Maailman paras levy 1991

Musiikki on minun juttuni, kun taas elokuvaa harrastan enemmän satunnaisesti - ja vaikka voisi luulla toisin, musiikkielokuvat eivät yleensä ole kuuluneet suurimpiin suosikkeihini. Tiettyjä poikkeuksiakin on, ja niistä kirkkain on Alan Parkerin vuonna 1991 ohjaama, Roddy Doylen loistavaan kirjaan persutuva The Commitments. Muistan elävästi kuinka kävin sen katsomassa kihlattuni kanssa syksyisenä iltana, ja se oli niin hyvä että sen jälkeen oli pakko mennä kapakkaan ja juoda liikaa kaljaa. Hieman myöhemmin pakotin parhaat kaverini mukaan katsomaan sitä - hekin olivat vakuuttuneita, ja meidän oli pakko mennä kapakkaan ja juoda liikaa kaljaa (tässä myöhemmässä tapauksessa olisi tosin luultavasti käynyt niin vaikka filmi olisi ollut roskaa).

Ilokseni löysin levykaupasta aika pian myös soundtracklevyn, "The Commitments Vol. 1", ja pakko sekin oli hoitaa kotiin. Homman nimi on soul, aika lailla klassinen sellainen, ja vielä aika autenttisesti esitettynä - tänä päivänä se olisi coverbändin levytys, mutta vielä tuolloin coverilmiö ei ollut yhtä laaja. Musiikillisesti ei siis mitään uutta - mutta vanha toimii hyvin, ja kun solisteina ovat luontainen raspikurkku Andrew Strong (tuolloin vasta 16-vuotias) ja kolme hyvää naisääntä, vaihtelevuuttakin löytyy. Ohjelmisto on etupäässä linjaa Redding-Pickett-Motown, aika tunnettuja biisejä. Monen vuoden ajan tämä levy oli taattua partykamaa, ja aloitusbiisi "Mustang Sally" koki jonkinlaisen uuden renessanssin tämän myötä.

Neil Finn ja Crowded House taas eivät (kai) ole liiemmälti sotkeutuneet elokuva-alaan, mutta tämän poptaiturin ja bändinsä laulut ovat tarinoiltaan ja tunnelmiltaan jotenkin niin visuaalisesti herättäviä, että ainakin minulle ne synnyttävät elokuvallisia pikku tarinoita. Vuonna 1991 ilmestynyt bändin kolmas albumi "Woodface" on niitä niin täynnä, että se oikeastaan olisi voinut olla vuoden levykin, mutta toisaalta ainakin pari parasta laulua on niin loistavaa, että ne pitää mainita erikseen.

Levyn hittibiisi "Weather With You" on sekin yksi kaikkien aikojan suosikkibiiseistäni, vastustamattomine kitarateemoineen ja kulkevine sävelineen, kruununa vielä Finnin veljesten korviahivelevä stemmalaulu, mutta vielä piirun parempi on surumielinen mutta eteenpäin katsova "She Goes On", joka käsittääkseni kertoo poismenneestä rakastetusta tavalla, joka nostaa palan kurkkuun olematta ylitunteellinen. Taas kerran sävelmä on kaunis, sovitus oivaltava, ja solisti-Neil antaa äänensä ikäänkuin kietoutua tekstin ympärille. Klassinen poplaulu, ja Neil Finn on minun ehdokkaani Paul McCartneyn manttelinperijäksi, jos sellaista arvonimeä nyt tarvitaan.

Crowded Housen ja Finnin veljesten urille mahtuu hienoa popmusiikkia vaikka kuinka, ja jo 70-luvulla Solit Enzeissä alkanut ura jatkuu yhä vain. Samalla kun nimenomaan tuo klassikkojen väsääminen on varsinkin Neil Finnille arkipäiväistä, hän on koko ajan säilyttänyt sisäisen etsijänsä - jopa niin, että tuotannolliset seikat välillä hieman hämmentävät musiikin fokusta - mutta ainakin lopputulos on parhaimmillaan sekä ajaton että ajan hermolla.