Maailman paras levy 1995

Vuonna 1995 täytin 30, aikaani vei yhä enemmän työ ja perhe, ja kun musiikkimaailma samalla kehittyi uusiin, osittain minulle vieraisiin suuntiin, voin sanoa pudonneeni kehityksen kärryiltä viimeistään tuolloin. Se ei sinänsä ollut mikään suurempi ongelma, koska se samalla merkitsi sitä, että kaivauduin syvemmälle omien suosikkieni maailmaan, seurauksin jotka näkyvät levyhyllyssäni vieläkin. Minun kohdallani musiikin etsiminen netistä oli vielä muutaman vuoden päässä, mutta kirjasto tuli monta kertaa apuun.

Tom Cochranen levy taisi tarttua haaviin Turun kaupunginkirjaston mainiolla musiikkiosastolla ihan vain siksi, että se näytti mielenkiintoiselta - ja kävi ilmi, että se myös kuulosti siltä. Cochranen musiikki oli vähän kuin Bryan Adamsia oikealla sanottavalla höystettynä - ja Cochranen käheä ääni oli parannettu painos Adamsista. Useasta hienosta biisistä kaikkein paras oli runoilija Sylvia Plathista kertova "Paper Tigers", jota kantaa erityisesti kaunis sävelmä ja majesteetillinen kertosäe.

Squeeze taas on kulkenut mukana jo 80-luvun alusta asti - ja toisin kuin monet muut uransa alkuvaiheessa menestyneet ja sittemmin hieman syrjemmässä jatkaneet artistit, musiikin laatu on pikemminkin parantunut vuosien mittaan. Vaikka 70- ja 80-lukujen klassikot soivat komeasti, tämä myöhempi tuotanto on vielä parempaa, koska sovitukset ovat monipuolisempia mutta ylimääräinen kikkailu on pudonnut pois, Diffordin ja Tilbrookin biisit ovat vähintään yhtä hyviä kuin ennen - näistäkin herroista on käytetty määrettä "uusi Lennon/McCartney", ja laulusoundi hivelee korvia.

"Ridiculous" on klassinen poplevy täynnä hienoja popbiisejä juuri yllämainittujen määreiden mukaan, pakottoman kuuloista, ilmeikästä ja ilmavaa musiikkia - itse asiassa vähän kuin Beatlesilla aikanaan. Itse asiassa on vaikeaa nostaa esiin yksittäisiä biisejä, koska ennen kaikkea kokonaisuus on niin valloittava. Sama pätee sinänsä moniin muihin Squeezen albumeihin - kaikkia en ole kuullut, mutta esim. "Cool For Cats", "Argybargy" ja "East Side Story" ovat kova kolmen suora.

Fiksu popmusiikki on sikäli heikossa asemassa, että äänekkäämpi ja/tai suorasukaisempi soitto helposti kiilaa edelle listoilla ja yleisessä huomiossa - mutta taas kerran voin todeta, ettei se minua popsnobina haittaa, niin kauan kun meitä sentään on niin paljon että suosikkimme saavat uusia levyjään julkaistua.