Ian Gillanista olen pitänyt siitä asti, kun 15-vuotiaana sain käsiini tuoreen "Deepest Purple"-kokoelman ja hurahdin "Child In Timen" vokaalisuoritukseen. En tunne hänen koko uraansa - sooloviritykset 70-80 luvuilla ja vierailu Black Sabbathissa ovat jääneet minulla välistä pois - mutta miehen DP-studiolevytykset taitavat löytyä levyhyllystäni aika täydellisenä sarjana, ja pari 90- ja 2000-luvun sooloplattaa olen myös saanut hankittua.
Näistä viimeisin, vuoden takainen "One Eye To Morocco" onkin aika maukas tapaus. Se on äänimaailmaltaan monipuolinen, etnopopista rock´n´rolliin ja kevyeen hardrockiin, mutta muistuttaa samalla aika lailla Morsen ajan Purple-levyjä, vaikka soikin hieman ilmavammin. Mitään "Child In Time-kiljahduksia" ei miehemme enää kansaneläkeiän lähestyessä harrasta, eikä ääni varmaan nouse enää lähellekään nuoruuden huippuja, mutta hän osaa edelleen käyttää sävyjä (puhumattakaan siitä, että nuotti löytyy ja pysyy), ja hieman vinksahtaneen huumorin ja empatian täyttämät tekstit soljuvat hänen kynästään aika vaivattoman tuntuisesti.
Kevyt rokki "Don´t Stop", nimensä mukaan Välimeren eteläpuolelle kumartava nimikappale, Purplemainen "No Lotion For That", powerpopveto "Girl Goes To Show" sekä pari vähäeleisen kaunista, bluesahtavaa hidasta numeroa ovat tämän jäntevästi (ja tarvittaessa lujaa) soivan, mutta ei uhmakkaan tai räyhäävän platan selkäranka, mutta ennen kaikkea tältä ei löydy ensimmäistäkään myötähäpeää synnyttävää nuoruuden tavoitteluyritysrä tai vastaavaa, vaan homma toimii aikuisten miesten rutiinilla, rennosti mutta ei leipääntyneesti. Lisää tällaisia, jos Purple ei pian tee uutta levyä.
sunnuntai 8. elokuuta 2010
Dinosaurusten paluu
Kävin tässä sattuneesta syystä läpi kirjoittamiani tekstejä, kun kehuttuja albumeja tuli sata täyteen, ja totsein käyttäneeni jopa kolmessa eri otsikossa termiä "dinosaurus". Kyseisissä teksteissä käsiteltiin Deep Purplen, Chicagon ja Procol Harumin levyjä - eli vaikka tyylilajit hieman eroavat, on kyseessä kolme yhtyettä joiden tarinat ovat alkaneet 1960-luvulta ja jatkuneet meidän päiviimme asti tai jopa vieläkin (en tullut käyneeksi Procolin Äänekoskenkeikalla heinäkuussa, vaikka tarkoitus alunperin oli). En tietenkään ole keksinyt sitä itse, vaan luullakseni lainannut sen joltain nuoruuteni gurulehti Soundin toimittajalta - ja vaikka itse käytän sitä kohtuullisen neutraalisti, luulen että sillä Soundissa on tarkoitettu sellaista artistia, joka on niin vanha/suuri/kuolemassa sukupuuttoon, että sen pitäisi väistyä uusien kykyjen tieltä.
Oli miten oli, viime viikkojen aikana olen myös etsinyt levyhyllystäni sellaisia teoksia, joiden tekijät ovat jo ylittäneet elämänsä lakipisteen eli täyttäneet vähintään 50 - ja huomannut niitä olevan huomattava määrä, ja että nuoruuteni rocktoimittajien mielipiteet vanhempien artistien pölyisyydestä ja turhuudesta olivat hieman asenteellisia. Sinänsä ei ole ihme, että ostelen 60-vuotiaiden pappojen tai mammojen levyjä - monessa tapauksessa kyseessä ovat sellaiset tekijät, jotka minun myöhäisteinivuosinani olivat vasta vähän yli kolmekymmentä, ja monessa tapauksessa he ovat vanhentuneet nimenomaan oman, samanikäisen yleisönsä kanssa.
Ja suuri osa tästä laulusta ja soitosta on oikein mieluisaa korvilleni; sen, mitä mahdollisesti nuoruuden innossa ja raivossa menetetään, korvaa monesti kokemuksen tuoma sävykkyys, itsevarmuus ja pitkä perspektiivi. Rock voi olla kapinaa - mutta myös viihdettä, viitekehystä, eskapismia, kaikennäköistä joka aina välillä keventää esim. 45-vuotiaan virkamiehen maailmantuskaa.
Tästä syystä ajattelinkin jatkaa levynkehumista jonkun aikaa pienimuotoisen "oldboy-sarjan" muodossa - joitakin tällaisia levyjä olen jo kehunutkin, mutta lisää on tulossa. Avainsanat olkoon vaikkapa, että levy on tehty 2000-luvulla mutta tekijä syntynyt ennen vuotta 1950, eli ollut julkaisuhetkellä vähintään 50 v - ja sitä mukaa kun 2010-luku etenee voi mukaan tulla myös sellaisia 50-luvun alkupuolella syntyneitä nimiä, joiden ikä on selvästi lähestymässä kuuttakymmentä. Yhden tällaisen dinosauruksen, Ian Andersonin (s. 1948) hieman alle nelikymppisenä tekemää laulua muotoillakseni; "you´re never too old to rock´n´roll if you´re too young to die". Watch this space!
Oli miten oli, viime viikkojen aikana olen myös etsinyt levyhyllystäni sellaisia teoksia, joiden tekijät ovat jo ylittäneet elämänsä lakipisteen eli täyttäneet vähintään 50 - ja huomannut niitä olevan huomattava määrä, ja että nuoruuteni rocktoimittajien mielipiteet vanhempien artistien pölyisyydestä ja turhuudesta olivat hieman asenteellisia. Sinänsä ei ole ihme, että ostelen 60-vuotiaiden pappojen tai mammojen levyjä - monessa tapauksessa kyseessä ovat sellaiset tekijät, jotka minun myöhäisteinivuosinani olivat vasta vähän yli kolmekymmentä, ja monessa tapauksessa he ovat vanhentuneet nimenomaan oman, samanikäisen yleisönsä kanssa.
Ja suuri osa tästä laulusta ja soitosta on oikein mieluisaa korvilleni; sen, mitä mahdollisesti nuoruuden innossa ja raivossa menetetään, korvaa monesti kokemuksen tuoma sävykkyys, itsevarmuus ja pitkä perspektiivi. Rock voi olla kapinaa - mutta myös viihdettä, viitekehystä, eskapismia, kaikennäköistä joka aina välillä keventää esim. 45-vuotiaan virkamiehen maailmantuskaa.
Tästä syystä ajattelinkin jatkaa levynkehumista jonkun aikaa pienimuotoisen "oldboy-sarjan" muodossa - joitakin tällaisia levyjä olen jo kehunutkin, mutta lisää on tulossa. Avainsanat olkoon vaikkapa, että levy on tehty 2000-luvulla mutta tekijä syntynyt ennen vuotta 1950, eli ollut julkaisuhetkellä vähintään 50 v - ja sitä mukaa kun 2010-luku etenee voi mukaan tulla myös sellaisia 50-luvun alkupuolella syntyneitä nimiä, joiden ikä on selvästi lähestymässä kuuttakymmentä. Yhden tällaisen dinosauruksen, Ian Andersonin (s. 1948) hieman alle nelikymppisenä tekemää laulua muotoillakseni; "you´re never too old to rock´n´roll if you´re too young to die". Watch this space!
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Sata täynnä...
Jaha, runsaan puolentoista vuoden urakka on nyt sitten siinä jamassa, että olen tämän blogin puitteissa listannut sata mielestäni erinomaista, tärkeää ja suositeltavaa albumia populaarimusiikin viimeisten vuosikymmenien historiasta. Jossakin vaiheessa ajattelin tehdä niistä jonkinlaista yhteenvetoa ja analyysia, mutta tarkemmin mietittyäni asiaa annan sen olla, koska tuo luku sata ei ole mikään päämäärä tai rajoitus - listalla on vielä parikymmentä nimikettä, joita en ole ehtinyt käsitellä, ja jos oikein tarkkaan ryhtyisin pohtimaan asiaa, löytäisin varmaan vielä sata lättyä kehuttavaksi.
Sen verran voin silti todeta, että joukosta löytyy suomalaisia, ruotsalaisia, englantilaisia, irlantilaisia ja amerikkalaisia julkaisuja (tietysti), mutta sen lisäksi myös jonkun verran muunmaalaisia. Aikahaitari on kuusikymmentäluvusta tähän päivään, ilmeisesti kohtuullisen tasan jakaantuneena - joskaan kaikkein uusimmista levyistä ei ehkä voi sanoa vielä varmasti, tulevatko ne kestämään kulutusta niinkuin kaikkein vanhimmat suosikkini ovat tehneet, jotkut jopa 70-luvulta lähtien.
Sata hyvää levyä ei ole sama asia kuin sata parasta tietämääni levyä, tai sata suosikkiani, koska olen yrittänyt välttää liian monen lätyn kehumista yhdeltä ja samalta artistilta - linja on pitänyt aika hyvin, vaikka jouduinkin ottamaan mukaan neljä albumia Van Morrisonin uran varrelta.
Ja tämä ei siis lopu tähän - tahti on hiljentynyt viime kuukausina, mutta se johtuu enemmän muista kiireistäni kuin hyvän musiikin loppumisesta. Sen lisäksi mieleen putkahtaa esim. ajatus, että albumien sijaan tai niiden ohessa pitäisi kehua myös biisejä, koska niitäkin olisi käsiteltävissä vaikka kuinka paljon. Eli vaikka juuri nyt lisäystahti onkin hitaanlaista, niin lisää tekstiä on tulossa, ennemmin tai myöhemmin.
Sen verran voin silti todeta, että joukosta löytyy suomalaisia, ruotsalaisia, englantilaisia, irlantilaisia ja amerikkalaisia julkaisuja (tietysti), mutta sen lisäksi myös jonkun verran muunmaalaisia. Aikahaitari on kuusikymmentäluvusta tähän päivään, ilmeisesti kohtuullisen tasan jakaantuneena - joskaan kaikkein uusimmista levyistä ei ehkä voi sanoa vielä varmasti, tulevatko ne kestämään kulutusta niinkuin kaikkein vanhimmat suosikkini ovat tehneet, jotkut jopa 70-luvulta lähtien.
Sata hyvää levyä ei ole sama asia kuin sata parasta tietämääni levyä, tai sata suosikkiani, koska olen yrittänyt välttää liian monen lätyn kehumista yhdeltä ja samalta artistilta - linja on pitänyt aika hyvin, vaikka jouduinkin ottamaan mukaan neljä albumia Van Morrisonin uran varrelta.
Ja tämä ei siis lopu tähän - tahti on hiljentynyt viime kuukausina, mutta se johtuu enemmän muista kiireistäni kuin hyvän musiikin loppumisesta. Sen lisäksi mieleen putkahtaa esim. ajatus, että albumien sijaan tai niiden ohessa pitäisi kehua myös biisejä, koska niitäkin olisi käsiteltävissä vaikka kuinka paljon. Eli vaikka juuri nyt lisäystahti onkin hitaanlaista, niin lisää tekstiä on tulossa, ennemmin tai myöhemmin.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
100. Anna Stadling + Idde Schultz: Hjärtat fullt (2008): Kaunista laulua ja etevää soittoa – eikä muuta sitten tarvitakaan
Mistä tietää levyn olevan potentiaalinen klassikko? Monesti olen hurahtanut johonkin uuteen julkaisuun ja soittanut sitä päivät pitkät – mutta havahtunut esim. vuoden päästä siihen, ettei sitä ole kuulunut kaiuttimista yhdeksään kuukauteen, eikä uusintasoittoja ole näköpiirissä. Yksi mahdollinen kriteeri tulevalle klassikkostatukselle on se, että saman levyn löytää yhä uudelleen, ja se ilahduttaa korvaa joka kerta, oli edellisestä soitosta sitten kuulunut viikko tai vaikkapa vuosi.
Yksi tällainen lätty on Anna Stadlingin ja Idde Schultzin ”Hjärtat fullt”, jota olen nyt ihastellut runsaan puolen vuoden ajan, ja johon huomaan palaavani yhä uudelleen ja uudelleen. Nämä kaksi ruotsalaista jo kokenutta ”pitkän linjan” laulajaa ovat viime vuosina löytäneet sellaisen ilmaisumuodon, joka ainakin minulla menee jakeluun ihan täpöllä. Menestyksen resepti on periaatteessa yksinkertainen – otetaan hyviä lauluja, sovitetaan ne hyvin ja esitetään perinnetietoisesti mutta tuoreesti, kruununa kaksi lauluääntä jotka kumpikin ovat hyviä yksitellenkin, mutta yhdistettynä suorastaan maagisia.
Aloituskappale, ”Chaufför” – eli Bob Dylanin ”Señor” – on tyyppiesimerkki yllämainitusta, ja vielä kovempi veto on ”Där dimman möter dag”, eli Richard Thompsonon kuolematon balladi ”Dimming Of The Day”. Tätä ovat tulkinneet monet suuren maailman tähdetkin, mutta minun korvissani ei kukaan näin hyvin. Suurin osa lauluista on originaaleja, enimmäkseen hitaita tai keskitempoisia, ja niitä leimaa juuri se, että laulu saa arvoisensa huomion keskellä keskeliäästi ja ilmavasti sovitettua äänimaailmaa. Joskus leikitellään stemmoilla, joskus laulumelodiaa tuetaan hienovaraisilla pikku aksenteilla – ja kokonaisuus on sellainen levy, jota voisi ajatella kuuntelevansa vaikkapa kesäaamun sarastaessa, kun juhlat ovat ohi mutta vielä ei oikein nukuttaisi – ja kun sydän on täynnä.
Yksi tällainen lätty on Anna Stadlingin ja Idde Schultzin ”Hjärtat fullt”, jota olen nyt ihastellut runsaan puolen vuoden ajan, ja johon huomaan palaavani yhä uudelleen ja uudelleen. Nämä kaksi ruotsalaista jo kokenutta ”pitkän linjan” laulajaa ovat viime vuosina löytäneet sellaisen ilmaisumuodon, joka ainakin minulla menee jakeluun ihan täpöllä. Menestyksen resepti on periaatteessa yksinkertainen – otetaan hyviä lauluja, sovitetaan ne hyvin ja esitetään perinnetietoisesti mutta tuoreesti, kruununa kaksi lauluääntä jotka kumpikin ovat hyviä yksitellenkin, mutta yhdistettynä suorastaan maagisia.
Aloituskappale, ”Chaufför” – eli Bob Dylanin ”Señor” – on tyyppiesimerkki yllämainitusta, ja vielä kovempi veto on ”Där dimman möter dag”, eli Richard Thompsonon kuolematon balladi ”Dimming Of The Day”. Tätä ovat tulkinneet monet suuren maailman tähdetkin, mutta minun korvissani ei kukaan näin hyvin. Suurin osa lauluista on originaaleja, enimmäkseen hitaita tai keskitempoisia, ja niitä leimaa juuri se, että laulu saa arvoisensa huomion keskellä keskeliäästi ja ilmavasti sovitettua äänimaailmaa. Joskus leikitellään stemmoilla, joskus laulumelodiaa tuetaan hienovaraisilla pikku aksenteilla – ja kokonaisuus on sellainen levy, jota voisi ajatella kuuntelevansa vaikkapa kesäaamun sarastaessa, kun juhlat ovat ohi mutta vielä ei oikein nukuttaisi – ja kun sydän on täynnä.
torstai 22. heinäkuuta 2010
99. Riki Sorsa & Leirinuotio-orkesteri (1993): Oikeaa länsirannikon jenkkikamaa
Riki Sorsa oli minulle vuosikausia jonkinlainen viihteen ja popin välillä hoippuva hybridi, jonka musiikkia ei oikein saanut sovitettua mihinkään lokeroon niin, että olisin voinut päättää, pitäisinkö siitä vai en – kunnes sitten hankin tämän levyn ja totesin, että hän onkin hyvä juuri siksi, että hänellä on paitsi hyvä ääni myös taju ja kyky sukkuloida eri musiikinlajien välillä niin, että lopputulos kuulostaa omanlaiseltaan – vaikka jo kappalevalikoimakin on yhdistelmä omia ja kaverien tekeleitä ja hyvällä maulla tehtyjä coverversioita.
Niinpä tältä levyltä voi kehua estottomasti ainakin neljä esitystä; ”Afrikan tähti” on hieman Davemainen ralli akustispohjaisine poljentoineen ja vetävine kertosäkeineen, ”Joki” taas kaihoisa folkahtava balladi joka panee Styxin originaalia ”Boat On The Riveriä” yhden paremmaksi, kun taas ”Haaveissa vainko oot mun” on samaten akustispohjainen uustulkinta miehen aikaisemmasta suurhitistä, ja ”Muuttohaukka” oikein toimiva suomennos Pugh Rogefeldtin klassisesta ”suomenruotsalaisten kansalaislaulusta” ”Aftonfalkenista”, joka on yksi parhaista tietämistäni kaihon tiivistelmistä. Ja sitten pitää erityisesti mainita ”Satiinisoulii”, joka on juuri sitä miltä kuulostaakin – eli täyteläinen soulballadi, jonka Riki tulkitsee tavalla ja tunteella, joka normaalisti ei onnistu näillä leveysasteilla. Hienoa musiikkia.
Vielä haluan tuoda esille koko levyä leimaavan pakottomuuden ja rentouden tunteen – juuri tuo akustispohjainen poljento, johon viittaa ilmeisesti bändin nimikin, joka on pinnistämättä jäntevä, ja tunteikas olematta imelä. Länsirannikon jenkkikamaa, joku ehkä sanoisi, eikä se tässä tapauksessa ole ollenkaan väärä tai huono määritelmä.
Niinpä tältä levyltä voi kehua estottomasti ainakin neljä esitystä; ”Afrikan tähti” on hieman Davemainen ralli akustispohjaisine poljentoineen ja vetävine kertosäkeineen, ”Joki” taas kaihoisa folkahtava balladi joka panee Styxin originaalia ”Boat On The Riveriä” yhden paremmaksi, kun taas ”Haaveissa vainko oot mun” on samaten akustispohjainen uustulkinta miehen aikaisemmasta suurhitistä, ja ”Muuttohaukka” oikein toimiva suomennos Pugh Rogefeldtin klassisesta ”suomenruotsalaisten kansalaislaulusta” ”Aftonfalkenista”, joka on yksi parhaista tietämistäni kaihon tiivistelmistä. Ja sitten pitää erityisesti mainita ”Satiinisoulii”, joka on juuri sitä miltä kuulostaakin – eli täyteläinen soulballadi, jonka Riki tulkitsee tavalla ja tunteella, joka normaalisti ei onnistu näillä leveysasteilla. Hienoa musiikkia.
Vielä haluan tuoda esille koko levyä leimaavan pakottomuuden ja rentouden tunteen – juuri tuo akustispohjainen poljento, johon viittaa ilmeisesti bändin nimikin, joka on pinnistämättä jäntevä, ja tunteikas olematta imelä. Länsirannikon jenkkikamaa, joku ehkä sanoisi, eikä se tässä tapauksessa ole ollenkaan väärä tai huono määritelmä.
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
98. Beautiful South: Golddiggas, Headnodders & Pholk Songs (2004): Rokista viis, tämä on taidetta!
Jos tuo Def Leppardin coverlevy oli hyvä siksi, että sen versiot vanhoista hiteistä olivat ilolla, räimeellä ja energialla toteutettuja, niin tämä puhtoisen brittipopin suurten toisinajattelijoiden lätty on nerokas koska sen versioinnit hyvinkin erityyppistä alkuperää olevista biiseistä ovat ensinnäkin toimiva kokonaisuus hyvää, ihan BS:ltä kuulostavaa popmusiikkia, ja sitä paitsi aika nerokkaita versiointeja yksitellen.
Levyn avausraita on tyrmäys; itse en ole erityisesti välittänyt ”alkuperäisestä” eli Grease-musikaalin soundtrackin versiosta, mutta jousivetoisesksi balladiksi sovitettu ”You´re The One That I Want” on yksi uuden vuosituhannen pophelmistä. Se on kirvoittanut aika kriittisiä arvioita joiltain ihmisiltä, joille olen sitä soittanut, mutta minusta se on vain niin hyvä. Toinen, vastaavanlainen täystyrmäys on BÖC:n ”(Don´t Fear) The Reaper”, jonka toteutus nyökkää Kuuban suuntaan, ja hunajainen laulutulkinta alleviivaa tekstin synkkyyttä.
Levyltä löytyy myös esityksiä, jotka liippaavat lähempää originaalia, kuten Rufus Wainwrightin mestarillinen ”Rebel Prince”, tai brittibändi Lushin italopoppiin viettävä ”Ciao” jotka myös toimivat hyvin Beautiful Southin tulkintoina – ja ilmeisesti myös yksi coveriksi naamioitu alkuperäisesitys. Vielä pitää mainita hienostuneen energinen luenta Ramonesin ”Blitzkrieg Bop”ista, joka onnistuu yhdistämään jonkinlaisen Monkeesmaisen puhtoisuuden alkuperäisen energisyyteen – ei, kyllä tämä levy pitää kokea itse
Ei vähiten siksi, että bändi – vahingossa tai luultavasti tahallaan – onnistuu tartuttamaan omissa biiseissään viljelemänsä monitasoisuuden ja ironian, vakavien ja epämiellyttävien asioiden esittämisen sokerikuorrutettuna myös valitsemiinsa covereihin niin, että kuulija äkkiä huomaa hyräilevänsä vaikka mitä epäilyttävyyksiä. Tämä ei ehkä ole rokkia, vaikka se kyllä svengaa – ei, tämä on taidetta!
Levyn avausraita on tyrmäys; itse en ole erityisesti välittänyt ”alkuperäisestä” eli Grease-musikaalin soundtrackin versiosta, mutta jousivetoisesksi balladiksi sovitettu ”You´re The One That I Want” on yksi uuden vuosituhannen pophelmistä. Se on kirvoittanut aika kriittisiä arvioita joiltain ihmisiltä, joille olen sitä soittanut, mutta minusta se on vain niin hyvä. Toinen, vastaavanlainen täystyrmäys on BÖC:n ”(Don´t Fear) The Reaper”, jonka toteutus nyökkää Kuuban suuntaan, ja hunajainen laulutulkinta alleviivaa tekstin synkkyyttä.
Levyltä löytyy myös esityksiä, jotka liippaavat lähempää originaalia, kuten Rufus Wainwrightin mestarillinen ”Rebel Prince”, tai brittibändi Lushin italopoppiin viettävä ”Ciao” jotka myös toimivat hyvin Beautiful Southin tulkintoina – ja ilmeisesti myös yksi coveriksi naamioitu alkuperäisesitys. Vielä pitää mainita hienostuneen energinen luenta Ramonesin ”Blitzkrieg Bop”ista, joka onnistuu yhdistämään jonkinlaisen Monkeesmaisen puhtoisuuden alkuperäisen energisyyteen – ei, kyllä tämä levy pitää kokea itse
Ei vähiten siksi, että bändi – vahingossa tai luultavasti tahallaan – onnistuu tartuttamaan omissa biiseissään viljelemänsä monitasoisuuden ja ironian, vakavien ja epämiellyttävien asioiden esittämisen sokerikuorrutettuna myös valitsemiinsa covereihin niin, että kuulija äkkiä huomaa hyräilevänsä vaikka mitä epäilyttävyyksiä. Tämä ei ehkä ole rokkia, vaikka se kyllä svengaa – ei, tämä on taidetta!
tiistai 18. toukokuuta 2010
97. Def Leppard: Yeah! (2006): Taiteesta viis, nyt rokataan!
Coverlevyjä pidetään ainakin kriitikkopiireissä kai jonkinlaisena hätäratkaisuna sellaisille artisteille, joiden taiteellinen luovuus on sipissä tai levymyynti muuten nuupahtanut, mutta minusta ne ovat yleensä aika hauskoja – ja jotkut, esim. tämä, jopa loistavia. Homman nimi on selvä: Hevibändi, jonka jäsenet olivat 70-luvulla teini-ikäisiä, soittaa läpi omien nuoruusvuosiensa suosikkibiisejä ilolla ja räimeellä. Itse en ole Leppardia juurikaan kuunnellut, mutta jätkillä on ainakin aika hyvä musiikkimaku, joskin ehkä ajallisesti hieman rajoittunut koska valtaosa esityksistä on juuri 70-luvun alkupuoliskolta.
Kaikki esitykset eivät ole minulle tuttuja, saati sitten rakkaita, alkuperäisversioina, mutta levyn kaksi kohokohtaa ovat juuri niitä lauluja, joita rakastan originaaleina; Kinksin ”Waterloo Sunset” päivitetään täyteläiseksi rockballadiksi, jossa Ray Daviesin nostalginen tunnelmapala saa hyvinkin leppardmaisen powerkuorrutuksen, ilman että se tuntuisi tyhmältä tai ulkolukuiselta. Toisaalta Thin Lizzyn ”Don´t Believe A Word” on miltei hiilikopio alkuperäisesityksestä, ja toimii ehkä juuri siksi kuin tauti. Kokonaista levyllistä yksi yhteen tehtyjä versioita ei ehkä viitsisi kuunnella, mutta kahden ja puolen minuutin annoksina se käy kuin tanssi.
Nämä ovat ehkä hieman huonoja esimerkkejä levyn linjasta sikäli, että pääosa kappaleista on juuri 70-luvun alkupuolen glamrockia, kun taas nämä kaksi eivät sitä ole, mutta toisaalta levy kokonaisuutena toimii, koska Def Leppard tekee biiseistä itsensä kuuloisia – eikä 2000-luvun DL välttämättä ole ollenkaan huono jatke glamnimille kuten Faces, T-Rex tai Roxy Music – kuunnelkaapa ”Street Life” tai ”20th Century Boy” ja sitten joku Leppardin oma biisi vaikkapa kaksi vuotta tämän jälkeen julkaistulta ”Sparkle Lounge”-levyltä.
Ja ennen kaikkea tämä levy rokkaa. Tuoreesti, päällekäyvästi, äänekkäästi – ehkä enemmän neli- kuin kaksikymppisille suunnattuna, mutta ainakin allekirjoittaneeseen upoten.
Kaikki esitykset eivät ole minulle tuttuja, saati sitten rakkaita, alkuperäisversioina, mutta levyn kaksi kohokohtaa ovat juuri niitä lauluja, joita rakastan originaaleina; Kinksin ”Waterloo Sunset” päivitetään täyteläiseksi rockballadiksi, jossa Ray Daviesin nostalginen tunnelmapala saa hyvinkin leppardmaisen powerkuorrutuksen, ilman että se tuntuisi tyhmältä tai ulkolukuiselta. Toisaalta Thin Lizzyn ”Don´t Believe A Word” on miltei hiilikopio alkuperäisesityksestä, ja toimii ehkä juuri siksi kuin tauti. Kokonaista levyllistä yksi yhteen tehtyjä versioita ei ehkä viitsisi kuunnella, mutta kahden ja puolen minuutin annoksina se käy kuin tanssi.
Nämä ovat ehkä hieman huonoja esimerkkejä levyn linjasta sikäli, että pääosa kappaleista on juuri 70-luvun alkupuolen glamrockia, kun taas nämä kaksi eivät sitä ole, mutta toisaalta levy kokonaisuutena toimii, koska Def Leppard tekee biiseistä itsensä kuuloisia – eikä 2000-luvun DL välttämättä ole ollenkaan huono jatke glamnimille kuten Faces, T-Rex tai Roxy Music – kuunnelkaapa ”Street Life” tai ”20th Century Boy” ja sitten joku Leppardin oma biisi vaikkapa kaksi vuotta tämän jälkeen julkaistulta ”Sparkle Lounge”-levyltä.
Ja ennen kaikkea tämä levy rokkaa. Tuoreesti, päällekäyvästi, äänekkäästi – ehkä enemmän neli- kuin kaksikymppisille suunnattuna, mutta ainakin allekirjoittaneeseen upoten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
