200. Southside Johnny & The Asbury Jukes: Love Is A Sacrifice (1980): Torvilla läpi äänivallin

Koska olen jo aikaisemmin puinut maailman epäoikeudenmukaisuutta (lähinnä sitä, ettei Southside Johnny ole maailmantähti), voin tällä kertaa keskittyä pelkästään itse musiikin kehumiseen. Tämä, Johnnyn viides albumi, on Jukesin kakkosversion tuotannon huippu. Poissa on Little Steven, poissa ovat Bruce Spingsteenin tekemät laulut, mutta Billy Rush paikkaa sekä kitarassa että laulunteossa, ja soundi on kehittynyt huippuunsa; tässä ei ole yhtä paljon ilmavuutta, jousia ja vanhoja laulubändejä kuin "ykkösversion" tuotannossa, mutta voimaa löytyy sitäkin enemmän - eikä dynamiikka ole kadonnut mihinkään.

En yksinkertaisesti voi vastustaa sellaisia mestariteoksia kuin "Murder"; säkeistöt uhkuvat pidäteltyä voimaa, joka pääsee valloilleen kertosäkeessä, riffi on hieno ja ne torvet... Tämä on varmaankin yksi blues/soulpohjaisen rockin unohdetuimmista klassikoista, mutta ei välttämättä edes tämän levyn paras biisi. Levyllä on muitakin hienoja hetkiä, kuten vauhdikas kaahaus "Restless Heart", toinen voimaballadi "Love When It´s Strong", soulia tihkuva "Goodbye Love", hiljaisempi balladi "Long Distance"... parissa tapauksessa soundi ehkä vie voiton sävellyksestä, mutta kaiken yllä leijuu tuo ääni - ja torvet, joilla parhaimmillaan voisi läpäistä äänivallin.

Ja kaiken kruununa on "nimibiisi" "Why Is Love Such A Sacrifice" - joka on hevimpi kuin suurin osa keskivertoisen hevibändin tuotannosta, kuulumatta edes koko genreen. Tässä kappaleessa kaikki nuo edellämainitut osat - kitarariffi, sävellys, torvet, laulu (ja ah! Tuo naisääni joka duetoi kertosäkeessä) - yhdistelmänä, joka lyö kaikki ns. areenarokkarit laidalta 6-0 - ja siltäkin alalta löytyy sentään ihan hyviä artisteja...

Tämäkin levy kuuluu siihen osaan kokoelmaani, joka on hankittu ennen CD:n aikakautta, ja joka siksi on välillä jäänyt ansaitsemaansa vähemmälle soittamiselle - mutta kauheinta on etten ikinä ole nähnyt sitä digitaalisessa muodossa (vaikka se on kyllä julkaistu myös CD:nä); sitä on myös turha etsiä esim. Spotifystä. Eli tämä länsimaisen populaarimusiikin mestariteos, jonka tulisi kuulua jokaisen musiikkikokoelman kulmakiviin, lienee tällä haavaa aika harvojen herkkua. Southside Johnny itse on sentään, 90-luvun suhteellisen hiljaiselon jälkeen, elossa ja voimissaan, ja uusiakin levytyksiä ilmestyy tämän tästä. Niistäkin kuulemani esimerkit ovat hyviä - mutta eivät tämän lätyn luokkaa.