Kun aloitin tämän blogin pitämisen, tarkoitus oli ainakin jossakin määrin yrittää kehuissa pitäytyä sellaisissa artisteissa ja albumeissa, jotka eivät välttämättä pääse kaikkein kirkkaimpaan valokeilaan - tai tunnettujen nimien kohdalla nostaa esiin sellaisia levyjä, joita ei ehkä laajemmin noteerata klassikoiksi, mutta joista itse pidän - ja siitä syystä tietyt albumit, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet listan alkupäähän, jäivät sivuun. No, jos on seurannut listaani, huomaa kyllä etten oikeastaan koskaan pitänyt kiinni tästä periaatteesta - mutta nyt, kun levymäärä lähenee kahtasataa, on pakko ottaa puheeksi myös tämä klassikko - sillä mikään muu määritelmä ei oikein riitä.
Ensiksikin voi todeta, että "Smoke On The Water" on niinkin tunnettu kuin se on aivan hyvästä syystä. Oikea tarina, Gillanin laulu, Purplesoundi parhaimmillaan, maltillista sooloilua - ja se riffi. Toiseksi täytyy sanoa, että "Highway Star" on yksi parhaista kuulemistani levynaloituksista - kulkee kuin juna (tai ehkä pikemminkin joku maantiehirviö) - (hevi)maailman parhaan rytmiryhmän ajamana; Ian Paice on minusta rockrumpaleista vähintään toiseksi paras - ja taas kerran soolot osuvat kuin metrinen halko; vaikka Ritchie Blackmore vielä tässä vaiheessa oli suvereeni kitaristi, ovat Jon Lordin osuudet kautta levyn vielä skarpimpia. Ja samaten "Space Truckin`" on loistava lopetusbiisi.
A-puolen "Pictures Of Home" laukkaa villisti, "Maybe I´m A Leo" on hauskan vänkä ja "Never Before" jopa funky - ja näitä kaikkia yhdistää nimenomaan tuo Purplesoundi - vetävä, ilmava, napakka, svengaava - hevi olematta raskas, niinkuin useimmat myöhemmin pinnalle ponnahtaneet bändit, Purplen perilliset mukaan lukien. Siinä missä ne tarpovat, DP liitelee... Syyt olen luetellut - soitinten roolit, sovitukset, tietenkin hyvät biisit. No, "Lazy" on mielestäni yliarvostettu - mutta sekin kuulostaa hyvältä...
Deep Purple kuuluu niihin bändeihin, joita kuuntelen tasaisesti vuodesta toiseen, mitenkään ryöstöviljelemättä mutta myöskään koskaan unohtamatta - koska näitä jätkiä on niin hauska kuunnella kaiken liian raskaan, kaavamaisen, tyhmän tai siirappisen tarjonnan välillä. Ja juuri tämä varhainen 70-luvun tuotanto, etenkin "Fireball", tämä levy ja "Who Do We Think We Are" ovat oikeastaan levyhyllyni kulmakiviä - ne kantavat silloinkin kun kevyemmät (tai raskaammat) ratkaisut notkahtelevat.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti