90. Anna Eriksson: Ihode (2007): Iskelmälaulajan uran kulminaatiopiste

Nuorena miehenä minulla oli asenneongelma ns. kevyemmän musiikin suhteen – eihän vakavamielinen rockfriikki voinut pitää iskelmästä – ja myöhemminkin olen monta kertaa todennut, että musiikissa pitää olla jonkinlaista särmää, jotta se oikein iskisi minuun, mikä on pitänyt aika suuren osan esim. kotimaisesta kevyestä musiikista mielenkiintoni marginaalissa, varsinkin kun se usein on myös huomattavan halvankuuloisesti tuotettua, eli kuulostaa kuunneltuna aika hirveältä. Sittemmin linjani on vähän pehmentynyt, sitä mukaa kuin esim eri tyylilajien väliset rajatkin ovat hälventyneet, ja niinpä uskon, että myös ehdottomampi nuori Kimmo voisi tykätä Anna Erikssonin musiikista – ja keski-ikäinen versio on myyty mies.

Toisaalta tämän levyn äänimaailma ei ole pelkästään pop, vaan ajoittain jopa rock. Annan ääni on kuin tehty tällaiseen hieman rankempaan ympäristöön, ja tuotantopuoli pelaa mallikkaasti – kitarat soivat, jousia käytetään epäröimättä, ja koko kompista huokuu sellainen läsnäolon tunne, joka ei aina ole itsestään selvää popissa. Yksi syy voi olla sanoitusten tematiikka – tämä on käsittääkseni ainakin jossakin määrin ns. ”erolevy”.

Kaikkein parhaiten tämä kuuluu kahdesta parhaasta kappaleesta, joista ”Toisesta huoneesta” on erinomainen, mutta ”Kuka saa sut nyt” sellainen klassikko, jonka pitäisi soida jokaisessa tulevaisuuden toivekonsertissa, jossa muistellaan vuosituhannen alkupuolen iskusävelmiä. Samaa teemaa edustavat myös ”Huojuva talo” ja ”Anno domini”; varsinkin jälkimmäisen tarina on hyvinkin filmaattinen kaikessa arvoituksellisuudessaan. Levyllä on kevyempiäkin hetkiä; diskofiilistä tavoitteleva ”Pamela” ja eteerinen ”Ne kutsuvat sua” soivat ilmavammin, mutta niidenkin kertomukset ovat tummansävyisiä. Parissa kappaleessa tavoitellaan jopa akustisia sävyjä, mutta jostakin syystä ne eivät istu yleisilmeeseen samalla tavalla kuin täyteläisemmin sovitetut laulut.

En tunne Annan koko tuotantoa, mutta kuulemani pari tätä edeltävää levyä muodostavat yhdessä tämän albumin kanssa minun korvissani loogisen jatkumon, jonka seuraava osa olisi ollut täysiverinen rocklätty. Tätä kirjoittaessa hänen uusi levynsä on juuri ilmestynyt, mutta en ole vielä kuullut sitä. Se on englanninkielinen, mikä on suomalaiselta ”iskelmäartistilta” aika ennenkuulumaton veto; ehkä sekin osaltaan kertoo siitä, että ”Ihode” on jonkinlainen kulminaatiopiste.