384. Kolmas Nainen: Hiikiset siivut (1989): Tästä se lähti

Kun viimeksi fiilistelin Pauli Hanhiniemen kynää, ääntä ja sointia, huomasin myös hänen tuotantonsa olevan tässä blogissani harmillisen aliedustettua. En oikein tiedä syytä siihen - ehkä se, että hänen laajassa tuotannossaan on oikeastaan vain yksi sellainen levy joka minusta nousee kirkkaasti muiden yläpuolelle (Perunateatterin kanssa tehty "Kaikki rakkaudesta"), kun taas muut ovat kaikki vähintään hyviä. Se taas antaa minulle syyn kehua ainakin paria muuta hänen hengentuotettaan - ja aloittaa vaikka tästä levystä joka aloitti yhteisen taipaleemme. Aika pian tämän hankkimisen jälkeen hoidin hyllyyni myös Kolmannen Naisen kaksi tätä edeltänyttä levyä, mutta ne kalpenevat mielestäni "Hikisten siivujen" rinnalla - vasta tällä levyllä lauluntekijä ja bändi puhkesivat kukkaan.

Kolmannen Naisen parhaat puolet esittäytyvät koko komeudessaan - on sitä vetävän liitävää rockia niinkuin "Hetki" - jonka teksti on Hanhiniemeä omimmillaan, lakonisia sanaleikkejä. On kunnon Bo Diddleykomppia kuten "Kihloissa". On hieman rankempaa räimettä, kuten kunnon hymni "Äiti pojasta pappia toivoi", ja toisaalta kevyempiä paloja kuten hienon melankolinen "Lentojätkä ja tyttökulta" - ja jopa nyökkäys bluesille nimibiisin muodossa. Laulusolisti hoitaa hommansa yhtä hyvin sekä rajummissa että herkemmissä esityksissä, välillä niin että lievästi ironisen virneen voi jopa kuulla.

Ja vaikka Pauli Hanhiniemen laulu ja tekstit ovat minulle tämän yhtyeen se juttu, lähes yhtä tärkeä tekijä kokonaisuudessa on sävellysten taso. Oli kyseessä räime, kiito tai kaiho, useimmissa kappaleissa on mieleentarttuvia melodisia koukkuja, ja kun sovituspuolikin toimii laajalla skaalalla, on äänikuva kokonaisuutena minulle mieluisa. Kaiken lisäksi kitarointi on, Kolmannen Naisen tapaan, maukasta ja monipuolista - alusta loppuun asti tämä yhtye rakensi soundinsa nimenomaan sähkökitaran varaan - unohtamatta tietenkään hyvää tahtoa tai kavereita.

Kolmannen Naisen "pääuraan" mahtui ennen telakoitumista vielä neljä studiolevyä, jotka nekin kaikki ovat vähintään hyviä - ja sen jälkeen on saatu nauttia comebackeista, pari kertaa jopa levyn muodossa. Niihin on ehkä syytä vielä palata, mutta erinomaisuudestansa huolimatta ne ovat tavallaan vain lisää sitä samaa, mikä aika lailla löysi muotonsa tällä albumilla. Tästä se lähti.