Aina välillä kuulee kaltaisteni vanhojen pappojen (tai mammojen) mutisevan jotakin siitä, miten nykyisin tehdään vain huonoa musiikkia ja nuoriso ei osaa laulaa tai soittaa ja kaikki oli muutenkin ennen parempaa. Joskus saatan sortua samaan loukkuun itsekin - mutta silloin toivon että minua moititaan vanhaksi kääkäksi.
Ja miksi? No, koska tänäänkin tehdään loistavaa, hauskaa, fiksua ja liikuttavaa popmusiikkia, niinkuin esimerkiksi tämä Ellinooran debyyttialbumi. Koska olen huono kuuntelemaan radiota, tämäkin olisi voinut mennä ohitse, mutta onneksi "Leijonakuningas" sattui tunkemaan päälle pari kolme kertaa niin, että se jäi soimaan päähäni. Sekin on hieno popbiisi, jossa on hillumiseen ja hoilaamiseen vaativa kertosäe, mutta useimmat levyn muista esityksistä ovat vielä parempia.
"Tytöille" on sellainen hymni, jonka tahtiin pitäisi heiluttaa sytkäriä käsi parhaan ystävän kaulalla - jos nyt sattuisi olemaan parikymppinen ja risat ja tyttö - kun taas "Carrie" tiivistää romanttiset pettymykset tavalla, joka resonoi yli sukupolvi- ja -puolirajojen. Aloitusbiisi "Kahleet" näyttää jo askelmerkit ja Ellinooran taitavan äänenkäytön - dynamiikkaa löytyy, ja hänellä on positiivisella tavalla persoonallinen ääni. Lopullisesti pankin räjäyttää "Rakkauden kesä", jonka kertosäera-ra-rallatus on silkkaa neroutta ja tarina sellainen, joka pistää toivomaan onnellista loppua.
Musiikillisesti kattaus on monipuolisen moderni - mutta ilahduttavasti oikeat soittimet pääsevät esiin, välillä jopa folkhenkisesti niinkuin juuri viimemainitussa biisissä. Sävellykset ovat korvamatoja lähes jokainen, kertosäkeet toimivat kuin tauti - niitä tekisi mieli hoilata pikku päiväkännissä, ja sovitukset ovat oivaltavia. Dynamiikka on tällä orkesterilla hallussa.
Vielä parempia saattavat olla tekstit - välillä painotukset menevät vielä Martti Syrjän tekstejä enemmän metsään, mutta onnistuvat silti kuulostamaan uskottavilta, ja loistavan huonoja riimejä löytyy ("klisee"/"kusee"), samalla kun nämä tekstit tuntuvat sydänalassa. "Ei hävittävää (AEIOUAO)":n "Ei mitään hävitettävää tai hävittävää/mulla on mun jalat, kädet, sydän ja pää, ja matka sopivasti kesken" voi olla viime vuosien paras kiteytys - ja vaikka sen on kirjoittanut nuori naisihminen, se käy elämänohjeeksi myös sedille.
En ehkä kuulu tämän levyn varsinaiseen kohderyhmään, mutta ainakin tätä setää ilahduttaa se, että hyvä popmusiikki elää ja voi hyvin, vaikkapa tällaisten levyjen muodossa.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti