Viime postauksessani totesin musiikkimakuni vuosien myötä yleisesti ottaen kehittyneen yhä simppelimpään suuntaan - käytännössä siten, että huomaan palaavani yhä useammin kohtuullisen pelkistettyjen esitysten ääreen. Se ei välttämättä tarkoita esim. mies tai nainen ja kitara-tyyliä - mutta sen sijaan musiikkia, jossa esim. hienon äänen käyttöä ei peitetä äänimatolla tai efekteillä.
Vuonna 2008 tätä puhdasta ilmaisua harrasti esimerkiksi Shelby Lynne, joka levytti albumillisen loistavia tulkintoja Dusty Springfieldin aikanaan tunnteuksi tekemistä helmistä. Albumin "Just A Little Lovin´" kruunaa ihana "Breakfast In Bed", jossa Shelby todella tavoittaa sen herkkyyden ja haavoittuvuuden, joka oli Dustyn tavaramerkki, mutta vieläpä ylittää alkuperäisen, hienovaraisella mutta omanarvontuntoisella tulkinnalla. Jos tämä luonnehdinta kuulostaa hölmöltä, se johtuu siitä etten pysty sitä paremmin kuvaamaan.
Tämä biisi - ja itse asiassa koko levy - on juuri sellainen aamuyön tuntien soundtrack, joka tavallaan menee hukkaan päivänvalossa. Toisaalta Shelby Lynnen levytysura - sekä ennen että jälkeen tämän albumin - on tulvillaan näitä pimeän vuorokaudenajan tunnareita. Välillä huomaan jopa toivovani, että hän joskus revittelisi vähän enemmän, mutta toisaalta jälki on niin komeaa ettei minulla oikeastaan ole mitään syytä valittaa.
Toinen juurevuuden ja sielukkuuden sanansaattaja oli Rodney Crowell, joka on kypsynyt sinänsä laadukkaasta modernin countryn tekijästä yhdeksi uuden americanan keulakuvista, jonka musiikissa parhaimmillaan yhdistyvät maantieden pöly, elämän maku, kokemuksen rintaääni ja usko siihen, että päivä vielä paistaa myös risukasaan. Kaikkea tätä on "Sex & Gasoline", kokonaisuus jonka oikeastaan jokainen laulu sopii yllämainittuhin määritelmiin.
Rodney laulaa elämän koulimalla, miellyttävän miehekkäällä äänellään mm uskonnon harhoista, elämän raadollisuudesta, lihan himosta - ja tietenkin rakkaudesta. Soitto - kevyen sähköinen, ilmavasti rullaava, miellyttää korvaani kovasti, ja sävellyksissä on juuri sellaisia pikku jippoja jotka jäävät mieleen eivätkä suostu lähtemään sieltä pois. Vaikka soundipaletti ei ole ylileveä, siihen ei hevillä kyllästy, vaan tämä albumi kuuluu siihen luokkaan joka löytää tiensä CD-kelkkaan säännöllisin väliajoin.
Sama koskee Crowellin muutakin 2000-luvun tuotantoa - myös pari edellistä albumia ovat lähes samaa tasoa. Tämän albumin jälkeen hän on mm. levyttänyt pari albumillista duettoja Emmylou Harrisin kanssa; soundillisesti ne ovat enemmän sellaista perinnecountryä, josta en periaatteessa ennen niin välittänyt, mutta joka mm juuri näiden esitysten myötä on alkanut avautua myös minulle.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti