lauantai 20. maaliskuuta 2010

89. Van Morrison: Down The Road (2002): Tie vain jatkuu jatkumistaan

Joku voisi sanoa, että Van Morrison ei periaatteessa ole uudistunut pätkääkään sitten 90-luvun alun, joku toinen taas, että hänen omia laulujaan sisältävät julkaisunsa muodostavat hämmentävän pitkäjaksoisen ja korkealaatuisen ketjun – ja minusta molemmissä mielipteissä on vinha perä. Miehemme on keskimäärin joka toinen vuosi pukannut pihalle äänitteen, joka sisältää hyvin soitettua ja sovitettua, ainutlaatuisella tavalla laulettua mustaan rytmimusiikkiin pohjautuvaa ilmaisua, ylensä parilla coverilla höystettyä mutta enimmäkseen itse sävellettyä ja sanoitettua.

Ja niin on tämäkin levy; Van the Man pohdiskelee vanhentumista, menneitä idoleja, musiikkibisneksen mädännäisyyttä ja hengen hakemiseta, torvet soivat ja komppi kulkee. Tämä vain jotenkin pakettina on piirua muita parempi. Laulujen pituudet pysyvät hanskassa, sävellysmaailma on ehkä hieman monipuolisempi kuin joillain muilla levyllä (joskin se tarkoittaa mm. sitä, että joutuu kuuntelemaan kantria) ja äänikuva on jotenkin miellyttävä.

Esityksistä jäävät heti mieleen mm. jatsahtava ”Whatever Happened To P J Proby”, bluesimpi ”Man Has To Struggle” ja viiskytlukulaisesti doowoppaileva ”Choppin´ Wood”, mutta myös kelttiläinen svengi ja mietiskelevämpi profeettakama ovat edustettuina. Itse asiassa ei vain sävellysmaailma, vaan koko levy ylipäätänsä on astetta muita Vanin lättyjä monipuolisempi, sortumatta linjattomuuteen. Linjan pysymisen takaa tietysti jo miehemme ääni, jota ei kyllä voi muihin sekoittaa.

Tie vain jatkuu jatkumistaan – tämän levyn jälkeen on tullut kolme lähes samankuuloista pitkäsoittoa. Kaikki oikein hyviä, mutta tämä on astetta parempi; jos haluaa omistaa vain yhden levyn Van the Manin viimeisipien 20 vuoden tuotannosta, minun ehdotukseni on tämä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti