tiistai 17. marraskuuta 2015

Maailman paras levy 2004

Nykyisin musiikin ostaminen ja kuuntelukin tapahtuu yhä enemmän netissä, ja jopa minunlaiseni dinosaurus käyttää sujuvasti Spotifytä ja vastaavia, mutta vielä vuonna 2004 uuden musiikin hankkiminen tapahtui levyostosten (ja kirjastosta lainaamisen) muodossa. Minulla oli ennen - ja on vieläkin - montakin suosikkilevykauppaa, joista tärkeimmät onneksi vielä porskuttavat.

Yksi kaikkein parhaista on maailmanmusiikin helsinkiläinen mekka Digelius, jossa olen pyrkinyt käymään aina kun vain paikalle pääsen, ja josta olen kantanut kotiin monta mieleniintoista teosta varsinkin etnisen musiikin alalta. Yksi kaikkein parhaimmista sieltä hankkimistani levyistä on Maura O´Connellin albumi "Don´t I Know", jolta löytyvä "Love You In The Middle" on yksi kaikkein koskettavimmista ikinä levytetyistä rakkauslauluista. Piste.

Se on ensinnäkin onnellinen - se kertoo elossa olevasta, vaikeudet voittaneesta rakkaudesta. Sen sävelmä on puhutteleva, ajattoman kaunis, ja se on hiemosti sovitettu. Mauran ääni on juuri sellainen vahva mutta vivahteikas naisääni joka valtaa musiikkimaussani yhä enemmän alaa mitä vanhemmaksi tulen, ja hänen kirjoittamansa teksti on kaunis, vahva ja tosi. Jos jonkun laulun olisin toivonut itse kirjoittaneeni, niin se voisi olla tämä. En vain kyllästy siihen, ja vieläkin pala nousee kurkkuun kun yritän laulaa mukana.

Vuoden paras albumi on puolestaan coverlevy, mutta sarjassaan ehkä paras ikinä tehty. Beautiful Southin oma tuotanto on samanaikaisessa kauneudessaan ja räävittömyydessään hyvää jo originaalien kohdalla, mutta "Golddiggas, Headnodders & Pholk Songs" vie koko jutun seuraavalle asteelle koska tunnettujen laulujen epäortodoksiset mutta musiikillisesti täyspainoiset versiot ovat niin loistavia. Avaus, Greasesta tuttu "You´re The One That I Want" muuttuu leveäksi balladiksi, Blue Öyster Cult-klassikko "(Don´t Fear) The Reaper" kulkee lempeästi latinalaisittain, ja Ramones-laina "Blitzkrieg Bop" on sekin jotain ihan muuta kuin alkuperäinen. 

Musiikillinen toteutus on moitteeton aina ihania lauluääniä myöten, ja ideat hämmästyttävät paitsi erilaisuudellaan myös jonkinlaisella ilmeisyydellään - näiinhän nämä biisit pitikin tehdä. Kaikkia ei ole muutettu perinpohjaisesti - Rufus Vainwrightin kaihoisa "Rebel Prince" kulkee aika lailla samanlaisena myös kauniin etelän kyydissä, mutta se ei haittaa koska versio silti on niin hyvä.

Ja kuten sanottua, koko BS:n - ja sitä edeltäneen Housemartinsin - tuotanto kestää kuuntelua, samoin Paul Heatonin soololevyt bändin lopettamisen jälkeen. Korviahivelevät musiikilliset ramit ja nyrjähtäneet perspetiivit teksteissä ovat niin kiehtova ja toimiva yhdistelmä, etten ainakaan minä pääse sen ohi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti