan lopputulokseen. Toisaalta - ja tästäkin on paljon esimerkkejä - liika kikkailu on pilannut monta hyvää kokonaisuutta. Tällaisenaan tämä on ikäänkuin ohjelmajulistus: "Minä soitan tätä, omaa tähteäni seuraten - ja te voitte tykätä siitä tai sitten ei". Ja minä itse puolestani myönnän tykkääväni - voin omaksua tämän sokean miehen vision.
Miten Jeff Healeyn debyyttilevy sopii näihin raameihin? No, Jeff Healey on kieltämättä enemmän kitaristi kuin laulaja - mutta ei hänellä toivoton ääni ole, ja vaikka kitaraa kuullaankin paljon, huomaan pitäväni hänen kitarasoundistaankin. Biisien parhaimmistosta vastaa muuan John Hiatt - aloitus "Confidence Man" on oikein kunnon menobiisi, ja "Angel Eyes" taas yksi parhaimmista illan viimeisistä hitaista mitä olen ikinä kuullut. Muita mainittavia esityksiä ovat esim. hymnimäisen komea "River Of No Return" ja perinteisemmin svengaavat "Don´t Let Your Chance Go By" ja "Someday, Someway".
Kokonaisuus on linjakas, eikä biisejä venytetä liikaa - jos jotakin moittisin, niin trioformaatissa pitäytyminen merkitsee tiettyä soundin ohuutta ja yksioikoisuutta. Nyt hyvät biisit pelastavat kokonaisuuden, mutta laajempi sovituspaletti olisi voinut johtaa vielä parempaan lopputulokseen. Toisaalta - ja tästäkin on paljon esimerkkejä - liika kikkailu on pilannut monta hyvää kokonaisuutta. Tällaisenaan tämä on ikäänkuin ohjelmajulistus: "Minä soitan tätä, omaa tähteäni seuraten - ja te voitte tykätä siitä tai sitten ei". Ja minä itse puolestani myönnän tykkääväni - voin omaksua tämän sokean miehen vision.
lauantai 21. kesäkuuta 2014
254. Queen: Jazz (1978): Tästä alkoi rock
Tämä ei taida olla Queenin myydyin, arvostetuin tai suositun levy, mutta minun kirjoissani sillä on erityisasema, koska sen myötä minulle 13-vuotiaana kolahti "postbeatleaaninen rock". Siitä lähti paitsi elinikäinen Queendiggailu, myös kiinnostus raskaampaan rockiin joka myös taitaa olla pysyvää laatua. Mutta ennen kaikkea jo Beatlesin myötä tullut idea siitä, että kunnon poplevyä kuunnellessa voi odottaa seuraavaksi vaikka mitä, sai Queenin tuotannosta vahvistusta. Ja vaikka jotkut bändin muista levyistä kieltämättä ovat soineet useammin minunkin soittimessani, tämä pakkaa olemaan se jonka ääreen palaan.
Jo aloitus on kuolematon - "Mustapha", "Fat Bottomed Girls" ja "Bicycle Race" on loistava kolmikko siksi, että ne ovat juuri sitä "mitä tahansa" mutta samalla rokkaavat rehevästi, ja väliin livautettu "Jealousy" oiva esimerkki bändin balladitekotaidosta. Kunnon rockhymnejä edustavat "If You Can´t Beat Them" ja "Dead On Time", popin kaihoa "In Only Seven Days" ja "Leaving Home Ain´t Easy", funkiksi heittäydytään "Fun Itin" muodossa, ja "Dreamers´ Ball" on ihastuttava illan viimeinen biisi, itse asiassa levyn ainoa raita joka edes jollakin tapaa viittaa soinnillisesti albumin nimeen. Kun vielä totean, että "Don´t Stop Me Now" on yksi aikakautensa energisimmistä mutta samalla dynaamisimista hiteistä, olenkin jo kehunut biisi biisiltä melkein koko levyn.
Queeniä ei voi sivuuttaa noteraamatta laulupuolta - aivan Opera- ja Races-levyjen oopperakuoroiluihin ei kurkoteta, mutta Freddie Mercury nyt vaan oli yksi kaikkien aikojen rocklaulajista, Roger Taylor "kolmosääneksi" suorastaan loistava, eikä Brian Maykään huono, joskin hänen tärkein kontribuutionsa tietysti oli tuo jäljittelemätön kitarasoundi. En ole mikään kielisoitinguru, mutta hän kuuluu niihin soittajiin jotka kuvittelen tunnistavani.
Ja kuten jo totesin, heti alusta alkaen ja vieläkin minua kiehtoo tässä bändissä ja etenkin sen "kulta-aikojen" tuotannossa - noin Queen II-albumista tähän tai tätä seuranneeseen "The Gameen" - se, miten mitä erilaisimmat tyylit ja tehokeinot saatiin istutettua ihan omanlaiseensa kokonaissoundiin, joka tietenkin meni paikka paikoin överiksi, mutta samalla pysyi tunnistettavana. Laaja kattaus, johon mahtui koko makupaletti. Tästä alkoi minun kohdallani rock, enkä ole vieläkään kylläinen.
Jo aloitus on kuolematon - "Mustapha", "Fat Bottomed Girls" ja "Bicycle Race" on loistava kolmikko siksi, että ne ovat juuri sitä "mitä tahansa" mutta samalla rokkaavat rehevästi, ja väliin livautettu "Jealousy" oiva esimerkki bändin balladitekotaidosta. Kunnon rockhymnejä edustavat "If You Can´t Beat Them" ja "Dead On Time", popin kaihoa "In Only Seven Days" ja "Leaving Home Ain´t Easy", funkiksi heittäydytään "Fun Itin" muodossa, ja "Dreamers´ Ball" on ihastuttava illan viimeinen biisi, itse asiassa levyn ainoa raita joka edes jollakin tapaa viittaa soinnillisesti albumin nimeen. Kun vielä totean, että "Don´t Stop Me Now" on yksi aikakautensa energisimmistä mutta samalla dynaamisimista hiteistä, olenkin jo kehunut biisi biisiltä melkein koko levyn.
Queeniä ei voi sivuuttaa noteraamatta laulupuolta - aivan Opera- ja Races-levyjen oopperakuoroiluihin ei kurkoteta, mutta Freddie Mercury nyt vaan oli yksi kaikkien aikojen rocklaulajista, Roger Taylor "kolmosääneksi" suorastaan loistava, eikä Brian Maykään huono, joskin hänen tärkein kontribuutionsa tietysti oli tuo jäljittelemätön kitarasoundi. En ole mikään kielisoitinguru, mutta hän kuuluu niihin soittajiin jotka kuvittelen tunnistavani.
Ja kuten jo totesin, heti alusta alkaen ja vieläkin minua kiehtoo tässä bändissä ja etenkin sen "kulta-aikojen" tuotannossa - noin Queen II-albumista tähän tai tätä seuranneeseen "The Gameen" - se, miten mitä erilaisimmat tyylit ja tehokeinot saatiin istutettua ihan omanlaiseensa kokonaissoundiin, joka tietenkin meni paikka paikoin överiksi, mutta samalla pysyi tunnistettavana. Laaja kattaus, johon mahtui koko makupaletti. Tästä alkoi minun kohdallani rock, enkä ole vieläkään kylläinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
