Maailman paras levy 2006

Vaikka musiikkimaku on siitä hieno asia, että se kehittyy ja muuttuu jopa viisikymppisellä, on tiettyjä asioita jotka ilmeisesti eivät katoa koskaan. Olen aikaisemminkin sauhunnut täällä esim. 60- ja 70-lukujen soulsita ja bluesista, ja kelttiläinen kansanmusiikki ainakin laulettuna jaksaa viehättää. Ja joskus teininä kokemani ns. klassisen raskaan rockin herätys ei ilmeisesti koskaan hälvene, vaikka ko. musiikinlaji ei ihan aina olekaan pysynyt soittolistojeni kärjessä.

Viimeisin, vieläkin päälle jäänyt vaihe alkoi muutamia vuosia sittem kun satumoisin löysin kirjastosta Gov´t Mulen vuonna 2006 julkaistun "High & Mighty"-albumin, joka oli läpeensä mielenkiintoinen tapaus; hyviä biisejä, jäntevää soittoa kruununa Warren Haynesin kitarointi - paletti kattoi kaiken suorasta paahdosta reggaerytmeihin - ja oikein hyvä lauluääni. Kaikki tämä kulminoitui kahdeksanminuuttiseen "Unring The Bell"-biisiin, jota jaksan ihastella vaikka pitkät biisinkestot yleensä minun korvissani ovat joko kelausta tai liian monen palikan ymppäämistä samaan pakettiin. Juuri tämä biisi on nimenomaan sellainen voiman ja dynamiikan juhla, jota sinipohjainen raskas rock parhaimmillaan voi olla.

Sittemmin olen haalinut hyllyyni kaikki löytämäni Haynesin ja Gov´t Mulen studiolevytykset - ja jopa livejuttuja, vaikka ne eivät yleensä ole makuuni, sekä jonkun verran Allman Brothers Bandin myöhäisempiä levytyksiä, joilla Haynes on mukana. Ja huomaan kuuntelevani sujuvasti jopa yli kymmenminuuttisia eepoksia, vaikka ne normaalisti siis epäilyttävät. Sinisyyttä, sävyjä, sähköä... sekoitus toimii. Eikä tämä ole mitään metallia - välillä meininki on syvän etelän boogieta, välillä mennään Appalakkien varjoon, joskus osoite voisi olla vaikka Memphis tai Chicago. Amerikkalaista musiikkia parhaimmillaan.

Willie Nile taas meni minulta ohi sekä 80- että 90-luvuilla, mutta muusikkoystäväni Tom, joka seuraa rockmusiikkia aika tiukalla seulalla, vinkkasi minulle "Streets Of New York"-nimisestä albumista, ja minähän olin myyty. Tämä on perusjenkkimeininkiä - Springsteen kohtaa uuden aallon ja new yorkilaisen katuromantiikan. Sävellykset ovat hyviä joskin hieman kaavamaisia, Nilen lauluääni on persoonallinen mutta ei särähdä liikaa korvaan, tuotanto on aika peruskamaa - suhteellisen ajatonta soundia ilman liikoja koristeluja, mutta tietyllä tämän päivän vivahteella. Oikeat soittimet soivat välillä korvia hivelevästi.

Silti tämä albumi - ja Nilen muukin tuotanto - onnistuu jotenkin nousemaan tavanomaisen yläpuolelle; suurin syy on varmaankin hänen tarinankerrontansa. Tällä levyllä on kunnon romantiikkaa kuten "Asking Annie Out", hillittömiä visioita kuten "Cell Phones Ringing (In The Pockets Of The Dead)" tai "The Day I Saw Bo Diddley In Washington Square" sekä taistelulauluja kuten "When One Stands". Nile ei ole koskaan oikein lyönyt läpi suuressa mittakaavassa - mutta toisaalta hän onkin enemmän kotonaan hikisessä klubissa kuin stadionilla.

Nile teki kaksi albumia 80-luvun alussa ja yhden 90-luvun alkupuolella, mutta viimeisen runsaan kymmenen vuoden ajan uutta materiaalia - studiosta ja livenä - on tullut säännöllisesti, ja ilahduttavasti sen taso on kauttaaltaan kovaa. Mutta toisaalta katuromantiikka on ikuista, ja kukapa sen tietäisi paremmin kuin pitkän linjan rocktrubaduuri?