perjantai 25. joulukuuta 2015

Maailman paras levy 2007

Vuosien mittaan olen huomannut kuuntelevani yhä enemmän ja mieluummin naispuolisia laulajia - osittain ehkä, koska musiikkimakuni kehittyy vanhetessani, mutta osittain myös koska naiset vasta viime vuosikymmeninä ovat ottaneet myös kevyen musiikin kentän haltuunsa. Toki sekä mies- että naislaulajissa on aina löytynyt sekä lauluntekijöitä että "pelkästään" tulkitsijoita, mutta ehkä maailma tässäkin suhteessa on muuttunut hieman tasapuolisemmaksi.

Toisaalta laulajia ei voi rankata pelkästään sen perusteella, onko materiaali omaa vai lainattua - ja kaikkein parhaat tekevät myös muiden lauluista omiaan. Yksi näistä parhaista on Joan Osborne, jonka voimakas mutta sävykäs, ajoittain ikäänkuin nuhainen ääni kääriytyy yhtä hyvin niin omien laulujen kuin esimerkiksi vanhojen soulklassikoidenkin ympärille.

Hänen suurin tulkintansa on oma kappale vuodelta 2007, iki-ihana "Eliminate The Night", joka kertoo toivottomasta rakkaudesta tavalla, jota osaa arvostaa ainakin jokainen joka joskus on ollut teinipoika (sama ehkä pätee tyttöihinkin, mutta sitä voin vain arvailla). Se on juuri sopivan dramaattinen slovari, jonka sävel on kaihoisan kaunis ja sovitus osuu juuri oikeaan, mutta tähtiin sen nostaa nimenomaan laulutulkinta - ja teksti, joka on muotoiltu tavalla joka miehen suussa kuulostaisi kornilta tai pateettiselta, joskin asia voi naispuolisen kuulijan mielestä olla aivan toisin. 

Joan Osbornen levytysura on jo parinkymmenen vuoden mittainen, ja kantaa popmusiikista soulin ja jopa kantrin kautta puhtaisiin sinisävyihin - mutta genrestä huolimatta hän on onnistunut tekemään musiikistaan omansa kuuloista, olivat biisit sitten omia tai lainattuja.

Toinen juttu, joka tapahtuu ilahduttavan usein vielä nykyäänkin, on se että löydän vuosien jälkeen uusia suosikkeja, jotka jostain syystä olen aikaisemmin sivuuttanut. Niinpä olen aivan viime vuosina todennut mm. pitäväni Rushista, vaikka ennen pidin bändin tuotantoa lähinnä sävellyksettömänä teknisenä kelailuna. Suurin syy muutokseen oli "Snakes & Arrows"-albumi, jonka jostain syystä päätin lainata, ehkä osana kampanjaani kohdata musiikilliset ennakkoluuloni levystä korvaan.

Tietyllä tavalla tämä albumi kyllä vastaa ennakkoluulojani, koska ensimmäinen asia johon reagoin oli käsittääkseni taidokas soitto ja komea soundi, joka jotenkin muodostaa kokonaisuuden josta on vaikeaa erotella yksittäisiä lauluja. Monista muista viime vuosina kuulemistani levyistä poiketen tätä oli kuitenkin lähes pakko kuunnella uudestaan, ja vähitellen biisitkin tulivat tutummiksi, lähinnä ovelien koukkujen ja sävelkulkujen kautta.

Jo pelkästään avauskolmikko "Far Cry", "Armor And Sword" ja "Workin' Them Angels" sisältää enemmän niitä koukkuja ja yksityiskohtia kuin monen muun yhtyeen kokonainen albumi, ja loppulevy on suurin piirtein yhtä monipuolista menoa. En kylläkään osaisi hyräillä yhtäkään biisiä, mikä sinänsä on aika erikoista koska yleensä juuri laulettavuus on yksi tärkeimmistä kriteereistä suosikkimusiikilleni - mutta ehkä Rush onkin poikkeus joka vahvistaa säännön. 

Sama nimittäin koskee muitakin sittemmin tsekkaamiani bändin albumeja - 1970-luvin "2112"-klassikosta viimeisimpään "Clockwork Angels"iin, ja vieläpä niin että minulle maittaa bändin tuotannon myöhäisempi puolisko alkupuolta enemmän, vaikka ilmaisu ei ainakaan ole kehittynyt simppelimpään suuntaan, vaikka oma musiikkimakuni yleisesti ottaen on siirtynyyt koristellusta pelkistetympään. Mutta makuasioissahan ei onneksi ole mitään pakkoa olla johdonmukainen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti