352. Rodney Crowell: The Houston Kid (2001): Kertojan läpimurto

Rodney Crowell oli aluksi enemmn tai vähemmän kantrilaulaja-lauluntekijä; vaikka hänen omat levynsä olivat ihan mukiinmeneviä ja jopa myivät hyvin, hänen 1900-luvun tuotantonsa on minun korvissani aika kasvotonta. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui jonkinlainen muutos, ja tämä toinen puoli hänen levytysuraansa on ollut aika paljon sävykkäämpää ja henkilökohtaisemman kuuloista. Muutos - jonka syistä en tiedä sen tarkemmin, mutta ainakin avioero ja jonkinasteinen päihdeongelma taisivat kuulua asiaan - taisi alkaa tästä levystä.

Tällä levyllä minua viihdyttää ensinnäkin bändin soundi - ilmava, luonnollisen juureva, ilman kantrikuorrutuksia mutta ei myöskään mikään "pakkorokattu". Sovitukset toimivat hyvin, ja levyn äänimaailma miellyttää korvaani - se soi hiljaa tai lujempaa aina tarpeen mukaan. Kielisoittimet soivat kauniisti ja komppi kulkee. Tämän päälle Rodney laulaa jonkinlaisella uudella arvovallalla - vaikka hän on osannut laulaa aiemminkin, tämän levyn laulusuoritukset ovat astetta syvempiä.

Ja ne laulut. Perinteisintä menoa tarjoaa vanhaa klassikkoa ovelasti kierrättävä "I Walk The Line (Revisited)", jossa duettopartnerina on itse mestari, Rodneyn ex-appiukko Johnny Cash, kun taas esimerkiksi aloitus "Telephone Road" on aika suoraa rockia. "The Rock Of My Soul" on suora tilitys pojalta väkivaltaiselle isälleen, kun taas "Highway 17" on akustisesti esitetty mutta silti suureksi kasvavav hymni hyvien ja pahojen tekojen seurauksista.

Ja kun hymneistä puhutaan, mennyttä rakkautta muisteleva "U Don't Know How Much I Hate U" rullaavine komppeineen, urkuineen ja sällipilleineen voisi olla vaikkapa Dylanin laulukirjasta - mutta Rodney Crowell on kyllä ihan oma miehensä. Nimenomaan tekstit ovat jylhä kokonaisuus huomioita elämästä, sen varjopuolista mutta myös onnenhetkistä. Vääryttä on tehty ja kärsitty, mutta katkeruutta näissä lauluissa ei ole, pikemminkin seestynyttä ymmärrystä. Tämä on kertojan levy - tekstit ovat kuin pienoisnovelleja.

Tästä levystä alkoi pitkä onnistumisten sarja, josta ainakin pari osaa on ihan klassikkokamaa - mutta tämäkään levy ei häpeä minkään 2000-luvun juurimusiikkilevyn rinnalla. Hienoa kamaa.