Kehuin taannoin yhden amerikkalaisen suosikkilaulajani, Shelby Lynnen, yleisesti ja hänen vuonna 2008 ilmestyneen Dusty Springfieldlevynsä erityisesti - ja nyt on aika kehua Shelbyn pikkusisko Allison Moorer. Hänen koko tuotantoaan en ole kuullut (vielä), vain kaksi viimeisintä levyä, mutta ne ovat molemmat erinomaisia ja tämä "Mockingbird", joka ilmestyi pari viikkoa edellämainitun isosiskon platan jälkee, todellinen tyrmäys.
Allisonkin teki coverlevyn - tällä platalla on yhden oman laulun lisäksi yksitoista tulkintaa eri naislaulajien ja -lauluntekijöiden alkuperäisistä. Minua koskettavat erityisesti Julie Millerin "Orphan Train", jossa stemmoja laulavat Julie ja miehensä Buddy, joka taas on tuottanut tämän levyn. Se merkitsee, että soundi on juureva ja ilmava ja sovitukset eläviä ja vaihtelevia (vaikka sisarukset yleensä kai luokitellaan kantrilaulajiksi, tämäkin levy on kirjo amerikkalaista perinnemusiikkia laidasta laitaan). Toisia kohokohtia ovat Gillian Welchin "Revelator", joka tässä nousee miltei rockhymnin asemaan, Patti Smithin "Dancing Barefoot" joka taas rokkaa nyrjähtäneesti, nimikappale joka on periteisempää poppia... ja kohta olen taas kehunut koko levyn.
Allisonin ääni ei ole maailman suurin, mutta se leijuu sielukkaana sovitusten yllä samalla kun se on selvässä yhteydessä maahan ja juuriinsa. Niinkuin siskonsakin, hän usein käyttää vähäeleisyyttä ja dynamiikkaa tehokeinona - aina ei tarvitse huutaa tai rämpyttää, kun kuiskaamallakin voi aikaansaada tehoja. Ja sama pätee siis soittoon - tämä on sikäli ihana levy, että tyylilajit ovat suloisesti sekaisin, tämä rokkaa, puhuu tummin sävyin, hellii akustisella kitaralla ja jousilla, mutta kuitenkin niin että albumi tuntuu harkitulta kokonaisuudelta. Kyllä siellä Jenkeissä osataan.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti