Tunnen itseni taas vanhaksi, kun vielä yksi musiikillisista suosikeistani, jota olen pitänyt kohtalaisen samanikäisenä kuin itseäni, täytti 60 (23.10). Peter LeMarcia olen kehunut täällä ennenkin, lähinnä soultulkinnan näkokulmasta, mutta hänen musiikkinsa on niin paljon muutakin - ja vaikka han nousi huipulle 1980-luvulla ja pysytteli siellä läpi 1990-luvun, hän ei soundillisesti hairahtanut ruotsalaisten helmasyntiin eli ylimääräiseen synteettisyyteen, vaan teki parhaimmillaan hyvinkin sävykästä musiikkia hienojen tekstiensä taustalle.
Juuri nimenomaan tuo äänipaletti on yksi tämän levyn kohokohdista, ja tämä on siinä mielessä ehkä hänen kaikkein hienoin teoksena - liikkuen pianoballadista suoran funkin kautta suoranaisiin rockhymneihin menettämättä punaista linjaansa. Toinen kohokohta on hänen tekstimaailmansa, joka myöskin saavutti huippunsa hänen 90-luvun tuotannossaan. Joidenkin mielestä hän kirjoittaa noloja lemmenlurituksia, toisten mielestä hän on lähes runoilija - minusta hän on tarinoiden, tuokiokuvien ja kielikukkasten mestari, joka ei häpeä olla romanttinen. Ja kolmanneksi, hänellä on hyvä ääni, ilmeikäs ja dynaaminen, ja kaiken lisäksi hyvä sävelkorva.
Tämä levy on niin täynnä hienoja biisejä, että niitä on vaikea erikseen kehua; joka kuuntelukerralla esiin nousee eri esitys. Viimeksi kun tätä pyöritin, korvaan tarttuivat ripeän funkahtava "Stolt", matalalla mateleva sinisävyinen "Fruset vatten", hieman utuisesti ysäripopahtava "Blå taxibil" sekä miehen suuren vertailukohteen Van Morrisonin balladeja muistuttava "Ett sätt att älska, tusen sätt att gå" - mutta jollain toisella kerralla esiin voi nousta joku toinen esitys.
Tämä on myös jonkinlainen tunnelmateos - vaikka LeMarc on hyvä säveltäjä, kaikki hänen biisinsä eivät ole suoranaisia korvamatoja. Joillakin hänen muilla levyillään on kyllä jopa kerralla hyräiltäviä hittejä, mutta tämän albumin kappaleet hiipivät tajuntaan enemmänkin vähitellen. Ja ainakin minun kohdallani ne pakkaavat jäämään sinne; 90-luvun LeMarc-koukkuni aikoihin kuuntelin tämänkin lähes puhki, mutta sitten meni toistakymmentä vuotta hieman vähemmällä kuuntelulla. Kun sitten muutamia vuosia sitten otin miehen musiikin aktiivikuunteluun, huomasin tämän(kin) albumin istuvan selkäytimessä - ja sielä se pysyy vieläkin.
torstai 25. lokakuuta 2018
maanantai 22. lokakuuta 2018
377. Deep Purple: Fireball (1971): Täyttymys
Viime tekstissäni sauhusin Thin Lizzyn debyytistä, ja totesin sen olleen oikein hyvä levy vaikka ei edustanutkaan bändin tunnetuinta muotoa; samana vuonna eli 1971 ilmestyi myös toinen hard rock-kokoelmani kulmakivi, joka taas oli tavallaan sen julkaisseen bändin potentiaalin täyttymys. Bändi oli Deep Purple ja levy tietysti "Fireball". Ensimmäiset kolme levyä olivat jo toisen laulusolistin vuoksi erilaisia kuin "klassiset" Purplet, ja "In Rock" vain hyvä levy koska jotkut biisit ovat enemmän hakemista ja soundeja kuin toimivia kokonaisuuksia. Tämä ei vain - ehkä niiden suurimpien hittien puuttumisen vuoksi - ole saavuttanut ihan samaa statusta kuin "In Rock" tai "Machine Head", ja omallakin kohdallani tämä on hiipinyt viimeksimainitun rinnalle vasta varttuneemmalla iällä.
Tämä albumi on täyttä asiaa tuulettimen ensi imaisusta nimibiisissä viimeiseen tahtiin saakka. Itse asiassa tuo levyn nimi/aloitusraita kuuluu kaikkien aikojen DP-kärkikymmenikkööni, tempoineen, rumputyöskentelyineen, sooloineen - Jon Lord on liekeissä - ja tietysti Ian Gillanin laulun takia. "Demon's Eye" rullaa vastustamattomasti, "Anyone's Daughter" on mukava esitys jo pelkästään poikkeavuutensa vuoksi - hard rock ei ollut niin haudanvakavaa vielä tuolloin, ja tarina on hykerryttävä - ja vaikkapa "Fools" ja "No One Came" ovat muuten vain soiton juhlaa.
Niinkuin aina, kun kuuntelen tämän ajan heviä, jään ihastelemaan soundia - aggressiivisuuden ja liidon liittoa, samalla aikaa raskasta ja kevyttä. Keski-ikäiset korvani ihastelevat niin komppiryhmän svengaavaa otetta kuin kitaran ja etenkin kosketinten roolia; dynamiikalle oli tässä vaiheessa vielä tilaa, ja tämän orkesterin soittajat olivat kaikki alansa kärkiä - jopa herra kitaristi, jonka kaikista tekemisistä en niin perusta, oli tässä vaiheessa vielä roihua täynnä. Ja toisin kuin monet vertaisensa, Ian Gillan on aina ollut kohtuullisen monipuolinen sanoittaja - kieli poskessa tai vakavana, teemat ovat huomatavasti monipuolisempia kuin joidenkin hörhöjen kynäilyt.
Vielä yksi huomio - joka muuten koskee myös tuota Thin Lizzy-albumia; cd-versiolta löytyy muuramisa lisäraitoja jotka ovat joko erillisiä sinkkubiisejä - A- tai B-puolia - tai sitten ihan ylijäämäraitoja levyn äänityksistä. Vaikka periaatteessa haluaisin cd-levyni samassa muodossa kuin alkuperäisen LP:n, on näissä molemmissa tapauksissa kyllä todettava, että alkueräisalbumi olisi hieman pidentämällä jopa parantunut - esim. singlehitti "Strange Kind Of Woman" olisi istunut tulikuulan selkään kuin nakutettu, ja "Slow Train" on muuten vain mukava rypistys. Cd-versioissa ne voisi kuitenkin julkaista vaikka erillisellä kiekolla.
sunnuntai 21. lokakuuta 2018
376. Thin Lizzy: Thin Lizzy (1971): Debyytti toista maata
Joissakin seuraamissani musiikkifoorumeissa käydään tämän tästä keskustelua teemalla "onko ensialbumi bändin paras?" - ja mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan, tietysti myös artistin myötä. Jotkut artistit/yhtyeet ovat "vasta" lahjakkuuksia ja/tai hakevat vielä linjaansa, kun taas toiset ovat jo löytäneet juttunsa ja naulaavat sen seinään samantien. Asiaan voi vaikuttaa esim. se, onko kyseessä ensilevytys ylipäätänsä vai vaikkapa jonkun "superbändin" ensimmäinen yhteinen tekele - ja tietysti myös ulkomusiikilliset tekijät.
Joissakin tapauksissa ensilevy voi olla sekä linjan hakua että selvästi oma juttu, ja minusta Thin Lizzyn debyytti on sellainen tapaus. Phil Lynottin kelttiläinen soulrunoilijavisio on läsnä, ja laulutyyli hallussa nuoruudesta huolimatta. Bluespohjan ja folkelementtien yhdistelmäkin on läsnä, joskin musiikillinen "funkelementti" joka sittemmin rikastutti Thin Lizzyn soundia, tuli vahvemmin mukaan vasta kakkoslevyllä. Itse asiassa tämä levy muistuttaa minusta enemmän Jethro Tullin varhaislevytyksiä kuin muita ajan hard rock-tekeleitä - ja siihen lienee syynä se, että Lissun toinen "tavaramerkki" Lynottin laulun ja laulujen lisäksi, kaksoiskitaravalli, tuli kuvaan vasta muutamaa levyä myöhemmin.
Biisimateriaali on monipuolista, ja ehkä tärkein yhdistävä tekijä on tunnelma. Varsinkin hiljaisemmat esitykset, kuten romanttinen "Honesty Is No Excuse" ja folkahtava "Eire", maalaavat eteeni visioita sateisista kaduista ja vihreistä niityistä, kun taas esimerkiksi "Ray-Gun" tai "Return Of The Farmer's Son" näyttävät myös kitaravetoisemman, äänekkäämmän puolen yhtyeestä. "Diddy Levine" on varhainen esimerkki Phil Lynottin tarinaniskijän luonteesta, ja päätösbiisi "Remembering part 1" sitoo yhteen kaikki osat kunnon hymniksi.
Kokonaissoundi on selvästi triosellainen - välillä ohuempi kuin myöhemmillä levyillä - mutta toisaalta osat klikkaavat minusta hyvin yhteen, ja varsinkin bändin ankkuri läpi koko uran, rumpali Brian Downey, on elementissään. Ja ehkäpä täytyy myös todeta, että Phil Lynottin alter ego Johnny (The Fox) vasta etsi hahmoaan, eikä vielä ollut löytänyt nimeään. Pari levyä myöhemmin hän oli jo The Rocker, mutta tässä vaiheessa vasta juuri kaupunkiin muuttanut maatilan poika.
Joissakin tapauksissa ensilevy voi olla sekä linjan hakua että selvästi oma juttu, ja minusta Thin Lizzyn debyytti on sellainen tapaus. Phil Lynottin kelttiläinen soulrunoilijavisio on läsnä, ja laulutyyli hallussa nuoruudesta huolimatta. Bluespohjan ja folkelementtien yhdistelmäkin on läsnä, joskin musiikillinen "funkelementti" joka sittemmin rikastutti Thin Lizzyn soundia, tuli vahvemmin mukaan vasta kakkoslevyllä. Itse asiassa tämä levy muistuttaa minusta enemmän Jethro Tullin varhaislevytyksiä kuin muita ajan hard rock-tekeleitä - ja siihen lienee syynä se, että Lissun toinen "tavaramerkki" Lynottin laulun ja laulujen lisäksi, kaksoiskitaravalli, tuli kuvaan vasta muutamaa levyä myöhemmin.
Biisimateriaali on monipuolista, ja ehkä tärkein yhdistävä tekijä on tunnelma. Varsinkin hiljaisemmat esitykset, kuten romanttinen "Honesty Is No Excuse" ja folkahtava "Eire", maalaavat eteeni visioita sateisista kaduista ja vihreistä niityistä, kun taas esimerkiksi "Ray-Gun" tai "Return Of The Farmer's Son" näyttävät myös kitaravetoisemman, äänekkäämmän puolen yhtyeestä. "Diddy Levine" on varhainen esimerkki Phil Lynottin tarinaniskijän luonteesta, ja päätösbiisi "Remembering part 1" sitoo yhteen kaikki osat kunnon hymniksi.
Kokonaissoundi on selvästi triosellainen - välillä ohuempi kuin myöhemmillä levyillä - mutta toisaalta osat klikkaavat minusta hyvin yhteen, ja varsinkin bändin ankkuri läpi koko uran, rumpali Brian Downey, on elementissään. Ja ehkäpä täytyy myös todeta, että Phil Lynottin alter ego Johnny (The Fox) vasta etsi hahmoaan, eikä vielä ollut löytänyt nimeään. Pari levyä myöhemmin hän oli jo The Rocker, mutta tässä vaiheessa vasta juuri kaupunkiin muuttanut maatilan poika.
sunnuntai 30. syyskuuta 2018
375. Snowstorm: Ur natten in i gryningen (1982): Kaikuja nuoruusvuosilta
Vaikka minulla neljänkymmenen vuoden keräilyn jälkeen on kohtuullisen laaja levykokoelma, ja vaikka Spotify ja vastaavat pystyvät tarjoamaan suurimman osan siitä, mitä hyllystä puuttuu, on myös levyjä joita aikanaan ei tullut hankittua, ja jotka sittemmin katosivat näköpiiristä kokonaan. Jotkut niistä ovat ehkä harvinaisuuksia, mutta sitten on niitä joita varmaan löytyy aika monesta paikasta mutta ei vaan minun tieltäni.
Snowstormin kolmoslevy "Ur natten in i gryningen" on yksi niistä. Se myi käsittääkseni ilmestyessään ihan hyviä määriä, ja sitä löytyy varmaan kotipaikkakunnaltani Närpiöstäkin, koska tämä bändi oli aika suosittu esim. keväällä 1982, jolloin tämä albumi ilmestyi. Itse olin silloin 16-vuotias rockpuristi, ja tämä levy avasi silmäni sille, että Ruotsista löytyi muutakin musiikkia kuin teinipoppia. Kaverini kaverilla oli tämä levy, joten pian minullakin oli C-kasettikopio, jota ainakin sen kesän ajan kuunneltiin aika usein.
Kasettini ovat mennyttä, eikä minulla ole vuosiin ollut mitään yhteyttä kaverini kaveriin, ja tätä albumia ei kokonaisuudessaan löydy edes Spotifystä, joten kuulin sen viimeksi joskus 1980-luvun loppupuolella - kunnes se taannoin käveli vastaan kirpputorilla Turussa kohtuullisen kolmen euron hintaan. Nuoruuden musiikilliset muistot ovat usein jälkeenpäin kullattuja - jännitys oli siis suuri, kun tämä viimein taas löysi tiensä levylautaselle.
Ja se toimii. Homman nimi on reipas kitaravetoinen rock, tosin aika iskelmällisin sävyin - ja se iskee viisikymppiseen melkein kuin teiniin, vaikka sanamuodot välillä vähän hymyilyttävät. Äänimaailma on puhtaan analoginen, kaksoiskitarat möyryävät ja soivat kuin Thin Lizzyllä ikään ja komppi kulkee kuin juna - tai jopa kuin vuoristorata, koska ainakin minun korvani ovat kuulevinaan kuinka välillä kiirehditään kohti kertosäettä. Laulajan ääni on nuorekas lievine ässävikoineen, mutta ainakin hänen vetoomuksensa vastakkaiselle sukupuolelle on aidon tunteikasta.
Biiseissä on monta "aikansa klassikkoa" - nimet kuten "Midnattsboogie", "Hon älskar snabbt" ja "Het & Chockande" kertovat menon olevan parhaimmillaan reipasta - vaikkakin tekstejä lukemalla voi huomata sen olevan pohjmiilitaan aika viatonta. Sävelpuoli pojilla on hallussa, ja kun levyn klassinen aloitusraita "Vårstämning" jyrähtää käyntiin, minunkin tekee mieli hypätä avoautoon ja ajella pääkatua edes takas musiikin möyrytessä stereoista - vaikka se tässä iässä olisikin aika pateettista.
Ehkäpä tämä ei ole kaikkein korkealaatuisin levyni musiikillisesti, mutta vielä tänäänkin se saa jalan väpättämään ja suupielet hymyyn - eika nuoruusmuistoilta oikein voi vaatia sen enempää.
Snowstormin kolmoslevy "Ur natten in i gryningen" on yksi niistä. Se myi käsittääkseni ilmestyessään ihan hyviä määriä, ja sitä löytyy varmaan kotipaikkakunnaltani Närpiöstäkin, koska tämä bändi oli aika suosittu esim. keväällä 1982, jolloin tämä albumi ilmestyi. Itse olin silloin 16-vuotias rockpuristi, ja tämä levy avasi silmäni sille, että Ruotsista löytyi muutakin musiikkia kuin teinipoppia. Kaverini kaverilla oli tämä levy, joten pian minullakin oli C-kasettikopio, jota ainakin sen kesän ajan kuunneltiin aika usein.
Kasettini ovat mennyttä, eikä minulla ole vuosiin ollut mitään yhteyttä kaverini kaveriin, ja tätä albumia ei kokonaisuudessaan löydy edes Spotifystä, joten kuulin sen viimeksi joskus 1980-luvun loppupuolella - kunnes se taannoin käveli vastaan kirpputorilla Turussa kohtuullisen kolmen euron hintaan. Nuoruuden musiikilliset muistot ovat usein jälkeenpäin kullattuja - jännitys oli siis suuri, kun tämä viimein taas löysi tiensä levylautaselle.
Ja se toimii. Homman nimi on reipas kitaravetoinen rock, tosin aika iskelmällisin sävyin - ja se iskee viisikymppiseen melkein kuin teiniin, vaikka sanamuodot välillä vähän hymyilyttävät. Äänimaailma on puhtaan analoginen, kaksoiskitarat möyryävät ja soivat kuin Thin Lizzyllä ikään ja komppi kulkee kuin juna - tai jopa kuin vuoristorata, koska ainakin minun korvani ovat kuulevinaan kuinka välillä kiirehditään kohti kertosäettä. Laulajan ääni on nuorekas lievine ässävikoineen, mutta ainakin hänen vetoomuksensa vastakkaiselle sukupuolelle on aidon tunteikasta.
Biiseissä on monta "aikansa klassikkoa" - nimet kuten "Midnattsboogie", "Hon älskar snabbt" ja "Het & Chockande" kertovat menon olevan parhaimmillaan reipasta - vaikkakin tekstejä lukemalla voi huomata sen olevan pohjmiilitaan aika viatonta. Sävelpuoli pojilla on hallussa, ja kun levyn klassinen aloitusraita "Vårstämning" jyrähtää käyntiin, minunkin tekee mieli hypätä avoautoon ja ajella pääkatua edes takas musiikin möyrytessä stereoista - vaikka se tässä iässä olisikin aika pateettista.
Ehkäpä tämä ei ole kaikkein korkealaatuisin levyni musiikillisesti, mutta vielä tänäänkin se saa jalan väpättämään ja suupielet hymyyn - eika nuoruusmuistoilta oikein voi vaatia sen enempää.
torstai 27. syyskuuta 2018
374. Bob Seger and the Silver Bullet Band: Against The Wind (1980): Perinteitä kunnioittaen
Jos pitäisi määritellä amerikkalainen rockmusiikki nimeämällä yksi nimi, Bob Seger voisi olla ehdokas. Hän on tehnyt periaatteessa samantyyppistä musiikkia jo yli viidenkymmenen vuoden ajan, mutta hänen kulta-aikansa taisi osua 1970-luvun loppupuolelle, jolloin hän teki sarjan komeita levyjä, sekä studio- että livesellaisia. Ne taisivat myydäkin ihan kohtuullisesti, mutta esim. minun levyhyllyyni eksyivät aikoinaan vain livetuplat "Live Bullet" ja "Nine Tonight".
Sittemmin olen korjannut tilanteen, ja minun korvissani nimenomaan noiden levyjen välissä tulleet kolme studiolevyä, "Hollywood Nights", "Stranger In Town" ja tämä "Against The Wind" ovat sellaista musiikkia, jota jaksan kuunnella kerrasta toiseen. Tosin on myönnettävä, että miehen uran alkupää puuttuu vielä kokemuksistani - ehkäpä luvassa on paljonkin lisää hyvää.
Tämä levy on hyvä alusta loppuun, monestakin syystä. Se on ensinnäkin monipuolinen kattaus rytmimusiikkia Amerikan sydänmailta - kunnon rypistyksiä kuten aloitus "Horizontal Bop" ja riehakas "Betty Lou's Gettin' Out Tonight", kauniita balladeja kuten "Good For Me" tai kaihoisa "Fire Lake" ja rockhymnejä kuten "No Man's Land". Sovitukset toimivat, ja bändi soi kuin unelma, oli soitinten varressa sitten Silver Bullet Band tai Muscle Shoalsin studiobändi - soittovastuu jakaantuu 50:50 - enkä malta olla kehumatta luontevaa, ilmavaa mutta lihaksikasta tuotantoa.
Miehemme itse tekee hyviä lauluja, hänen teksteissään on oivalluksia ja sävellyksissään koukkuja, ja hänen lauluäänensä istuu todella hyvin sekä ripeämpään että rennompaan menoon, hitaista nyt puhumattakaan. Kaiken lisäksi kokonaisuus on mukavan vaihteleva, vaikka soitinarsenaali on kohtuullisen tavanomainen - erikseen pitää mainita puhallinten käyttö, vaikka sitä saksofonia voisi olla enemmänkin. Stemmoissa kuullaan paikoitellen Eaglesmiehiä, ja pianossa vierailee Dr. John, joten taidossa ja tunteessa löytyy.
Kokonaisuus on omankuuloisensa - kunnioittaa hyvän rockmusiikin perinteitä kangistumatta kaavoihin. Ehkä tämä ei ole maailman omaperäisin levy, mutta genrensä muotovalioita kuitenkin.
Tämä levy on hyvä alusta loppuun, monestakin syystä. Se on ensinnäkin monipuolinen kattaus rytmimusiikkia Amerikan sydänmailta - kunnon rypistyksiä kuten aloitus "Horizontal Bop" ja riehakas "Betty Lou's Gettin' Out Tonight", kauniita balladeja kuten "Good For Me" tai kaihoisa "Fire Lake" ja rockhymnejä kuten "No Man's Land". Sovitukset toimivat, ja bändi soi kuin unelma, oli soitinten varressa sitten Silver Bullet Band tai Muscle Shoalsin studiobändi - soittovastuu jakaantuu 50:50 - enkä malta olla kehumatta luontevaa, ilmavaa mutta lihaksikasta tuotantoa.
Miehemme itse tekee hyviä lauluja, hänen teksteissään on oivalluksia ja sävellyksissään koukkuja, ja hänen lauluäänensä istuu todella hyvin sekä ripeämpään että rennompaan menoon, hitaista nyt puhumattakaan. Kaiken lisäksi kokonaisuus on mukavan vaihteleva, vaikka soitinarsenaali on kohtuullisen tavanomainen - erikseen pitää mainita puhallinten käyttö, vaikka sitä saksofonia voisi olla enemmänkin. Stemmoissa kuullaan paikoitellen Eaglesmiehiä, ja pianossa vierailee Dr. John, joten taidossa ja tunteessa löytyy.
Kokonaisuus on omankuuloisensa - kunnioittaa hyvän rockmusiikin perinteitä kangistumatta kaavoihin. Ehkä tämä ei ole maailman omaperäisin levy, mutta genrensä muotovalioita kuitenkin.
maanantai 17. syyskuuta 2018
373. Nicolas Kivilinna: Joka laulun laulaa vaan (2016): Tämäkö on jotain indietä?
En muista miksi satuin pari vuotta sitten tarttumaan tähän levyyn Ylöjärven mainion pääkirjaston uutuuslevyhyllyssä - aina en ole yhtä hanakasti kantamassa kotiin uusia tuotoksia, mutta sillä kertaa päätin tehdä niin. Enkä pettynyt; tämä nuori lauluntekijä tekee vallan erinomaisia lauluja ja esittää ne raikkaasti ja musikaalisesti.
Jo pelkästään laulujen nimet antavat ymmärtää menon olevan monipuolista; "Luuranko-Lasse", "Kapteeni Kirk ja Enterprise", "Paavi kävi Kentuckyssä", "Intialainen kuvitelma" - ja kaiken lisäksi tekstit vielä toimivat musiikin ehdoilla. Ne esitetään varmalla kädellä, aika perinteisin poptehokeinoin. Miehemme soittaa yhtä raitaa lukuunottamatta kaikki soitinosuudet itse, suoriutuen siitä käsittääkseni vähintään kohtuullisesti. Ja biisitkin hän on tietenkin tehnyt itse - tosin tuo "Intialainen kuvitelma" on sävelletty Uuno Kailaan runoon.
Sävellykset toimivat hyvin nekin - niissä on heti mieleen jääviä koukkuja ja samalla kestävyyttä. Esimerkiksi "Joa sä haluut lentää mun kaa" on täysi popklassikko, ja "Luuranko-Lasse" rokkaa hävyttömän vetävästi. Tuo laulu paavin Amerikanmatkasta on taas metka "cover", koska se on säveleltään suora jatke Juicen varhaistuotannon sinkku-B-puolien sarjalle - ja teksti on sellaista iloittelua, että kuvittelisin mestari Leskisen myhäilevän hyväksyvästi pilvenreunallaan.
Itse asiassa tämä on sellainen levy, jonka soisi koristavan tuhansia ja jälleen tuhansia levyhyllyjä, koska se hakkaa suuren osan tämän päivän menestysalbumeista vasemmalla kädellä. Lainasin sen siis itse kirjastosta, ja olen itse asiassa nähnyt yhden kappaleen sitä fyysisesti - muistaakseni antikvariaatissa. Levyosastothan ovat jo kadonneet useimmista marketeista ja yleiskaupoista, eikä levykauppojakaan ole kiusaksi asti, joten tämän hankkiminenkin vaatii ehkä hieman ponnistelua - tosin "indiemusiikki", mitä se sitten loppujen lopuksi onkaan, on aina ollut vaikeampaa hankkia kuin listapop - mutta tämä albumi on ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.
Jo pelkästään laulujen nimet antavat ymmärtää menon olevan monipuolista; "Luuranko-Lasse", "Kapteeni Kirk ja Enterprise", "Paavi kävi Kentuckyssä", "Intialainen kuvitelma" - ja kaiken lisäksi tekstit vielä toimivat musiikin ehdoilla. Ne esitetään varmalla kädellä, aika perinteisin poptehokeinoin. Miehemme soittaa yhtä raitaa lukuunottamatta kaikki soitinosuudet itse, suoriutuen siitä käsittääkseni vähintään kohtuullisesti. Ja biisitkin hän on tietenkin tehnyt itse - tosin tuo "Intialainen kuvitelma" on sävelletty Uuno Kailaan runoon.
Sävellykset toimivat hyvin nekin - niissä on heti mieleen jääviä koukkuja ja samalla kestävyyttä. Esimerkiksi "Joa sä haluut lentää mun kaa" on täysi popklassikko, ja "Luuranko-Lasse" rokkaa hävyttömän vetävästi. Tuo laulu paavin Amerikanmatkasta on taas metka "cover", koska se on säveleltään suora jatke Juicen varhaistuotannon sinkku-B-puolien sarjalle - ja teksti on sellaista iloittelua, että kuvittelisin mestari Leskisen myhäilevän hyväksyvästi pilvenreunallaan.
Itse asiassa tämä on sellainen levy, jonka soisi koristavan tuhansia ja jälleen tuhansia levyhyllyjä, koska se hakkaa suuren osan tämän päivän menestysalbumeista vasemmalla kädellä. Lainasin sen siis itse kirjastosta, ja olen itse asiassa nähnyt yhden kappaleen sitä fyysisesti - muistaakseni antikvariaatissa. Levyosastothan ovat jo kadonneet useimmista marketeista ja yleiskaupoista, eikä levykauppojakaan ole kiusaksi asti, joten tämän hankkiminenkin vaatii ehkä hieman ponnistelua - tosin "indiemusiikki", mitä se sitten loppujen lopuksi onkaan, on aina ollut vaikeampaa hankkia kuin listapop - mutta tämä albumi on ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.
perjantai 31. elokuuta 2018
372. Jim Kerr: Lostboy A.K.A. Jim Kerr (2010): Tutkan vieressä
Simple Minds kuuluu niihin bändeihin, joiden olemassaolon kyllä tiesin, mutta jotka jostain syystä jäivät paitsioon silloin kun priorisoin levyhankintojani - hyllystä löytyy pari 90-luvun tuotosta, ihan pätevää muttei korvaamatonta - joten kun tämä Jim Kerrin "uusi seikkailu" ilmestyi eteen sopuhintaan, oli helppo päätös päivittää kokoelmaa.
Ja tämä levy on minusta jokaisen satsaamani euron arvoinen. Jim Kerr on tunnistettava ja miellyttävä-ääninen laulaja, uuden aallon musikaalisemman puolen kelpo airut, ja hän tekee hyviä biisejä. "Refugee" on vetävä aloitus, jännitystä ylläpitää "She Fell In Love With Silence", ja esim. "Return Of The King" on jännä sekoitus persoonallisempaa sointukulkua ja stadionpauketta, ja vaikkapa "Bulletproof Heart" ilmentää hieman hienovaraisempaa otetta. Soundipolitiikka on ylipäätänsä mukavalla tavalla vanhakantainen - kuin 80-luku uudelleenkeksittynä - ja Kerrin sävellyksissä on mukavia koukkuja.
Jossakin yhteydessä Kerriä ja bändiään pidettiin kuin U2:n ja Roxy Musicin risteytyksenä - ja siinä voi olla perää. Mutta vaikka laulu joskus muistuttaa Bryan Ferryä, Kerr on taitavampi laulaja - ja biisit ovat keskimäärin edellä U2:n kieltämättä taitavasti rakennettuja kokonaisuuksia. Eli vaikka esikuvat ovat alojensa aatelia, Jim Kerr pistää ainakin minun korvissani yhden paremmaksi. Jäntevä esitys, kaiken kaikkiaan.
Pitää vielä todeta, etten osaa sanoa millä tavalla tämä mahdollisesti on Jim Kerrille uuden alku tai irtiotto. Simple Minds on käsittääkseni ollut aika löyhä ryhmittymä viime vuosikymmeninä, ja esim. "Good News From The Next World", joka minulla on hyllyssä, on soundillisesti samaa maata tämän kanssa - ja bändiin kuului silloin Kerrin lisäksi vain ikikitaristi Charlie Burchill, joka tällä levyllä ei ole mukana. Oli miten oli, tämä on hyvä levy esittäjän identiteetistä riippumatta, ja toivottavasti Jim Kerr bändeineen tästedes pysyy tutkani kantamissa.
Ja tämä levy on minusta jokaisen satsaamani euron arvoinen. Jim Kerr on tunnistettava ja miellyttävä-ääninen laulaja, uuden aallon musikaalisemman puolen kelpo airut, ja hän tekee hyviä biisejä. "Refugee" on vetävä aloitus, jännitystä ylläpitää "She Fell In Love With Silence", ja esim. "Return Of The King" on jännä sekoitus persoonallisempaa sointukulkua ja stadionpauketta, ja vaikkapa "Bulletproof Heart" ilmentää hieman hienovaraisempaa otetta. Soundipolitiikka on ylipäätänsä mukavalla tavalla vanhakantainen - kuin 80-luku uudelleenkeksittynä - ja Kerrin sävellyksissä on mukavia koukkuja.
Jossakin yhteydessä Kerriä ja bändiään pidettiin kuin U2:n ja Roxy Musicin risteytyksenä - ja siinä voi olla perää. Mutta vaikka laulu joskus muistuttaa Bryan Ferryä, Kerr on taitavampi laulaja - ja biisit ovat keskimäärin edellä U2:n kieltämättä taitavasti rakennettuja kokonaisuuksia. Eli vaikka esikuvat ovat alojensa aatelia, Jim Kerr pistää ainakin minun korvissani yhden paremmaksi. Jäntevä esitys, kaiken kaikkiaan.
Pitää vielä todeta, etten osaa sanoa millä tavalla tämä mahdollisesti on Jim Kerrille uuden alku tai irtiotto. Simple Minds on käsittääkseni ollut aika löyhä ryhmittymä viime vuosikymmeninä, ja esim. "Good News From The Next World", joka minulla on hyllyssä, on soundillisesti samaa maata tämän kanssa - ja bändiin kuului silloin Kerrin lisäksi vain ikikitaristi Charlie Burchill, joka tällä levyllä ei ole mukana. Oli miten oli, tämä on hyvä levy esittäjän identiteetistä riippumatta, ja toivottavasti Jim Kerr bändeineen tästedes pysyy tutkani kantamissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
