Nuoruudessani seurasin silmä tarkkana kaiken maailman musiikkimedioita tiedonjanossani, ja rakensin samalla rockmaailmankuvaa joka perustui kapinaan, intohimoon ja ulkopuolisuuteen pikemin kuin mukavaan elämään. Niinpä esim. Billy Joelin kaltaiset artistit olivat hieman hämmentäviä - miljoonia myyviä pophemmoja, jotka eivät olleet ainakaan lähiaikoina tunteneet oikeaa kärsimystä. Toisaalta he tekivät ihan hyvää musiikkia.
Syksyllä 1986 tulin hankkineeksi CD-soittimen, ja ensimmäinen ostamani "uusi" levy oli "The Bridge", koska olin kesällä ostanut tuplakokoelman Greatest Hits I & II ja samalla antanut periksi sisäiselle jupilleni. Ja kas, pidin myös uudesta Joelista. Aikaisempaan pop-äänikuvaan tyylihassutteluineen oli nyt tullut hieman kolkompi sävy, ja intiimit sävyt vaihtuneet stadionsoundiin, mutta pidin siitä silti - ja mukaan mahtui sekä pianoballadeja että big band-soundia tuon ison AOR-menon rinnalle.
Levyn kohokohta on yksi Billyn parhaista slovareista, "Temptation"; viekottelevan sininen sävel, jonka avulla hän kertoo tarinan liikaa töitä paiskivasta menevästä miehestä rakkauden kourissa. Myös vaikkapa Cyndi Lauperin kanssa duetoitu "Code Of Silence" ja stadionosastoon menevä hitaan majestettinen "This Is The Time" ovat oikein hyviä - ja kokonaisuus toimii; itse asiassa paremmin nyt, kun olen itse kohtuullisen hyvin toimeentuleva keski-ikäinen mies kuin aikoinaan parikymppisenä.
Joelin seuraava levy, "Storm Front", onkin sitten jo täyttä aikuisviihdettä - välillä mennään melkein jenkkihevin puolella, osasyyllisenä ehkä tuottaja, Foreignerin voimahahmo Mick Jones, ja toisaalta sitten syntikalla tehdyn ison kuorosoundin vahvistama "Leningrad" on melkein liian sentimentaalinen. Tosin se toimii, ainakin tietyssä mielentilassa, ja onhan sen tarina jonkinlainen nyökkäys sille, miten ihmisyys voittaa ideologiset erot.
Ja muitakin kohokohtia on - maaninen historialuento "We Didn't Start The Fire", Staxille nyökkäävä nimibiisi, ja ennen kaikkea omintakeinen pophymni "The Downeaster "Alexa"", jolla Billy tekee kunniaa USA:n itärannikon kalastajille, joiden saaliit karkaavat yhä kauemmas merelle samalla, kun nousevat kiinteistöhinnat ym. ajavat heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan (Joelin kaltaisten) menestyvien ihmisten kesäasuntojen tieltä. Biisin tarinanvalinta tuntuu hieman merkilliseltä - ellei se sitten ole ovela tapa herättää kohderyhmää ajattelemaan - mutta sävel on hieno, ja sitä on mukava hoilata mukana autoillessa.
Eli ei mitään kuolemattomia mestariteoksia, mutta osaavaa käsityötä ja mielenkiintoista ajankuvaa - soundeista sanoituksiin. Vaurastuvan keskiluokan bluesia - miltähän se kuulostaisi jos se tehtäisiin tänä päivänä? Billy Joel ei ole tehnyt uutta popmusiikkia vuosikymmeniin, mutta itse huomaan palaavani näihinkin levyihin tämän tästä.
maanantai 28. toukokuuta 2018
maanantai 30. huhtikuuta 2018
359. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani: Surusilmäinen kauneus (2016): Kulminaatiopiste
Niinkuin edellisessä postauksessani taisin todeta, minulla on ollut hieman kaksijakoinen suhde Kaihon Karavaanin levytyksiin - yhtäältä Tuure Kilpeläinen on loistava laulaja ja biisintekijä, toisaalta meno menee välillä "keskikaljaetnoksi" joka ei ainakaan kaikissa mielentiloissa uppoa minuun kovinkaan hyvin. Tästä syystä debyytin jälkeiset Karavaanit jäivät minulle hieman etäisiksi - kunnes tämä levy ilmestyi.
"Surusilmäinen kauneus" on periaatteessa tehty samoista ainesta kuin aikasemmatkin levyt, mutta jotain siinä on joka iskee eri tavalla. Ensimmäinen esimerkki, joka kolahti, oli "Mis min buutsit on", joka tavallaan on blueseinta menoa mitä Tuure kumppaneineen on levyttänyt; sen sävelmä, yöhön kaikuva soundi ("ajan pimeään...") ja kiihkeä laulutulkinta toimivat kuin junan vessa. Ylipäätänsä levyn hitaammat esitykset ovat jotenkin sopivan hartaita - vaikkapa "Kesken jää" on sekin bändin nimen mukainen kokonaisuus, kun taas "Henki puolellas on" viittaa sovituksellaan 70-luvun suureen iskelmään, ja "Katu rakkauden" kuuluu Kilpeläisen uran intiimeimpiin esityksiin, ja sekä hänen että taustakuoron lauluesitys ovat ensiluokkaisia. Joskus hyvä tulee hiljaa.
Nopeat biisit taas ehkäpä rokkaavat hitusen enemmän kuin aiemmin. Esimerkiksi "Autiosaari" on aika riehakas esitys, ja "Ikuinen ihastus" pomppii eteenpäin kevyen iloisena, vaikka siinäkin voi kuulla tuon kaihon joka on tämän yhtyeen tavaramerkki. Nimibiisi taas on kuin maantielle luotu. Itse asiassa tältä levyltä voisi kehua erikseen melkein jokaisen biisin, ja vaikka tempo ja volyymi vaihtelevat, on jälki koko ajan tunnistettavaa - asia, joka minusta on hyvän albumin merkki.
Itse asiassa tulin tuon edellisen tekstini jälkeen kuunnelleeksi myös Karavaanin aikaisempaa tuotantoa uusin korvin - yksikään levyistä ei ollut huono, mutta jotenkin tämä ikäänkuin avaa niitäkin jälkikäteen. Tämä on siis eräänlainen Tuure Kilpeläisen uran kulminaatiopiste - onkin mielenkiintoista odottaa, minkälainen seuraava kokonaan uusi levytys onkaan.
"Surusilmäinen kauneus" on periaatteessa tehty samoista ainesta kuin aikasemmatkin levyt, mutta jotain siinä on joka iskee eri tavalla. Ensimmäinen esimerkki, joka kolahti, oli "Mis min buutsit on", joka tavallaan on blueseinta menoa mitä Tuure kumppaneineen on levyttänyt; sen sävelmä, yöhön kaikuva soundi ("ajan pimeään...") ja kiihkeä laulutulkinta toimivat kuin junan vessa. Ylipäätänsä levyn hitaammat esitykset ovat jotenkin sopivan hartaita - vaikkapa "Kesken jää" on sekin bändin nimen mukainen kokonaisuus, kun taas "Henki puolellas on" viittaa sovituksellaan 70-luvun suureen iskelmään, ja "Katu rakkauden" kuuluu Kilpeläisen uran intiimeimpiin esityksiin, ja sekä hänen että taustakuoron lauluesitys ovat ensiluokkaisia. Joskus hyvä tulee hiljaa.
Nopeat biisit taas ehkäpä rokkaavat hitusen enemmän kuin aiemmin. Esimerkiksi "Autiosaari" on aika riehakas esitys, ja "Ikuinen ihastus" pomppii eteenpäin kevyen iloisena, vaikka siinäkin voi kuulla tuon kaihon joka on tämän yhtyeen tavaramerkki. Nimibiisi taas on kuin maantielle luotu. Itse asiassa tältä levyltä voisi kehua erikseen melkein jokaisen biisin, ja vaikka tempo ja volyymi vaihtelevat, on jälki koko ajan tunnistettavaa - asia, joka minusta on hyvän albumin merkki.
Itse asiassa tulin tuon edellisen tekstini jälkeen kuunnelleeksi myös Karavaanin aikaisempaa tuotantoa uusin korvin - yksikään levyistä ei ollut huono, mutta jotenkin tämä ikäänkuin avaa niitäkin jälkikäteen. Tämä on siis eräänlainen Tuure Kilpeläisen uran kulminaatiopiste - onkin mielenkiintoista odottaa, minkälainen seuraava kokonaan uusi levytys onkaan.
perjantai 20. huhtikuuta 2018
358. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani (2010): Uusi alku
Pidän Tuure Kilpeläisestä, mutta minulla on välillä ollut pikku ongelmia suhtautua Kaihon Karavaanin tuotantoon. Mitenköhän tämän selittäisin? Tuuren kolme "sooloalbumia" 2000-luvun ensimmäisinä vuosina oli raikas kokonaisuus hyvin soitettua ja laulettua rytmimusiikia, jonka muoto oli aika tiukasti kiinni itse rakastamassani "länsimaisessa populaarimusiikissa". Kun hän sitten muodosti Karavaanin ja laajensi palettiaan, se tuntui tavallaan iskelmäkansan kosiskelulta ja jonkinlaiselta "pseudoetnolta" jonka tahdissa ryystetään kaljaa kuin viimeistä päivää. Tämä levy oli ensin aika hämmentävä kuuntelukokemus.
Toisaalta Tuuren ääni ja sävelkynä eivät kadonneet minnekään, ja soitossa oli sävyjä niinkuin tulkinnoissakin - ja ikäänkuin äänimaailmaa tukien tekstitkin tulkitsivat "uutta Suomea" jossa humpan sijaan saattaa soida vaikka cumbia, mutta sydänsurut ovat ikuisia. Ja kun vaikutteista puhutaan, slaavilainen kaiho on suora jatkumo soololevyjen länsimaisemmalle sinisoinnille.
Levyn kirkkain helmi on hienovaraisen kaihoisa "Lohtu", joka nimensä mukaisesti tarjoaa hellää ymmärrystä yön yksinäiselle kulkijalle, hienosti laulettuna - ja sen kertosäe kuuluu kyllä genren helmiin. Muita hienoja hetkiä ovat mm "Vaeltava aave", joka sekin taivaltaa öistä tietään sinisyyden läpi, ja dramaattinen "Musta sulhanen", jonka soinnissa on kaikuja 60-luvun kantrahtavista iskelmähymneistä. Kautta linjan hyvät laulumelodiat ja hienovarainen soitto luovat varsin eheän kokonaisuuden, jota voi kuunnella yhtä hyvin aurinkoisena kesäpäivänä maantiellä kuin yöllä yksin, syyssateen kasteleman kaupungin läpi kävelemisen jälkeen.
Niinkuin aluksi sanoin, tämä on jotenkin hämmentävää musiikkia - tutunkuuloista mutta persoonallista, perinteisiin nojaavaa mutta omilla jaloilla seisovaa, hyvin sävellettyä ja oivaltavasti esitettyä. Kaiken lisäksi se on mitä ilmeisimmin löytänyt kuulijakuntansa, koskapa syksyllä 2016 julkaistu "Surusilmäinen kauneus" on jo viides albumi tämän poppoon musiikkia, ja vielä koko uran kohokohta - asia johon tulemme palaamaan tässäkin blogissa piakkoin.
Toisaalta Tuuren ääni ja sävelkynä eivät kadonneet minnekään, ja soitossa oli sävyjä niinkuin tulkinnoissakin - ja ikäänkuin äänimaailmaa tukien tekstitkin tulkitsivat "uutta Suomea" jossa humpan sijaan saattaa soida vaikka cumbia, mutta sydänsurut ovat ikuisia. Ja kun vaikutteista puhutaan, slaavilainen kaiho on suora jatkumo soololevyjen länsimaisemmalle sinisoinnille.
Levyn kirkkain helmi on hienovaraisen kaihoisa "Lohtu", joka nimensä mukaisesti tarjoaa hellää ymmärrystä yön yksinäiselle kulkijalle, hienosti laulettuna - ja sen kertosäe kuuluu kyllä genren helmiin. Muita hienoja hetkiä ovat mm "Vaeltava aave", joka sekin taivaltaa öistä tietään sinisyyden läpi, ja dramaattinen "Musta sulhanen", jonka soinnissa on kaikuja 60-luvun kantrahtavista iskelmähymneistä. Kautta linjan hyvät laulumelodiat ja hienovarainen soitto luovat varsin eheän kokonaisuuden, jota voi kuunnella yhtä hyvin aurinkoisena kesäpäivänä maantiellä kuin yöllä yksin, syyssateen kasteleman kaupungin läpi kävelemisen jälkeen.
Niinkuin aluksi sanoin, tämä on jotenkin hämmentävää musiikkia - tutunkuuloista mutta persoonallista, perinteisiin nojaavaa mutta omilla jaloilla seisovaa, hyvin sävellettyä ja oivaltavasti esitettyä. Kaiken lisäksi se on mitä ilmeisimmin löytänyt kuulijakuntansa, koskapa syksyllä 2016 julkaistu "Surusilmäinen kauneus" on jo viides albumi tämän poppoon musiikkia, ja vielä koko uran kohokohta - asia johon tulemme palaamaan tässäkin blogissa piakkoin.
sunnuntai 8. huhtikuuta 2018
357. Jonna Tervomaa: Eläköön (2013): Uuden sukupolven ajattomuutta
Yksi varma ikääntymisen merkki on se, kun uudetkin suosikit ovat jo tehneet musiikkia vuosikymmenten ajan, ja heidän jälkeensä on tullut paljon uudempiakin tulkitsijoita joista voi löytää jopa suosikkeja. Jonna Tervomaan aikuisdebyytistä on jo parikymmentä vuotta, ja tämän levyn ilmestyessä hän oli jo veteraani, vaikka ei todellakaan ole ikäloppu tai menneen talven lumia.
Tämä albumi oli Jonnalta eräänlainen uusi tuleminen ja uudistuminen muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen - tämä on selvästi popimpaa ja modernimmin sovitettua tavaraa kuin sitä edeltäneet levyt, mutta silti ajatonta.
Minun korvissani yksi Jonnan tuotannon mielenkiintoisista puolista on se, miten tietynlaiset teemat ikäänkuin muodostavat jatkumoita hänen biiseissään. Esimerkiksi "Minä toivon" ja "Tikapuut" - kaksi tämän levyn kohokohdista - kuulostavat vain ja ainoastaan Jonna Tervomaalta, vaikka hän on omien sävellystensä ohella käyttänyt monien eri tekijöiden biisejä. Jopa niinkin omintakeisen pumpun kuin Egotripin jätkien sävellykset kuulostavat enemmän Jonnalta kuin heiltä itseltään, jopa heidän omina versioinaan.
Noiden kahden biisin lisäksi voi erityisesti mainita koko albumin "A-puolen" - ensimmäiset viisi kappaletta ovat kaikki huippuesityksiä, eikä B-puolikaan huono ole. Jonnan tekstit ovat persoonallisia, uudistunut bändisoundi sopii esityksiin todella hyvin, ja kaiken lisäksi hänellä on minusta sopivalla tavalla persoonallinen lauluääni ja -tyyli, joka miellyttää minun korviani.
Itse asiassa juuri nuo sanat ja laulu taitavat olla sen kokonaisilmeen ja jatkumoiden salaisuus; niissä on jotakin, josta en saa kiinni niin, että pystyisin sitä tässä selittämään, mutta jonka vuoksi Jonna Tervomaan uusi levy aina kuuluu minun kirjoissani vuoden kotimaisiin tapauksiin. Tämän jälkeen on tullut yksi uusi albumi - johon en ole vielä ehtinyt perehtyä kunnolla, mutta jos merkit pitävät paikkansa, sekin tulee soimaan vielä kun monet muut päivän tekeleet ovat painuneet unholaan. Jonnan musiikissa on (kliseevaroitus!) tällaisen kääkän korvissa ns. uuden sukupolven ajattomuutta.
Tämä albumi oli Jonnalta eräänlainen uusi tuleminen ja uudistuminen muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen - tämä on selvästi popimpaa ja modernimmin sovitettua tavaraa kuin sitä edeltäneet levyt, mutta silti ajatonta.
Minun korvissani yksi Jonnan tuotannon mielenkiintoisista puolista on se, miten tietynlaiset teemat ikäänkuin muodostavat jatkumoita hänen biiseissään. Esimerkiksi "Minä toivon" ja "Tikapuut" - kaksi tämän levyn kohokohdista - kuulostavat vain ja ainoastaan Jonna Tervomaalta, vaikka hän on omien sävellystensä ohella käyttänyt monien eri tekijöiden biisejä. Jopa niinkin omintakeisen pumpun kuin Egotripin jätkien sävellykset kuulostavat enemmän Jonnalta kuin heiltä itseltään, jopa heidän omina versioinaan.
Noiden kahden biisin lisäksi voi erityisesti mainita koko albumin "A-puolen" - ensimmäiset viisi kappaletta ovat kaikki huippuesityksiä, eikä B-puolikaan huono ole. Jonnan tekstit ovat persoonallisia, uudistunut bändisoundi sopii esityksiin todella hyvin, ja kaiken lisäksi hänellä on minusta sopivalla tavalla persoonallinen lauluääni ja -tyyli, joka miellyttää minun korviani.
Itse asiassa juuri nuo sanat ja laulu taitavat olla sen kokonaisilmeen ja jatkumoiden salaisuus; niissä on jotakin, josta en saa kiinni niin, että pystyisin sitä tässä selittämään, mutta jonka vuoksi Jonna Tervomaan uusi levy aina kuuluu minun kirjoissani vuoden kotimaisiin tapauksiin. Tämän jälkeen on tullut yksi uusi albumi - johon en ole vielä ehtinyt perehtyä kunnolla, mutta jos merkit pitävät paikkansa, sekin tulee soimaan vielä kun monet muut päivän tekeleet ovat painuneet unholaan. Jonnan musiikissa on (kliseevaroitus!) tällaisen kääkän korvissa ns. uuden sukupolven ajattomuutta.
keskiviikko 28. maaliskuuta 2018
356. UFO: Walk On Water (1995): Pysyvyyden ylistys
UFO ei kai ole koskaan päässyt ihan raskaan rockin etummaiseen riviin, vaikka on tehnyt musiikkia jo puoli vuosisataa, ja vaikka matka jatkuu vieläkin. 1970-luvun klassisen kokoonpanon ja levytysten jälkeen kitaristivelho Michael Schenker lähti omille teilleen, ja 80-luvulla bändi teki hieman arkisempia mutta silti päteviä levytyksiä. Sen jälkeen pillit kai käväisivät jopa pussissa - mutta 1995 koko vanha jengi oli koolla taas, ja teki sattumalta oikein komean levyn.
Tämä on minusta UFO-klassikko, melkein "Lights Outin" ja "Obsessionin" veroinen lätty. Soundi on jämerä mutta ilmava, riffit toimivat, sävellykset ovat ensiluokkaisia - ja yhtye soi kuin unelma. Olen ymmärtänyt Michael Schenkerin olevan ns. vaikea persoona, mutta kitaristina hän on kyllä aikamoinen tapaus. Silti tämänkin levyn sankari on Phil Mogg, joka minusta on yksi genren parhaimmista laulajista - hänen äänensä sininen sävy istuu sävellyksiin kuin valettu. Paitsi hyvä, hän on myös jotenkin aliarvostettu, ehkäpä koska hän ei harrasta falsettikiekauksia, örinää tai vaikkapa scatlaulua, vaan yksinkertaisesti l-a-u-l-a-a.
Levyn kohokohta on dramaattinen balladi "Venus", jossa sävellyksen dynamiikka ja Moggin tulkinta ovat ihan omissa sfääreissään. Muutenkin etenkin hitaammat esitykset toimivat - "Dreaming Of Summer" on alakulon peruskurssi - mutta esim. "Pushed To The Limit" osoittaa myös nopeampien tempojen toimivan. Kaikki biisit ovat vähintään hyviä - tämä levy kestää kuuntelua.
Jos jostain nyt valittaisi, niin vanhojen hittien "Doctor Doctor" ja "Lights Out" uusintaversiot eivät tuo niihin mitään uutta - mutta hyviä biisejä nekin ovat. Uudet kahdeksan biisiä olisivat sinänsä riittäneet albumiksi, mutta mikäänhän ei estä painamasta stopnappia niiden jälkeen.
Ufon myöhempiä vaiheita en sitten tunnekaan kuin satunnaisesti - mutta ne levyt mitkä olen kuullut jatkavat kyllä bändin parhaita perinteitä. Tavallaan tämä levy ja UFOn koko ura on pysyvyyden ylistystä.
Tämä on minusta UFO-klassikko, melkein "Lights Outin" ja "Obsessionin" veroinen lätty. Soundi on jämerä mutta ilmava, riffit toimivat, sävellykset ovat ensiluokkaisia - ja yhtye soi kuin unelma. Olen ymmärtänyt Michael Schenkerin olevan ns. vaikea persoona, mutta kitaristina hän on kyllä aikamoinen tapaus. Silti tämänkin levyn sankari on Phil Mogg, joka minusta on yksi genren parhaimmista laulajista - hänen äänensä sininen sävy istuu sävellyksiin kuin valettu. Paitsi hyvä, hän on myös jotenkin aliarvostettu, ehkäpä koska hän ei harrasta falsettikiekauksia, örinää tai vaikkapa scatlaulua, vaan yksinkertaisesti l-a-u-l-a-a.
Levyn kohokohta on dramaattinen balladi "Venus", jossa sävellyksen dynamiikka ja Moggin tulkinta ovat ihan omissa sfääreissään. Muutenkin etenkin hitaammat esitykset toimivat - "Dreaming Of Summer" on alakulon peruskurssi - mutta esim. "Pushed To The Limit" osoittaa myös nopeampien tempojen toimivan. Kaikki biisit ovat vähintään hyviä - tämä levy kestää kuuntelua.
Jos jostain nyt valittaisi, niin vanhojen hittien "Doctor Doctor" ja "Lights Out" uusintaversiot eivät tuo niihin mitään uutta - mutta hyviä biisejä nekin ovat. Uudet kahdeksan biisiä olisivat sinänsä riittäneet albumiksi, mutta mikäänhän ei estä painamasta stopnappia niiden jälkeen.
Ufon myöhempiä vaiheita en sitten tunnekaan kuin satunnaisesti - mutta ne levyt mitkä olen kuullut jatkavat kyllä bändin parhaita perinteitä. Tavallaan tämä levy ja UFOn koko ura on pysyvyyden ylistystä.
torstai 8. maaliskuuta 2018
355. Deep Purple: Bananas (2003): Vapauden ääni
Tämä levy meinasi aikanaan mennä vähän ohi - edellisestä levystä oli vuosia, ja aikana ennen sosiaalista mediaa ja striimauspalveluja ei musiikki ollut aina niin käden ulottuvilla kuin nyt. Itse asiassa taisin äkätä tämän Anttilan hyllystä ja todeta Purplenkin näköjään olevan vielä hengissä. Ja onneksi äkkäsin, ja korjasin lätyn talteen. Tämä on nimittäin komea levy, ja ennen kaikkea tämän pitkäikäisen ja monipuolisen bändin ehkä monipuolisin kattaus - mutta samalla linjakas kokonaisuus.
Kun tätä kuuntelen, mieleen nousee muutama asia. Ensinnäkin monipuolisuus - alkujyräys "House Of Pain", melkein AOR:ään kuuluva hidas "Haunted", virkeästi rullaava "Razzle Dazzle", ovelaan riffiin nojaava "Silver Tongue" - ja se on vasta levyn alkupuolta. Steve Morse hoitaa kitaratonttinsa monipuolisesti, sävykkäästi ja hyvällä maulla, Don Aireyn kosketindebyytti tekee kunniaa Jon Lordin jykevälle hahmolle, ja rytmiryhmä taitaa kuulua rockmusiikin parhaisiin - varsinkin Ian Paice kuuluu suosikkirumpaleihini, vaikka en sinänsä rummuista tai muistakaan soittimista paljoa ymmärrä.
Monipuolisuuteen kuuluu vielä se, että sävellykset ovat hyviä ja sovituspuoli melkein vielä parempi - mutta kaiken yläpuolella leijuu Ian Gillanin mahtava ääni. Tätä levyä tehdessä kai n 57-vuotias herrasmies hoitaa tonttinsa arvokkaasti ja tyylillä - ja kaiken lisäksi hänen sanoituksensa monipuolisuudessaan ja välillä mielipuolisuudessaan kuuluvat raskaan rockin parhaimmistoon. Purplen levyillä ei pahemmin uhota tai urpoilla, ei saarnata helvetin tulesta, ja mahdolliset viittaukset sukupuoliseen kanssakäymiseen tai sen tavoitteluun ilmaistaan huomattavasti fiksummin kuin useimpien vastaavien bändien teksteissä.
Biiseistä pitää vielä kehua majesteettinen hidas blues "Walk On", funkahtava "Picture Of Innocence", jonkinlainen peruspurple "I Got Your Number" kitara-kosketinmattoineen ja ovela popbiisi "Doing It Tonight", niin olenkin jo kehunut biiseittäin melkein koko levyn. Lisätään nyt tähän vielä se, että jo klassisen MK2-Purplen hallitsema dynamiikan taju on herroilla tallessa, ja minun on pakko nimittää tämä albumi klassikoksi.
En nyt tiedä minkälainen myyntimenestys tämä aikanaan oli - mutta ainakaan bändi ei pannut pillejä pussiin. Tätä ei löydä esimerkiksi Spotifystä, eikä vuosituhannen alkupuolella juurikaan tehty vinyyliversioita, joten tällä hetkellä tämä lienee aika harvojen herkkua? Oli miten oli, hoitakaa talteen jos tämän löydätte; kaiken muun hyvän lisäksi (ja johdosta) olen kuulevinani tämän takana jonkinlaisen pakottomuuden ja vapauden äänen. Olisiko tämä levy, jonka bändin jäsenet tekivät "koska voimme"?
Kun tätä kuuntelen, mieleen nousee muutama asia. Ensinnäkin monipuolisuus - alkujyräys "House Of Pain", melkein AOR:ään kuuluva hidas "Haunted", virkeästi rullaava "Razzle Dazzle", ovelaan riffiin nojaava "Silver Tongue" - ja se on vasta levyn alkupuolta. Steve Morse hoitaa kitaratonttinsa monipuolisesti, sävykkäästi ja hyvällä maulla, Don Aireyn kosketindebyytti tekee kunniaa Jon Lordin jykevälle hahmolle, ja rytmiryhmä taitaa kuulua rockmusiikin parhaisiin - varsinkin Ian Paice kuuluu suosikkirumpaleihini, vaikka en sinänsä rummuista tai muistakaan soittimista paljoa ymmärrä.
Monipuolisuuteen kuuluu vielä se, että sävellykset ovat hyviä ja sovituspuoli melkein vielä parempi - mutta kaiken yläpuolella leijuu Ian Gillanin mahtava ääni. Tätä levyä tehdessä kai n 57-vuotias herrasmies hoitaa tonttinsa arvokkaasti ja tyylillä - ja kaiken lisäksi hänen sanoituksensa monipuolisuudessaan ja välillä mielipuolisuudessaan kuuluvat raskaan rockin parhaimmistoon. Purplen levyillä ei pahemmin uhota tai urpoilla, ei saarnata helvetin tulesta, ja mahdolliset viittaukset sukupuoliseen kanssakäymiseen tai sen tavoitteluun ilmaistaan huomattavasti fiksummin kuin useimpien vastaavien bändien teksteissä.
Biiseistä pitää vielä kehua majesteettinen hidas blues "Walk On", funkahtava "Picture Of Innocence", jonkinlainen peruspurple "I Got Your Number" kitara-kosketinmattoineen ja ovela popbiisi "Doing It Tonight", niin olenkin jo kehunut biiseittäin melkein koko levyn. Lisätään nyt tähän vielä se, että jo klassisen MK2-Purplen hallitsema dynamiikan taju on herroilla tallessa, ja minun on pakko nimittää tämä albumi klassikoksi.
En nyt tiedä minkälainen myyntimenestys tämä aikanaan oli - mutta ainakaan bändi ei pannut pillejä pussiin. Tätä ei löydä esimerkiksi Spotifystä, eikä vuosituhannen alkupuolella juurikaan tehty vinyyliversioita, joten tällä hetkellä tämä lienee aika harvojen herkkua? Oli miten oli, hoitakaa talteen jos tämän löydätte; kaiken muun hyvän lisäksi (ja johdosta) olen kuulevinani tämän takana jonkinlaisen pakottomuuden ja vapauden äänen. Olisiko tämä levy, jonka bändin jäsenet tekivät "koska voimme"?
keskiviikko 7. maaliskuuta 2018
354. Van Morrison: Duets: Re-Working The Catalogue (2015): Epätyypillinen duettolevy
Duettolevyt ovat usein hiukan ongelmallisia tapauksia. Tyypillisesti niitä tehdään artistin uran ehtoopuolella, niillä tulkitaan hänen uransa suurimpia hittejä siten, että päähenkilön kanssa esiintyy sekalainen poppoo muita nimiä - melkein pakostakin tuloksena on sillisalaattia, jossa saattaa olla onnistuneitakin tulkintoja, mutta jossa jotkut yhdistelmät eivät vaan toimi, ja jossa tulkinnat huojuvat hiilikopioinnin ja väkisin uuteen muottiin pakottamisen välillä.
Tämä ei ole sellainen levy. Van Morrisonin ura on ehkä jo pakostakin yli puolenvälin, eller mies elä pitkälle toiselle sadalle, mutta mies on täysissä sielun ja äänen voimissa, niinkuin viime vuosien tiheään tulleet levytykset todistavat. Tälle levylle hän on valinnut hyvällä maulla pitkän uransa varrelta sellaisia kappaleita, jotka eivät ole liian puhkikuluneita, ja ne esitetään tuoreesti ja jopa innostuneesti. Äänimaailma vastaa muiden viime vuosien Morrisonlevyjen yleiskuvaa - hienostuneesti kulkevaa bluespohjaista rytmimusiikkia jossa soul, country, folk ja jazz vuorottelevat päämausteina. Torvet soivat välillä kauniisti, kitaralla ja koskettimillakin on hetkensä - sovitukset ovat järjestään maukkaita.
Esiintyjäkaarti on sopiva sekoitus miehen vanhoja soitto- ja laulukavereita (esim.Georgie Fame ja Chris Farlowe), muita konkareita (Bobby Womack, Mavis Staples) ja jopa nuorempia voimia (Joss Stone, Michael Bublé, oma tytär Shana), jotka kaikki suhtautuvat tehtävään vakavasti mutta eivät ryppyotsaisesti. Itse asiassa koko 16 biisin katraassa ei löydy ensimmäistäkää epäonnistujaa.
Ja jälki on komeaa. Bobby Womack ei ehkä ole parhaassa hapessa, mutta avaus "Some Peace of Mind" on muuten todella täyteläinen soulveto. Jazzlaulaja Clare Tealin kanssa esitettävä "Carrying A Torch" hakkaa jopa originaalin, ja "Real Real Gonessa" Michael Bublé näyttää pystyväsä myös Van Morrisonin kappaleen arvoiseen tulkintaan. Gregory Porter on "The Eternal Kansas City":ssä kuin kotonaan, ja niin edelleen - toki lauluissa on eroja, mutta rima on korkealla.
Ja Van itse laulaa - murisee, croonaa, svengaa - jos ei ihan kuin nuoruuden päivinä, niin ainakin kunnon rytmimusiikin vanhemman valtiomiehen arvokkudella. Joissakin tapauksissa hänen ajaton soundinsa ja kypsynyt äänensä taitaa toimia jopa nuoruudenaikoja paremmin. Vaikka tämän levyn ilmestyessä ehdittiin kaivata uusia originaaleja, sekin asia on hoidettu myöhemmillä levytyksillä kuntoon. Maukasta menoa - joko sen sanoin? Epätyypillinen duettolevy.
Tämä ei ole sellainen levy. Van Morrisonin ura on ehkä jo pakostakin yli puolenvälin, eller mies elä pitkälle toiselle sadalle, mutta mies on täysissä sielun ja äänen voimissa, niinkuin viime vuosien tiheään tulleet levytykset todistavat. Tälle levylle hän on valinnut hyvällä maulla pitkän uransa varrelta sellaisia kappaleita, jotka eivät ole liian puhkikuluneita, ja ne esitetään tuoreesti ja jopa innostuneesti. Äänimaailma vastaa muiden viime vuosien Morrisonlevyjen yleiskuvaa - hienostuneesti kulkevaa bluespohjaista rytmimusiikkia jossa soul, country, folk ja jazz vuorottelevat päämausteina. Torvet soivat välillä kauniisti, kitaralla ja koskettimillakin on hetkensä - sovitukset ovat järjestään maukkaita.
Esiintyjäkaarti on sopiva sekoitus miehen vanhoja soitto- ja laulukavereita (esim.Georgie Fame ja Chris Farlowe), muita konkareita (Bobby Womack, Mavis Staples) ja jopa nuorempia voimia (Joss Stone, Michael Bublé, oma tytär Shana), jotka kaikki suhtautuvat tehtävään vakavasti mutta eivät ryppyotsaisesti. Itse asiassa koko 16 biisin katraassa ei löydy ensimmäistäkää epäonnistujaa.
Ja jälki on komeaa. Bobby Womack ei ehkä ole parhaassa hapessa, mutta avaus "Some Peace of Mind" on muuten todella täyteläinen soulveto. Jazzlaulaja Clare Tealin kanssa esitettävä "Carrying A Torch" hakkaa jopa originaalin, ja "Real Real Gonessa" Michael Bublé näyttää pystyväsä myös Van Morrisonin kappaleen arvoiseen tulkintaan. Gregory Porter on "The Eternal Kansas City":ssä kuin kotonaan, ja niin edelleen - toki lauluissa on eroja, mutta rima on korkealla.
Ja Van itse laulaa - murisee, croonaa, svengaa - jos ei ihan kuin nuoruuden päivinä, niin ainakin kunnon rytmimusiikin vanhemman valtiomiehen arvokkudella. Joissakin tapauksissa hänen ajaton soundinsa ja kypsynyt äänensä taitaa toimia jopa nuoruudenaikoja paremmin. Vaikka tämän levyn ilmestyessä ehdittiin kaivata uusia originaaleja, sekin asia on hoidettu myöhemmillä levytyksillä kuntoon. Maukasta menoa - joko sen sanoin? Epätyypillinen duettolevy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
