Jos tuo Def Leppardin coverlevy oli hyvä siksi, että sen versiot vanhoista hiteistä olivat ilolla, räimeellä ja energialla toteutettuja, niin tämä puhtoisen brittipopin suurten toisinajattelijoiden lätty on nerokas koska sen versioinnit hyvinkin erityyppistä alkuperää olevista biiseistä ovat ensinnäkin toimiva kokonaisuus hyvää, ihan BS:ltä kuulostavaa popmusiikkia, ja sitä paitsi aika nerokkaita versiointeja yksitellen.
Levyn avausraita on tyrmäys; itse en ole erityisesti välittänyt ”alkuperäisestä” eli Grease-musikaalin soundtrackin versiosta, mutta jousivetoisesksi balladiksi sovitettu ”You´re The One That I Want” on yksi uuden vuosituhannen pophelmistä. Se on kirvoittanut aika kriittisiä arvioita joiltain ihmisiltä, joille olen sitä soittanut, mutta minusta se on vain niin hyvä. Toinen, vastaavanlainen täystyrmäys on BÖC:n ”(Don´t Fear) The Reaper”, jonka toteutus nyökkää Kuuban suuntaan, ja hunajainen laulutulkinta alleviivaa tekstin synkkyyttä.
Levyltä löytyy myös esityksiä, jotka liippaavat lähempää originaalia, kuten Rufus Wainwrightin mestarillinen ”Rebel Prince”, tai brittibändi Lushin italopoppiin viettävä ”Ciao” jotka myös toimivat hyvin Beautiful Southin tulkintoina – ja ilmeisesti myös yksi coveriksi naamioitu alkuperäisesitys. Vielä pitää mainita hienostuneen energinen luenta Ramonesin ”Blitzkrieg Bop”ista, joka onnistuu yhdistämään jonkinlaisen Monkeesmaisen puhtoisuuden alkuperäisen energisyyteen – ei, kyllä tämä levy pitää kokea itse
Ei vähiten siksi, että bändi – vahingossa tai luultavasti tahallaan – onnistuu tartuttamaan omissa biiseissään viljelemänsä monitasoisuuden ja ironian, vakavien ja epämiellyttävien asioiden esittämisen sokerikuorrutettuna myös valitsemiinsa covereihin niin, että kuulija äkkiä huomaa hyräilevänsä vaikka mitä epäilyttävyyksiä. Tämä ei ehkä ole rokkia, vaikka se kyllä svengaa – ei, tämä on taidetta!
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
tiistai 18. toukokuuta 2010
97. Def Leppard: Yeah! (2006): Taiteesta viis, nyt rokataan!
Coverlevyjä pidetään ainakin kriitikkopiireissä kai jonkinlaisena hätäratkaisuna sellaisille artisteille, joiden taiteellinen luovuus on sipissä tai levymyynti muuten nuupahtanut, mutta minusta ne ovat yleensä aika hauskoja – ja jotkut, esim. tämä, jopa loistavia. Homman nimi on selvä: Hevibändi, jonka jäsenet olivat 70-luvulla teini-ikäisiä, soittaa läpi omien nuoruusvuosiensa suosikkibiisejä ilolla ja räimeellä. Itse en ole Leppardia juurikaan kuunnellut, mutta jätkillä on ainakin aika hyvä musiikkimaku, joskin ehkä ajallisesti hieman rajoittunut koska valtaosa esityksistä on juuri 70-luvun alkupuoliskolta.
Kaikki esitykset eivät ole minulle tuttuja, saati sitten rakkaita, alkuperäisversioina, mutta levyn kaksi kohokohtaa ovat juuri niitä lauluja, joita rakastan originaaleina; Kinksin ”Waterloo Sunset” päivitetään täyteläiseksi rockballadiksi, jossa Ray Daviesin nostalginen tunnelmapala saa hyvinkin leppardmaisen powerkuorrutuksen, ilman että se tuntuisi tyhmältä tai ulkolukuiselta. Toisaalta Thin Lizzyn ”Don´t Believe A Word” on miltei hiilikopio alkuperäisesityksestä, ja toimii ehkä juuri siksi kuin tauti. Kokonaista levyllistä yksi yhteen tehtyjä versioita ei ehkä viitsisi kuunnella, mutta kahden ja puolen minuutin annoksina se käy kuin tanssi.
Nämä ovat ehkä hieman huonoja esimerkkejä levyn linjasta sikäli, että pääosa kappaleista on juuri 70-luvun alkupuolen glamrockia, kun taas nämä kaksi eivät sitä ole, mutta toisaalta levy kokonaisuutena toimii, koska Def Leppard tekee biiseistä itsensä kuuloisia – eikä 2000-luvun DL välttämättä ole ollenkaan huono jatke glamnimille kuten Faces, T-Rex tai Roxy Music – kuunnelkaapa ”Street Life” tai ”20th Century Boy” ja sitten joku Leppardin oma biisi vaikkapa kaksi vuotta tämän jälkeen julkaistulta ”Sparkle Lounge”-levyltä.
Ja ennen kaikkea tämä levy rokkaa. Tuoreesti, päällekäyvästi, äänekkäästi – ehkä enemmän neli- kuin kaksikymppisille suunnattuna, mutta ainakin allekirjoittaneeseen upoten.
Kaikki esitykset eivät ole minulle tuttuja, saati sitten rakkaita, alkuperäisversioina, mutta levyn kaksi kohokohtaa ovat juuri niitä lauluja, joita rakastan originaaleina; Kinksin ”Waterloo Sunset” päivitetään täyteläiseksi rockballadiksi, jossa Ray Daviesin nostalginen tunnelmapala saa hyvinkin leppardmaisen powerkuorrutuksen, ilman että se tuntuisi tyhmältä tai ulkolukuiselta. Toisaalta Thin Lizzyn ”Don´t Believe A Word” on miltei hiilikopio alkuperäisesityksestä, ja toimii ehkä juuri siksi kuin tauti. Kokonaista levyllistä yksi yhteen tehtyjä versioita ei ehkä viitsisi kuunnella, mutta kahden ja puolen minuutin annoksina se käy kuin tanssi.
Nämä ovat ehkä hieman huonoja esimerkkejä levyn linjasta sikäli, että pääosa kappaleista on juuri 70-luvun alkupuolen glamrockia, kun taas nämä kaksi eivät sitä ole, mutta toisaalta levy kokonaisuutena toimii, koska Def Leppard tekee biiseistä itsensä kuuloisia – eikä 2000-luvun DL välttämättä ole ollenkaan huono jatke glamnimille kuten Faces, T-Rex tai Roxy Music – kuunnelkaapa ”Street Life” tai ”20th Century Boy” ja sitten joku Leppardin oma biisi vaikkapa kaksi vuotta tämän jälkeen julkaistulta ”Sparkle Lounge”-levyltä.
Ja ennen kaikkea tämä levy rokkaa. Tuoreesti, päällekäyvästi, äänekkäästi – ehkä enemmän neli- kuin kaksikymppisille suunnattuna, mutta ainakin allekirjoittaneeseen upoten.
tiistai 11. toukokuuta 2010
96. Genesis: Duke (1980): Progebändin uudet vaatteet
Genesis kuuluu niihin bändeihin, joita olen joskus kuunnellut melkein yötä päivää, ja sitten taas ollut vuosikausia täysin noteeraamatta, ja itse olen vielä niin myöhäissyntyinen kuulija, että minulle se oikea Genesis on versio, jossa laulusta vastaa Phil Collins. Hän on itse asiassa myös syypää siihen, että juuri 80-luvun alkupuolella tuntemani into aikanaan hiipui, sitä mukaa kun hänen soolouransa - ja bändin tuotokset - vajosivat keskinkertaisuuden suohon.
Se ei kuitenkaan ollut vaarana vielä tämän kiekon ilmestyessä - juuri "Duke" ja sen vuotta nuorempi seuraaja "Abacab" ovat vieläkin komeita levyjä; asetan "Duken" edelle koska sillä on pari selvempää huippua materiaalissa, ja koska se löytyy vinyylihyllystäni - aikoinaan ahkerasti, mutta kauan sitten viimeksi soitettuna kappaleena.
Minua kiehtoo etenkin soiton suurisuuntaisuuden ja tietyn polveilevuuden, "progeuden", ja toisaalta popmaisuuden liitto; esim. "Behind The Lines" on hieno pophelmi hieman suurellisissa vaatteissa syntikkavyörytyksineen, samaten "Duchess". Minun suurimmat suosikkini ovat hitti "Misunderstanding", joka selvästi petaa Collinsin soolouraa mutta soi komeammin kuin useimmat hänen hittinsä, ja raastava "Please Don´t Ask", joka sekin on yhden myöhemmin yli laitojen ryöpynneen tyylin - sydäntäsärkevien slovarien - kantaäitejä, mutta melkein jokainen kappale on pieni helmi. "Turn It On Again", levyn varsinainen hitti, istuu aikaiseen 80-lukuun kuin olkatoppaukset pikkutakkiin, ja "Cul-De-Sac" on myös hyvä esimerkki siitä, miltä 70-luvun sulautuminen uuteen aikaan saattoi kuulostaa.
Niinkuin jo sanoinkin, myöhemmin sekä Phil Collins että bändinsä eksyivät syvälle yhdentekevyyden suohon, mutta tässä kohtaa vielä porskutettiin - ja vaikka voisi luulla tuon ajan sormiovetoisen soundin vanhentuneen pahanpäiväisesti, se ei itse asiassa kuulosta ollenkaan vanhanaikaisesta. Collinshan suurin piirtein keksi rumpujen halonhakkuusoundin ekalle soololevylleen, ja muutenkin kaikki tämän levyn äänikikat kuulostavat minusta sellaisilta, jotka määrittelivät koko 80-luvun - mutta nämä jätkät olivat edelläkävijöitä. Ottaen huomioon sen, miltä kasari pahimmillaan kuulosti, sekään ei välttämättä ole kehu tai suositus sinänsä - mutta vielä tässä homma toimi hyvin ja toimii edelleen.
Se ei kuitenkaan ollut vaarana vielä tämän kiekon ilmestyessä - juuri "Duke" ja sen vuotta nuorempi seuraaja "Abacab" ovat vieläkin komeita levyjä; asetan "Duken" edelle koska sillä on pari selvempää huippua materiaalissa, ja koska se löytyy vinyylihyllystäni - aikoinaan ahkerasti, mutta kauan sitten viimeksi soitettuna kappaleena.
Minua kiehtoo etenkin soiton suurisuuntaisuuden ja tietyn polveilevuuden, "progeuden", ja toisaalta popmaisuuden liitto; esim. "Behind The Lines" on hieno pophelmi hieman suurellisissa vaatteissa syntikkavyörytyksineen, samaten "Duchess". Minun suurimmat suosikkini ovat hitti "Misunderstanding", joka selvästi petaa Collinsin soolouraa mutta soi komeammin kuin useimmat hänen hittinsä, ja raastava "Please Don´t Ask", joka sekin on yhden myöhemmin yli laitojen ryöpynneen tyylin - sydäntäsärkevien slovarien - kantaäitejä, mutta melkein jokainen kappale on pieni helmi. "Turn It On Again", levyn varsinainen hitti, istuu aikaiseen 80-lukuun kuin olkatoppaukset pikkutakkiin, ja "Cul-De-Sac" on myös hyvä esimerkki siitä, miltä 70-luvun sulautuminen uuteen aikaan saattoi kuulostaa.
Niinkuin jo sanoinkin, myöhemmin sekä Phil Collins että bändinsä eksyivät syvälle yhdentekevyyden suohon, mutta tässä kohtaa vielä porskutettiin - ja vaikka voisi luulla tuon ajan sormiovetoisen soundin vanhentuneen pahanpäiväisesti, se ei itse asiassa kuulosta ollenkaan vanhanaikaisesta. Collinshan suurin piirtein keksi rumpujen halonhakkuusoundin ekalle soololevylleen, ja muutenkin kaikki tämän levyn äänikikat kuulostavat minusta sellaisilta, jotka määrittelivät koko 80-luvun - mutta nämä jätkät olivat edelläkävijöitä. Ottaen huomioon sen, miltä kasari pahimmillaan kuulosti, sekään ei välttämättä ole kehu tai suositus sinänsä - mutta vielä tässä homma toimi hyvin ja toimii edelleen.
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
95. Beatles: Revolver (1966): Pophistorian ensimmäinen LP-kokonaisuus?
Beatles oli minusta vuonna 1966 uransa taiteellisella huipulla; edellisen vuoden joulukuussa oli ilmestynyt ”Rubber Soul”, ehkä paras koskaan tehty poplevy – joka sinänsä oli ”vain” kokoelma lauluja, 14 esitystä jotka kaikki olisivat voineet olla hittejä. Mihin seuraavaksi voi mennä? Beatlesien vastaus oli tehdä tavallaan vielä hienompi levy, joka ei ehkä kappale kappaleelta ole ihan yhtä komeaa popmusiikkia kuin edeltäjä, mutta joka kokonaisuutena oli monipuolinen, kokeileva, tajunnanräjäyttävä – ja rokkasi kovemmin. Myöhemmin tämä kokeellinen puoli jopa lähti hanskasta, mutta tällä levyllä se vielä oli mauste eikä pääasia.
Tämän levyn lauluja en voi varauksetta kaikkia kehuja – minusta George Harrisonin intialaishörhöily on kuuntelukelvotonta, ”Yellow Submarine” on puhki soitettu esitys, enkä vain pysty tajuamaan ”Tomorrow Never Knowsin” kokeilujen loistavuutta – mutta on helppoa nostaa esiin parikin hienoa teemakokonaisuutta, jotka tavallaan ovat hienointa mitä nämä velikullat koskaan ovat levyttäneet:
Aloituskappale ”Taxman” ja B-puolen helmet ”And Your Bird Can Sing” sekä ”Dr. Robert” ovat yksi kovimmista rockbiisitriptyykeistä Beatlesin tai millä tahansa levyillä – ja juuri vuonna 1966 minusta rockin äänimaailma kasvaa mittoihinsa niin, että ne myös tosiaan kuulostavat rockilta. Hienoa on sekin, että vastuu on jaettu; George Harrisonkin pääsee kuuluville. Vielä kun samaan aikaan ilmestynyt ”Paperback Writer” olisi mahtunut tälle lätylle, niin neljän suora olisi ollut täydellinen.
Toisaalta Paulin balladikolmikko ”Eleanor Rigby”, ”Here, There And Everywhere” ja ”For No One” on yksinkertaisesti tyrmäävä. Kaikki kolme ovat keskenään erilaisia, mutta silti yhtä hienoja esityksiä, joissa taas poikien musikaalinen visio täydennettynä George Martinin sovituksilla todella puhkeaa kukkaan. Eivätkä muutkaan laulut häpeä olemassaoloaan – itse asiassa voisi muodostaa vielä kolmannen kolmikon ”monipuolista popmusiikkia”, jonka osat ovat soulpastissi ”Got To Get You Into My Life”, maalaileva ”I´m Only Sleeping” sekä lauluharmonioilla brassaileva ”brittipopbiisi” ”Good Day Sunshine”.
Kun vielä totean, että nämä teemat on iloisesti sekoitettu keskenään, on tuloksena mielenkiintoinen kokonaisuus, joka varmaan oli ensimmäinen sellainen levy, jota kuunnellessa ei saattanut arvata mitä seuraavaksi tuleman piti – mutta joka ei silti sisältänyt sellaista itsetarkoituksellista kokeilua johon melkein kaikki 60-luvun lopun popartistit, jopa Beatlesia myöten, ajoittain sortuivat, ja jota en ainakaan minä pysty kuuntelemaan vaikka se olisi ollut kuinka uranuurtavaa. Vielä pitää mainita, että taannoin markkinoille tulleet uudet monoversiot – sekä tämän että ”Rubber Soulin” kohdalla - yksinkertaisesti puhalsivat mieleni.
Tämän levyn lauluja en voi varauksetta kaikkia kehuja – minusta George Harrisonin intialaishörhöily on kuuntelukelvotonta, ”Yellow Submarine” on puhki soitettu esitys, enkä vain pysty tajuamaan ”Tomorrow Never Knowsin” kokeilujen loistavuutta – mutta on helppoa nostaa esiin parikin hienoa teemakokonaisuutta, jotka tavallaan ovat hienointa mitä nämä velikullat koskaan ovat levyttäneet:
Aloituskappale ”Taxman” ja B-puolen helmet ”And Your Bird Can Sing” sekä ”Dr. Robert” ovat yksi kovimmista rockbiisitriptyykeistä Beatlesin tai millä tahansa levyillä – ja juuri vuonna 1966 minusta rockin äänimaailma kasvaa mittoihinsa niin, että ne myös tosiaan kuulostavat rockilta. Hienoa on sekin, että vastuu on jaettu; George Harrisonkin pääsee kuuluville. Vielä kun samaan aikaan ilmestynyt ”Paperback Writer” olisi mahtunut tälle lätylle, niin neljän suora olisi ollut täydellinen.
Toisaalta Paulin balladikolmikko ”Eleanor Rigby”, ”Here, There And Everywhere” ja ”For No One” on yksinkertaisesti tyrmäävä. Kaikki kolme ovat keskenään erilaisia, mutta silti yhtä hienoja esityksiä, joissa taas poikien musikaalinen visio täydennettynä George Martinin sovituksilla todella puhkeaa kukkaan. Eivätkä muutkaan laulut häpeä olemassaoloaan – itse asiassa voisi muodostaa vielä kolmannen kolmikon ”monipuolista popmusiikkia”, jonka osat ovat soulpastissi ”Got To Get You Into My Life”, maalaileva ”I´m Only Sleeping” sekä lauluharmonioilla brassaileva ”brittipopbiisi” ”Good Day Sunshine”.
Kun vielä totean, että nämä teemat on iloisesti sekoitettu keskenään, on tuloksena mielenkiintoinen kokonaisuus, joka varmaan oli ensimmäinen sellainen levy, jota kuunnellessa ei saattanut arvata mitä seuraavaksi tuleman piti – mutta joka ei silti sisältänyt sellaista itsetarkoituksellista kokeilua johon melkein kaikki 60-luvun lopun popartistit, jopa Beatlesia myöten, ajoittain sortuivat, ja jota en ainakaan minä pysty kuuntelemaan vaikka se olisi ollut kuinka uranuurtavaa. Vielä pitää mainita, että taannoin markkinoille tulleet uudet monoversiot – sekä tämän että ”Rubber Soulin” kohdalla - yksinkertaisesti puhalsivat mieleni.
maanantai 26. huhtikuuta 2010
94. Paul McCartney: Flaming Pie (1997): Vielä vanhakin osaa…
Olen jo jossain vaiheessa tainnut todeta, että Beatles monen vuoden ajan (70-80-lukujen taitteessa) oli minulle niin suuri suosikki, että en juuri muuta kuunnellutkaan, ja kun laajensin perspektiiviä törmäsin tietysti aika pian näiden Liverpoolin sankarien myöhempään soolotuotantoon. Siihen aikaan – noin 1980 – siinä ei ollut paljoa kehumista; John Lennon oli tehnyt pari hyvää ja muutaman puolivillaisen soololevyn, George Harrisonin tuotannon laatu oli hyvän alun jälkeen hiipunut, Ringosta en viitsi puhuakaan – ja sitten oli tänä Pauli, minun suosikkibeatleni.
Joka hänkin oli tehnyt aika monta puolivillaista kokonaisuutta – vaikka Wingsien parhaista saisi loistavan kokoelman, niin vastaavasti huonoimmat 79 minuuttia voisivat houkutella vahvemmankin kuuntelijan puhkomaan tärykalvonsa. 1980-luvulla tilanne senkun heikkeni, mutta jostakin syystä hän on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tehnyt nipun ihan siedettäviä lättyjä – ja pari kolme oikein hyvää, niinkuin tämän.
Tämä levy sisältää sinänsä samat emmeet kuin Paulin levyt yleensäkin; pari rokkia, jopa 50-luvulle nyökäten, hieman funkahtavampaa kamaa, puhdasta – puhtoista – poppia ja tietenkin balladeja, jotka ovat miehemme vahvin osaamisalue. Jos aloitetaan viimeksimainituista, niin ”Heaven On A Sunday” on sellainen laulu jota monet alan toimijat yrittävät tehdä koko uransa ajan siinä silti onnistumatta, mutta joka häneltä tulee kuin luonnostaan. Toinen, mollivoittoisempi tämän osaston helmi on ”Somedays”. Nimikappale on poposastoa, Walrusmaisesti virnistävä pikku laulu, kun taas nopeamman puolen huippuja on esim ”Young Boy”. Ja vaikka mukaan mahtuu kepeämpiäkin esityksiä, ne ovat kepeitä nimenomaan sanan poitiivisessa merkityksessä. Tämä on popmusiikkia, ei mitään uskontoa...
Jonkinlainen yleisarvio voisi olla, että tämä on ensimmäisiä Paulin soolouran levyjä, joka kuulostaa pakottomalta, jolla hän ei yritä hampaat irvessä luoda jotakin uutta, tehdä irtiottoa menneisyydestä tai esim. todistaa taiteellista relevanssiaan – ikäänkuin maailman kaikkien aikojen menestyksekkäimmän popsäveltäjän tarvitsisi todistaa mitään. Jätkällä on hauskaa, hän tekee musiikkia jota rakasta, siksi että hän osaa, paremmin kuin melkein kukaan muu – ja minuun se menee täydestä.
Joka hänkin oli tehnyt aika monta puolivillaista kokonaisuutta – vaikka Wingsien parhaista saisi loistavan kokoelman, niin vastaavasti huonoimmat 79 minuuttia voisivat houkutella vahvemmankin kuuntelijan puhkomaan tärykalvonsa. 1980-luvulla tilanne senkun heikkeni, mutta jostakin syystä hän on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tehnyt nipun ihan siedettäviä lättyjä – ja pari kolme oikein hyvää, niinkuin tämän.
Tämä levy sisältää sinänsä samat emmeet kuin Paulin levyt yleensäkin; pari rokkia, jopa 50-luvulle nyökäten, hieman funkahtavampaa kamaa, puhdasta – puhtoista – poppia ja tietenkin balladeja, jotka ovat miehemme vahvin osaamisalue. Jos aloitetaan viimeksimainituista, niin ”Heaven On A Sunday” on sellainen laulu jota monet alan toimijat yrittävät tehdä koko uransa ajan siinä silti onnistumatta, mutta joka häneltä tulee kuin luonnostaan. Toinen, mollivoittoisempi tämän osaston helmi on ”Somedays”. Nimikappale on poposastoa, Walrusmaisesti virnistävä pikku laulu, kun taas nopeamman puolen huippuja on esim ”Young Boy”. Ja vaikka mukaan mahtuu kepeämpiäkin esityksiä, ne ovat kepeitä nimenomaan sanan poitiivisessa merkityksessä. Tämä on popmusiikkia, ei mitään uskontoa...
Jonkinlainen yleisarvio voisi olla, että tämä on ensimmäisiä Paulin soolouran levyjä, joka kuulostaa pakottomalta, jolla hän ei yritä hampaat irvessä luoda jotakin uutta, tehdä irtiottoa menneisyydestä tai esim. todistaa taiteellista relevanssiaan – ikäänkuin maailman kaikkien aikojen menestyksekkäimmän popsäveltäjän tarvitsisi todistaa mitään. Jätkällä on hauskaa, hän tekee musiikkia jota rakasta, siksi että hän osaa, paremmin kuin melkein kukaan muu – ja minuun se menee täydestä.
torstai 15. huhtikuuta 2010
Hauskuus ei lopu koskaan
Musiikissa on se hieno puoli, että se parhaimmillaan on ajatonta ja iätöntä, kestää kulutusta menettämättä tenhoaan, ja siten monet vanhat suosikit ilahduttavat minua tänään yhtä paljon kuin 20 tai jopa 30 vuotta sitten, mutta samalla löytyy koko ajan uutta hyvää musiikkia johon voi uppoutua ja ihastua. Kun vielä moderni media tarjoaa sekä vanhan kuulemiseen että uuden löytämiseen yhä parempia työkaluja, niin aina vain parempi.
Kuluneen viikon aikana olen sattumalta törmännyt kahteen "uuteen" ruotsalaiseen laulajaan, joiden tuotokset ovat miellyttäneet minua kovasti, ja vieläpä samaa kautta; luin ensin arvostelun mainiolla rootsy.nu-sivustolla (linkki löytyy oikealta), ja etsin sitten kuunneltavaa Spotifyn kautta. Nämä herrat ovat Mother James sekä Svante "Slowman" Törngren, joiden kumpaisenkin (tietääkseni) toiset albumit ovat juuri viime viikkoina päästetty markkinoille.
Mother James (nimestä huolimatta yksinäinen mieslaulaja) on jonkinlainen Tom Waitsin sisäsiisti versio, jonka musiikissa kaikuu blues, jazz, rock, öiset kadut... ja sisäsiistillä tarkoitan sitä, että hänen laulunsa pysyy osapuilleen nuotissa ja siitä saa selvää. Vertailut eivät aina tee oikeutta, vaan voivat viedä harhaan, mutta assosiaatioista voisi vielä mainita Tuomari Nurmion ja Los Lobosin - eli aika mielenkiintoinen keitos.
Slowman liikkuu perinteisemmillä vesillä - homman nimi on amerikkalainen perinnemusiikki, bluesista soulin kautta rockiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, tämäkin hyvin mutta ei hirveän persoonallisesti laulettuna, mutta ennen kaikkea maukkaan monipuolisesti, klassisen täyteläisesti soitettuna. Nautitaan heti ja kuumana, ja tämän niinkuin edellisenkin kyytipojaksi sopii vaikkapa kalja ja bourbon...
ja kaikkein hienoa kaikessa on se, että minua ensi viikolla saattavat jo odottaa ihan uudet löydöt.
Kuluneen viikon aikana olen sattumalta törmännyt kahteen "uuteen" ruotsalaiseen laulajaan, joiden tuotokset ovat miellyttäneet minua kovasti, ja vieläpä samaa kautta; luin ensin arvostelun mainiolla rootsy.nu-sivustolla (linkki löytyy oikealta), ja etsin sitten kuunneltavaa Spotifyn kautta. Nämä herrat ovat Mother James sekä Svante "Slowman" Törngren, joiden kumpaisenkin (tietääkseni) toiset albumit ovat juuri viime viikkoina päästetty markkinoille.
Mother James (nimestä huolimatta yksinäinen mieslaulaja) on jonkinlainen Tom Waitsin sisäsiisti versio, jonka musiikissa kaikuu blues, jazz, rock, öiset kadut... ja sisäsiistillä tarkoitan sitä, että hänen laulunsa pysyy osapuilleen nuotissa ja siitä saa selvää. Vertailut eivät aina tee oikeutta, vaan voivat viedä harhaan, mutta assosiaatioista voisi vielä mainita Tuomari Nurmion ja Los Lobosin - eli aika mielenkiintoinen keitos.
Slowman liikkuu perinteisemmillä vesillä - homman nimi on amerikkalainen perinnemusiikki, bluesista soulin kautta rockiin, jopa kantrahtavaan sellaiseen, tämäkin hyvin mutta ei hirveän persoonallisesti laulettuna, mutta ennen kaikkea maukkaan monipuolisesti, klassisen täyteläisesti soitettuna. Nautitaan heti ja kuumana, ja tämän niinkuin edellisenkin kyytipojaksi sopii vaikkapa kalja ja bourbon...
ja kaikkein hienoa kaikessa on se, että minua ensi viikolla saattavat jo odottaa ihan uudet löydöt.
maanantai 12. huhtikuuta 2010
93. Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä (1980): Suoraan huipulle eikä kulu kuuntelussa
Keväällä 1980 teloin polveni koulun voimistelutunnilla, ja niin tulin seuranneeksi upouuden Rockradion ensimmäisiä lähetyksiä petistäni Selkämeren aluesairaalassa - ja kirkkain muistoni on uuden aallon uusi kyky Hassisen Kone ja samanniminen ensisingle. Niinpä hankin kolmantena suomenkielisenä levynäni Koneen debyytin heti kun se ilmestyi, vaikka punastelinkin sen kantta, ja se oli niin hyvä. Sittemmin Ismo Alangon tuotanto jäi vähemmälle huomiolle - Hassisen Koneen levyt hankin kyllä, mutta jo "Harsoisen terään" aikoihin hänen visionsa oli minusta ajoittain niin rankka, että se ajoi kuunneltavuuden yli, ja Sielun Veljien kohdalla asia oli useimmiten juuri niin. Nyttemmin hän ja minä olemme kasvaneet, ja kuluvan vuosituhannen tuotanto on oikein miellyttävää kuunneltavaa.
No, vaikka "Rappiolla" kuuluu niihin biiseihin, joitä yleensä kuulee silloin tällöin vaikka ei yrittäisikään, ja vaikka se on aina yhtä hyvä, en ollut ollenkaan yhtä varma kokonaisuuden tenhosta kun taannoin lainasin boksin jota löytyy bändin koko tuotanto, ja laitoin debyytin soimaan; vaikka se kuuluu 80-luvun alkupuolen suosikkeihini, olin silloin vasta teini, eikä tuo vinyyli ole moneen vuoteen eksynyt soittimeeni.
Mutta huoli oli turha. Aloitus - "Rappiolla" - on kuolematon suomalainen rock-klassikko, ei yhtään vähempää; siinä yhdistyy uuden aallon energia, Ismo Alangon sanallinen visio, hyvä sävel ja taidokas soitto - se svengaa kuin hirviö - mutta kaikkein parasta on, että meno ei juurikaan laannu edes B-puolella. Monen vuoden tauon jälkeen oli myös hauska huomata, että musiikista löytyi sekä soitollisia että sanallisia koukkuja, jotka menivät teini-Kimmolta ohitse; vaikka (post)punkkia ehkä edustikin. tämä bändi osasi soittaa. "Jumalat jalassa" on loistava iskusävelmä, "Reippaina käymme rekkain alle" kuin tuomiopäivän marssilaulu, "Syöksylaskijoita kaikki tyynni" paitsi hauska myös ajatuksia herättävä... muutkin vanhat suosikit pitävät kutinsa, mutta erityisen hauskaa on, että ennen hieman vierastamani esitykset, kuten "Viimeinen rock ennen aivokuolemaa", avautuvat toisella tavalla kuin silloin.
Itse asiassa tältäkin levyltä voisi kehua melkein koko biisilistan, ja kaiken lisäksi se on kunnon 40-minuuttinen kokonaisuus, jonka jaksaa kuunnella uudestaan vaikka heti. Ei vähiten siksi, että kokonaisuus nyt tuntuu huomattavan monipuoliselta ja sävykkäältä, hyvin sovitetulta ja hämmästyttävän valmiilta, olematta kuitenkaan yhtään pakotetun tuntuinen, laskelmoiva tai siloiteltu. Ilmankos näitä ei joka vuosi ilmesty...
No, vaikka "Rappiolla" kuuluu niihin biiseihin, joitä yleensä kuulee silloin tällöin vaikka ei yrittäisikään, ja vaikka se on aina yhtä hyvä, en ollut ollenkaan yhtä varma kokonaisuuden tenhosta kun taannoin lainasin boksin jota löytyy bändin koko tuotanto, ja laitoin debyytin soimaan; vaikka se kuuluu 80-luvun alkupuolen suosikkeihini, olin silloin vasta teini, eikä tuo vinyyli ole moneen vuoteen eksynyt soittimeeni.
Mutta huoli oli turha. Aloitus - "Rappiolla" - on kuolematon suomalainen rock-klassikko, ei yhtään vähempää; siinä yhdistyy uuden aallon energia, Ismo Alangon sanallinen visio, hyvä sävel ja taidokas soitto - se svengaa kuin hirviö - mutta kaikkein parasta on, että meno ei juurikaan laannu edes B-puolella. Monen vuoden tauon jälkeen oli myös hauska huomata, että musiikista löytyi sekä soitollisia että sanallisia koukkuja, jotka menivät teini-Kimmolta ohitse; vaikka (post)punkkia ehkä edustikin. tämä bändi osasi soittaa. "Jumalat jalassa" on loistava iskusävelmä, "Reippaina käymme rekkain alle" kuin tuomiopäivän marssilaulu, "Syöksylaskijoita kaikki tyynni" paitsi hauska myös ajatuksia herättävä... muutkin vanhat suosikit pitävät kutinsa, mutta erityisen hauskaa on, että ennen hieman vierastamani esitykset, kuten "Viimeinen rock ennen aivokuolemaa", avautuvat toisella tavalla kuin silloin.
Itse asiassa tältäkin levyltä voisi kehua melkein koko biisilistan, ja kaiken lisäksi se on kunnon 40-minuuttinen kokonaisuus, jonka jaksaa kuunnella uudestaan vaikka heti. Ei vähiten siksi, että kokonaisuus nyt tuntuu huomattavan monipuoliselta ja sävykkäältä, hyvin sovitetulta ja hämmästyttävän valmiilta, olematta kuitenkaan yhtään pakotetun tuntuinen, laskelmoiva tai siloiteltu. Ilmankos näitä ei joka vuosi ilmesty...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
