Maailman paras levy 2003

Minähän en ole mikään kitarafriikki - niinkuin olen varmaan monta kertaa jo sanonutkin - mutta aina välillä löydän sellaisia kitaristeja, joita silti jaksan ja jopa haluan kuunnella, Usein he ovat mtös esim. kelvollisia laulajia, ja joskus heillä on muita avuja jotka edesauttavat diggailua. Sonny Landreth on yksi heistä, vahvuuksinaan biisintekotaito, kohtuullinen lauluääni ja slidetaituruus. Tutustuin hänen soittoonsa ensin John Hiattin mainiolla "Slow Turning"-albumilla, ja sittemmin myös miehen omat levyt ovat kuuluneet tsekkauslistalle. Vuonna 2003 hän julkaisi albumin nimeltä "The Road We´re On", jolta löytyy mm. ihana "Fallin´ For You", joka kevyesti on yksi kyseisen vuoden parhaista biiseistä.

Mutta ei paras, koska samalla albumilla on myös kaihoisa, slidevetoinen slovari nimeltä "A World Away", joka todella yhdistää Landrethin vahvuudet. Katkeransuloinen sävelmä tukee tekstin kertomusta miehestä, joka huomaa tyttönsä kaipaavan muualle - tarkemmin ottaen uuden rakkaansa luokse. Tämä on modernia bluesia parhaimmillaan - sininen tunnelma on käsinkosketeltava, mutta esitys ei ryve itsesäälissä vaan on pikemminkin surumielinen. Ja vaikka kitara on näkyvässä - kuuluvassa - osassa, se ei ole itsetarkoituksellista.

Tämän vuoden paras albumi taas kuuluu oldiesosastoon. Procol Harum on tainnut olla kasassa enemmän tai vähemmän koko ajan palattuaan joskus 1991 yhteen runsaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta uusia studiolevytyksiä on tippunut harvakseen. "The Well´s On Fire" taitaa olla viimeisin heidän julkaisemansa tekele - joskin sille tasaisen vauhdin taulukon mukaan oikeastaan pitäisi olla tulossa seuraaja.

Minua ei tosin haittaa, vaikka niin ei kävisikään, koska tämä heidän viimeisin levynsä on siinä tapauksessa hyvä testamentti. Siinä yhdistyvät kaikki hyvän PH-levyn tunnusmerkit - ylevät balladit kuten "This World Is Rich", mielenkiintoiset popbiisit kuten "An Old English Dream" ja rehti melkein heavy rock kuten "Shadow Boxed" tai "So Far Behind", hyvin soitettuina, procolisti sävellettyinä ja esitettyinä annoksina. Gary Brookerin ääni ei taida mellyttää kaikkia, mutta minä pidän siitä, ja mukana/elossa olevat muut alkuperäisjäsenet hoitavat hekin tonttinsa hyvin.

Tämä levy kuului kaiken lisäksi ensimmäisiin "vanhojen partojen uusiin tulemisiin", joihin aikoinaan lievästi epäluuloisena tartuin - mutta ilokseni olen huomannut, että monet vanhat bändit ikääntyvät oikein hienosti; se mikä nuoruuden raivossa menetetään, voitetaan kokemuksessa, näkemyksessä ja jonkinlaisessa uskottavuudessa. Kaikki eivät siinä tosin onnistu, mutta Procol Harum tekee sen kirkkaasti.