Maailman paras levy 1992

Vaikka musiikkimakuni varsinkin vanhemmiten on kehittymässä hiljaisempaan suuntaan, on minulla vieläkin sydämessäni paikka kunnon "belttereille", jotka osaavat vetää tarvittaessa korkealta ja kovaa - ehkä koska se on taito, jonka itsekin mielelläni osaisin. Joidenkin kohdalla suuri osa tuotannosta on kovatasoista, kun taas toiset loistavat enemmänkin satunnaisesti.

Whitney Houston kuuluu enemmänkin satunnaisiin loistajiin, mutta "The Bodyguard"-elokuvan soundtrackilla vuonna 1992 ilmestynyt, Dolly Partonin kirjoittama ja alunperin levyttämä "I Will Always Love You" on kyllä täystyrmäys. Sävellys on hieno, ja sen esitys hallittu. Whitneyn ääni on matalammillakin kierroksilla hyvä, mutta kun kertosäe lähtee viimeisen säkeistön jälkeen, biisi ikäänkuin vetää henkeä ja sitten Whitney avaa äänijänteensä. Yleensä silloin on pakko vääntää potikat kaakkoon, jos soitin sattuu olemaan hollilla. Näin jälkeenpäin voi tietysti pohtia, vaikuttaako laulajan traaginen kohtalo elämykseen biisistä - oli miten oli, se tekee aina vaikutuksen minuun.

Jotkut suosikkibiiseistäni ovat enemmänkin kadonneita helmiä, mutta tästä tuli kaiken lisäksi kaikkien aikojen myydyimmän soundtracklevyn ykköshitti. Se on toisaalta edellytys sille, että ylipäätäni kuulin sen - olen huono radionkuuntelija, elokuvissa käyn satunnaisesti, ja vuonna 1992 olin aika lailla puristi musiikin suhteen, mutta tältä biisiltä ei kerta kaikkiaan voinut välttyä. Ja tuolla hittiydellä oli sekin hyvä puoli, että suosikkini Nick Lowe kuulemma rikastui kertaheitolla rojalteilla, koska samaisella albumilla oli myös Curtis Stigersin versio hänen "(What´s So Funny `Bout) Peace, Love And Understanding"-kappaleestaan.

Kadonneeksi helmeksi voisi melkein luonnehtia myös tämän vuoden albumia, skotlantilaisen Del Amitrin mestariteosta "Change Everything". Del Amitri teki vuosina 1985-2002 kuusi albumillista loistavan monipuolista popmusiikkia, ja nokkamies Justin Currie sen jälkeen tähän mennessä kolme lisää, mutta niitä on näkynyt hittilistoilla nolottavan vähän (tosin tämäkin albumi oli parhaimmillaan brittilistan kakkosena). Toisaalta näin popsnobina voin salaa olla tyytyväinen, koska levyjä sentään on tullut, ja ne ovat ikäänkuin oma salaisuuteni.

"Change Everything" on mielenkiintoinen teos. Se on monipuolinen mutta yhtenäinen laulukokoelma, joka perustuu hienoihin sävellyksiin ja jäntevään esitykseen. Currien laulu miellyttää minua myös kovasti. Mausteita löytyy niin soulin, countryn kuin folkinkin puolelta, eikä akustisuuttakaan pelätä - mutta välillä kitaratkin saavat tilaa (tosin eivät niin paljon kuin bändin myöhemmillä levyillä).

Levyn avaava kaksikko kertoo homman nimen - "Be My Downfall" on folkahtava balladi, "Just Like A Man" taas soulahtava menobiisi, joita molempia kruunaavat hienot kertosäkeet. Muita kohokohtia ovat mm. akustinen "The First Rule Of Love", jossa on jopa kelttiläisiä vivahteita, kunnon rockhymni "Sometimes I Just Have To Say Your Name", ja liitävä poplaulu "Behind The Fool" - mutta huonoja kappaleita tältä levyltä ei vain löydy.

Uran muita kohokohtia ovat minun korvissani etenkin toistaiseksi viimeiseksi jäänyt albumi "Can You Do Me Good" (2002), jonka jälkeen levy-yhtiöltä tuli kenkää, ja pillit pantiin pussiin. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen bändi teki viime vuonna kiertueen, jolta julkaistiin jopa livealbumi - mutta tällä haavaa en kyllä tiedä, onko mitään jatkoa tiedossa. Toivossa on hyvä elää.