Maailman paras levy 2002

Ottaen huomioon sen, miten tärkeää minulle oli 1960-luvun brittipop, ja kuinka paljon hyllystäni löytyy vielä 70- ja 80-lukujenkin brittiläisiä poplevyjä, on aika mielenkiintoista kuinka vähän ko. genraen levyjä tältä vuosituhannelta omista. Syy on varmaan aika pitkälle vanhenemisessani ja musiikkimakuni "kehityksessä" - mutta onneksi sentään välillä löytyy poikkeuksiakin. Tietyt artistit ovat säilyneet vanhoilla meriiteillä, kuten Elvis Costello tai Beautiful South, mutta sen lisäksi hyllyssä on jopa yksittäisiä ihan oikeasti uusia nimiä.

Niinkuin nyt tämä Starsailor, jonka debyyttialbumi vuodelta 2002 sisältää kaikenlaista mielenkiintoista, hyvin soitettua ja persoonallista popmusiikkia, kruununa "Talk Her Down", joka on miltei pophymnin määritelmä - kirpeänkaunis sävelmä, majesteetillinen mutta ei liian ylenpalttinen sovitus joka ikäänkuin laskeutuu joukkoomme, ja laulusuoritus joka tukee kokonaisuutta. Laulusolisti-lauluntekijä James Walshin ääni kuuluu tosin niihin, jotka taitavat jakaa mielipiteitä - mutta minun kohdallani hän sopii jakajan oikealle puolelle.

Starsailorin niinkuin muutaman muunkin kuulemani bändin kohdalla kävi niin, että ensimmäinen annos johti lisänälkään, ja niin hyllystäni nykyisin löytyy jossakin muodossa jokainen bändin neljästä albumista. Juuri näitä levyjä olen jopa kuunnellutkin - myönnettävä on, että uudemmista poplöydöistäni löytyy myös niitä, jotka ovat jääneet levyhyllyn kätköihin.

Peter Wolf taas hiipi kimppuuni miltei salaa - minulla oli kyllä jokunen J. Geils Bandin levy jo 1980-luvulla, mutta bändin loppupään teokset eivät minua täysin vakuuttaneet. Sen sijaan laulaja-harpisti Wolfin sooloista "Long Line" ja varsinkin "Sleepless" kolahtivat yhdistelemällä ajatonta menoa ja soundia hyviin biiseihin, paikoin tähtivieraiden tukemina mutta ihan omillaankin täyspainoisena.

"Growing Pain" on mukavan ilmava hölkkä, "Run Silent, Run Deep" ravisuttava tunnelmapala, "Five O´Clock Angel" samoin, vanha kunnon "Homework" raikas luenta jo J Geils Bandin alkutaipaleellaan levyttämästä Otis Rushin helmestä, ja myös "Never like This Before" ja "Too Close Together" ovat paikkaansa puolustavia tulkintoja - ja toinen puoli tätä albumia on laatukamaa sekin. Vaikka Peter Wolfilla ei ole maailman suurin ääni, hän tietää rajansa ja osaa käyttää saamiaan lahjoja.

Bändi soi hienosti, välillä akustisemmin, varsinkin kieli-instrumentein sointia mukavasti värittäen. Välillä heitetään melkien kantriksi, mutta pohja on silti sinimustassa musiikkimullassa. Kokonaisuutena eräänlaista americanaa tämäkin, ja sen rohkaisemana ryhdyin sitten myös täydentämään Geilsin poppoon osuutta levyhyllystäni - nyt en enää pääse siitä irti. Varsinkin bändin alkutaival on riemastuttavaa kuultavaa, ja "Sleepless" on eräänlainen paluu juurille.