Tulin näin itsenäisyyspäivänä hetken pohtineeksi sitä, mikä artisti tai pikemminkin lauluntekijä olisi ensimmäinen ehdokkaani suomalaiseksi ääneksi, ja ainakin tällä hetkellä minun valintani on Pauli Hanhiniemi. Hän on on jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tehnyt teräviä huomiota elämästä näillä leveysasteilla, ajattomassa musiikillisessa puvussa, ja minusta hänen perspektiivinsä on hyvä esimerkki suomalaisuudesta, ja enimmäkseen sen hyvistä puolista.
Tämä toistaiseksi viimeisin albumi on oikein hyvä esimerkki hänen taidoistaan. Esimerkiksi levyn aloituskolmikko, "Käteni oli kerran vakaa", nimikappale ja "Suru teki lähtöään" ovat kaikki kolme kypsän melodisia helmiä, jotka suomalaiselle kevyelle musiikille ominaiseen tapaan käsittelevät kerran tapahtunutta lievän melankolisesti - mutta Pauli Hanhiniemen kyseessä ollessa ei itsesäälissä rypien, vaan lakonisen toteavasti, hieman itseironisestikin. Levyllä on muitakin helmiä - elämän varjopuolista vihjailva "Janin auto", tunnelmallinen "Korppi" ja itse asiassa jokainen biisi.
Musiikillisesti tämä levy liikkuu perinteisillä mailla - kohtuullisen pelkistettyä instrumentaatiota maustavat varsinkin akustisest sävyt, mutta tarvittaessa paahdetaan lujempaakin; eräänlainen elämän kuva sekin. Toinen vahvuus, joka istuu todella hyvin tekstimaailmaan, on miehen lauluääni, joka on selvästi tunnistettavissa ja taipuu monenlaiseen, säilyttäen silti perusmiehekkyynsä sävyjen sekoituksessa. Hän on tulkitsijana ansainnut kannuksensa paitsi omilla levyillään myös vaikkapa kaikenlaisella vierailuilla, mytta myös teatterilavalla.
Tämä yhdistelmä luo tunnelman, joka tarkastelee elämän polulla liukastelevia hahmoja lempeän ymmärtävällä tavalla; välillä tapahtumat ovat lähtemässä kätistä, mutta tulkinta ei kräsi. Parhaimillaan Pauli Hanhiniemen musiikki on parasta kerrontaa elämästä, mitä Suomessa on vuosikymmeniin tuotettu - varsinkin hyvässä hän on todellinen Suomalainen Ääni.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti