En yleensä ole jäänyt harmittelemaan käymättä jääneitä keikkoja, mutta kesällä 1986 olisi pitänyt lähteä Provinssiin kuuntelemaan tätä bändiä - autolastillinen kavereita kävi, ollen täysin myytyjä, ja myös Ylen taltiointi oli mahtavaa kuultavaa. No, lohdutin itseäni ostamalla sen sijaan tämän levyn, joka sinänsä taisi olla vielä parempi sijoitus kuin päivä festareilla, koska se löytyy hyllystä vieläkin ja pääsee aina välillä jopa levylautaselle.
En tiedä, onko Skotlannin maaperässä tai vesijohtovedessä jotakin, joka saa maan muusikot tekemään tällaisia taistelulauluja - vai juodaanko siellä ehkä veden sijasta pelkästään viskiä - mutta tälläkin levyllä, Big Countryn debyytillä, huomion vievät ensiksi uljaat riffit, joiden ovela soundi johtuu bändin käyttämästä "säkkipillikitarasta" eli e-bowsta, ja sitten ylväät kertosäkeet. "Fields Of Fire", "Harvest Home", "In A Big Country" - joita lisäksi yhdistää sellainen suuri soundi jota juuri 80-luvulla niin rakastettiin. Tänään bändin sointi on ehkä vähän kumea ja vanhakantainen, mutta tunteen palo välittyy yhä niin kuin silloin kerran.
Toisaalta kaikkein kirkkaimmin loistavat sellaiset hillitymmät numerot kuten "Chance", jonka mollimelodia ja surullinen rakkaustarina yhtä hyvin voisivat olla pohjoisimman Euroopan toiselta laidalta. Kun keitokseen lisätään vielä nokkamies Stuart Adamsonin ihan mukiinmenevä ääni - silloin kun paatos ei kokonaan hukuta vivahteita - on lopputulos sellainen albumi, johon tulee palattua aina silloin tällöin. Kolmen ensimmäisen levyn jälkeinen tuotanto pääsi sitten minulta livahtamaan tutkan alta, mutta myöhemmin tehdyt yksittäiset havainnot antavat ymmärtää myös vähemmän tunnettujen 90-luvun albumien saattavan olla kannattavia hankintoja.
maanantai 9. syyskuuta 2013
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
217. Rainbow: Rising (1976): Menninkäinen ja toinen menninkäinen
Yksi raskaan rokin totuuksista läpi vuosien lienee ollut se, etteivät kitaravelho ja laulajatähti oikein tahdo mahtua samaan bändiin, ainakaan pitemmän päälle. Niinpä kaikin puolin mukavana miehenä tunnettu Ritchie Blackmore jätti Deep Purplen (tosin vasta pari vuotta sen jälkeen kun oli järkännyt kenkää Ian Gillanille ja Roger Gloverille), ja päätti aloittaa alusta oman bändin kanssa. Mikin taakse löytyi muuan Ronnie James Dio, ja seuraavat kolme neljä vuotta ovatkin sitten uusi uljas luku raskaan rockin historiaa.
Yhteistyön komein hedelmä on tämä "Rising", 33 minuuttia ja kuusi biisiä silkkaa metallia. On vaikeaa nostaa esiin yksittäistä biisiä, ja samaten jonkun esityksen jättäminen jonon hännille on hankalaa. Aloitus "Tarot Woman" on komea, "Run With The Wolf" räväkkä veto, "Starstruck" nostaa vielä tempoakin vähän, sävellystä mitenkään unohtamatta... B-puolen aloitus "Stargazer" jousineen ja vastustamattomasti etenevine sävelkulkuineen on todellinen rockhymni, jonka Dio laulaa jos mahdollista vieläkin painokkaammin kuin muut esitykset, ja "A Light In The Black" on silkkaa räimettä ja raivoa - erityismaininta vielä rumpalimestari Cozy Powellille, jonka poljento varsinkin tässä biisissä kulkee kuin juna.
Kitaravelhomme on voimissaan - riffejä on joka lähtöön, soolot soivat sauhuten, ja sävellystyö on siis hyvin vahvaa, mutta jos joku lyö leimansa tähän levyyn se on kyllä Ronnie James Dio. Hänellä on vahva ääni, sävel pysyy, ja hänen artikulaationsa on alan parasta - melun keskeltä jokainen sana kuuluu yhtä kirkkaasti. Tämä on itse asiassa hämmentävän hyvä lätty, vaikka kokonaisuus on ehkä hieman ykstotinen koska varsinaisia herkempiä hetkiä ei mahdu mukaan. Jos vaikkapa lopetukseksi olisi laitettu bändin debyyttilevyn "Catch The Rainbow" tai trilogian kolmannen osan "Rainbow Eyes", tämä olisi ollut täydellinen heavy rock-albumi - ja vielä neljänkymmeneen minuuttiin - mutta näinkin tämä on näyte siitä, mihin alansa osaajat parhaimmillaan voivat toisiaan sparrata.
Yhteistyön komein hedelmä on tämä "Rising", 33 minuuttia ja kuusi biisiä silkkaa metallia. On vaikeaa nostaa esiin yksittäistä biisiä, ja samaten jonkun esityksen jättäminen jonon hännille on hankalaa. Aloitus "Tarot Woman" on komea, "Run With The Wolf" räväkkä veto, "Starstruck" nostaa vielä tempoakin vähän, sävellystä mitenkään unohtamatta... B-puolen aloitus "Stargazer" jousineen ja vastustamattomasti etenevine sävelkulkuineen on todellinen rockhymni, jonka Dio laulaa jos mahdollista vieläkin painokkaammin kuin muut esitykset, ja "A Light In The Black" on silkkaa räimettä ja raivoa - erityismaininta vielä rumpalimestari Cozy Powellille, jonka poljento varsinkin tässä biisissä kulkee kuin juna.
Kitaravelhomme on voimissaan - riffejä on joka lähtöön, soolot soivat sauhuten, ja sävellystyö on siis hyvin vahvaa, mutta jos joku lyö leimansa tähän levyyn se on kyllä Ronnie James Dio. Hänellä on vahva ääni, sävel pysyy, ja hänen artikulaationsa on alan parasta - melun keskeltä jokainen sana kuuluu yhtä kirkkaasti. Tämä on itse asiassa hämmentävän hyvä lätty, vaikka kokonaisuus on ehkä hieman ykstotinen koska varsinaisia herkempiä hetkiä ei mahdu mukaan. Jos vaikkapa lopetukseksi olisi laitettu bändin debyyttilevyn "Catch The Rainbow" tai trilogian kolmannen osan "Rainbow Eyes", tämä olisi ollut täydellinen heavy rock-albumi - ja vielä neljänkymmeneen minuuttiin - mutta näinkin tämä on näyte siitä, mihin alansa osaajat parhaimmillaan voivat toisiaan sparrata.
tiistai 27. elokuuta 2013
216. Little Milton: Walking The Back Streets (70-luku/1981): Sielukkaiden sinisävelien seitti
Viimeksi kun kehuin Little Miltonia, kohteena oli Chessin kokoelmasarjaan kuuluva julkaisu, joka summasi hänen 60-luvun tuotantonsa, ja kun nyt tarkastelen hänen 70-lukuaan korkeimmalle pomppaa tämä albumi, joka saattaa olla julkaistu 1981, mutta jonka sisältö on "ylijäämätavaraa" hänen 70-luvun alkupuolen Stax-sessioistaan. Silloin ilmestyneet varsinaiset albumit ovat nekin hyviä, mutta jostakin syystä tämä levy on vielä parempi.
Syy ei ole soundissa - se on kautta linjan hyvä; jos minun pitäisi valita yksi ainoa "suosikkibändi" se voisi olla juuri Staxin studio-orkesteri, joka soitti monen soul- ja bluestähden takana 60- ja 70-luvuilla, jonka yhdistelmä funkyä komppia ja paksuja torvia on todellista mannaa korville. Kun sen päälle liitetään Miltonin sielukas lauluääni ja vetoava kitarointi, on lopputulos melkein aina mannaa korville - ja eron eri levyjen välillä tekevät nimenomaan biisit. Tämäkin kuulostaa kokonaisuudelta, vaikka sitä käsittääkseni ei ole paranneltu kokoamisen yhteydessä.
Yhtään huonoa biisiä ei ole livahtanut mukaan, mutta kokonaisuuden kohokohtia ovat hitaat kappaleet. Nimikappale, "Walking The Back Streets And Crying", on Miltonin versiona jo melkein täysi tyrmäys, mutta ennen kaikkea "Eight Men And Four Women" on sellainen kellotkin pysäyttävä purkaus, joka parhaimmillaan voi pelastaa musiikin ystävän huonon päivän ja tehdä siitä hyvän. Välillä sankarimme tulkitsee ehkä vähän yli, mutta ei koskaan sillä tavalla kuin nuoret valkoihoiset rääkyjät, vaan nimenomaan genren laatukriteerien mukaisesti. Ja tausta soi kuin unelma - varsinkin puhaltimet ovat kautta linjan hienot, samaten sovitus - urkujen, kitaran, torvien ja kompin kokonaisuus.
Muitakin hyviä esityksiä on, esim. "Somebody´s Tears" - hidas sekin - ja hieman nopeatempoisempi "Before The Honeymoon", mutta kaikkein hienointa on ettei tätä levyä tarvitse pilkkoa kokoelmille - sen sielukkaiden sinisävelien seitti kestää alusta loppuun. Klassista kamaa.
Syy ei ole soundissa - se on kautta linjan hyvä; jos minun pitäisi valita yksi ainoa "suosikkibändi" se voisi olla juuri Staxin studio-orkesteri, joka soitti monen soul- ja bluestähden takana 60- ja 70-luvuilla, jonka yhdistelmä funkyä komppia ja paksuja torvia on todellista mannaa korville. Kun sen päälle liitetään Miltonin sielukas lauluääni ja vetoava kitarointi, on lopputulos melkein aina mannaa korville - ja eron eri levyjen välillä tekevät nimenomaan biisit. Tämäkin kuulostaa kokonaisuudelta, vaikka sitä käsittääkseni ei ole paranneltu kokoamisen yhteydessä.
Yhtään huonoa biisiä ei ole livahtanut mukaan, mutta kokonaisuuden kohokohtia ovat hitaat kappaleet. Nimikappale, "Walking The Back Streets And Crying", on Miltonin versiona jo melkein täysi tyrmäys, mutta ennen kaikkea "Eight Men And Four Women" on sellainen kellotkin pysäyttävä purkaus, joka parhaimmillaan voi pelastaa musiikin ystävän huonon päivän ja tehdä siitä hyvän. Välillä sankarimme tulkitsee ehkä vähän yli, mutta ei koskaan sillä tavalla kuin nuoret valkoihoiset rääkyjät, vaan nimenomaan genren laatukriteerien mukaisesti. Ja tausta soi kuin unelma - varsinkin puhaltimet ovat kautta linjan hienot, samaten sovitus - urkujen, kitaran, torvien ja kompin kokonaisuus.
Muitakin hyviä esityksiä on, esim. "Somebody´s Tears" - hidas sekin - ja hieman nopeatempoisempi "Before The Honeymoon", mutta kaikkein hienointa on ettei tätä levyä tarvitse pilkkoa kokoelmille - sen sielukkaiden sinisävelien seitti kestää alusta loppuun. Klassista kamaa.
perjantai 23. elokuuta 2013
215. Hanna Pakarinen: Paperimiehen tytär (2010): Tuotteesta taiteilijaksi?
Hanna Pakarinen taisi kuulua kaikkein menestyksekkäimpiin "ensimmäisen Idols-aallon artisteihin" jotka pian kymmenen vuotta sitten valtasivat suuren osan popskeneämme. Ottamatta mitenkään kantaa Idolsiin tai vastaaviin formaatteihin ilmiönä sinänsä, hän kuulosti minusta silloin hieman väärin tuotekehitellyltä - kovasti keskitien kulkijalta, ja sinänsä kelvollisesta englanninkielestään huolimatta vielä vähän persoonattomammalta kuin jos olisi esiintynyt suomeksi. En tiedä, oliko kielivalinta hänen omansa vai seurausta stailauksesta, mutta muutama muu saman genren artisti oli minusta vakuuttavampi. Niinpä muistan, löytäessäni tämän levyn kirjastosta, ensin ohittaneeni sen yhdentekevänä kunnes jostain syystä kiinnitin huomiota kielivalintaan, ja ilmeisesti se oli sillä kertaa riittävä syy kantaa se kotiin. Siitä lähtien varsinkin jotkut sen biisit ovat päässeet kotimaisten osastossa kaikkein soitetuimpien joukkoon - itse asiassa koko menneiden kolmen vuoden ajan.
Lähtökohta on myös, että Hannalla on mielestäni hyvä ääni - altto, sopivassa määrin voimakas mutta samalla herkkä, varsinkin balladiosastolla sellainen joka istuu hyvin suomalaiseen sielunmaisemaan - ja varmaan juuri siksi nimenomaan suomenkielinen tuotanto iskee minuun, vaikka se yleissoundiltaan ei hirveästi eroa siitä, mitä hän teki ennen englanniksi. Resepti ei siis ole hirveän ainutlaatuinen, mutta mausteet ja kypsyttäminen ovat nyt hanskassa - ja ehkä juuri tietynlainen "jenkkisoundin" tavoitteleminen erottaa tämän edukseen kaikkein tavanomaisemmasta suomipopista. Käsittääkseni hän on myös tehnyt laulujen sanat itse - ehkäpä ne ovat sitten myös omakohtaisempia.
Paras esimerkki on "Hetken pieni liekki", joka jotenkin tulee lähemmäs kuin useimmat muut poplaulut, kauniin sävelmän ja juuri laulun voimalla, mutta myös lopetus "Nyt on mun vuoro", joka onnistuu kuulostamaan haavoittuvalta mutta voimaantuvalta, on vakuuttava. "Yksinäinen morsian" taas kuuluu vakuuttavimpiin tässä maassa tehtyihin "rockhymneihin". Toisaalta "Miehet" on vallan mainio akustinen esitys, jonka teksti kaikessa yksinkertaisuudessa kuuluu viimeisten vuosien populaarikulttuurimme klassikoihin. Sävellykset ovat kautta linjan toimivia - ehkä eivät oman alansa kuolemattomimpia, mutta istuvat hyvin - ja äänimaailma on hyvä, ilmava ja ajaton mutta silti kohtuullisen moderni.
Tässä vaiheessa huomaan kirjoittaneeni aika suuren osan tästä kehusta tyyliin "tämä on hyvää, vaikka tämä onkin sitä tai tätä" - mutta ehkä juuri se onkin se juttu; aika suuri osa keskitien kevyestä musiikista on aika samankuuloista, mutta aina joskus joku yksityiskohta erottuu edukseen, ja Hanna Pakarisen ja tämän levyn kohdalla niitä yksityiskohtia on osunut samaan kokonaisuuteen niin monta, että se todella erottuu edukseen. Jos hän ehkä joskus olisikin ollut "vain Idols-tuote", niin viimeistään nyt hän on lunastanut taiteilijan statuksen. Yksi syy siihen, että juuri nyt tartuin nimenomaan tähän levyyn, on muuten että sen seuraaja ilmestyi juuri tänään - ja se pitäneekin tsekata.
Lähtökohta on myös, että Hannalla on mielestäni hyvä ääni - altto, sopivassa määrin voimakas mutta samalla herkkä, varsinkin balladiosastolla sellainen joka istuu hyvin suomalaiseen sielunmaisemaan - ja varmaan juuri siksi nimenomaan suomenkielinen tuotanto iskee minuun, vaikka se yleissoundiltaan ei hirveästi eroa siitä, mitä hän teki ennen englanniksi. Resepti ei siis ole hirveän ainutlaatuinen, mutta mausteet ja kypsyttäminen ovat nyt hanskassa - ja ehkä juuri tietynlainen "jenkkisoundin" tavoitteleminen erottaa tämän edukseen kaikkein tavanomaisemmasta suomipopista. Käsittääkseni hän on myös tehnyt laulujen sanat itse - ehkäpä ne ovat sitten myös omakohtaisempia.
Paras esimerkki on "Hetken pieni liekki", joka jotenkin tulee lähemmäs kuin useimmat muut poplaulut, kauniin sävelmän ja juuri laulun voimalla, mutta myös lopetus "Nyt on mun vuoro", joka onnistuu kuulostamaan haavoittuvalta mutta voimaantuvalta, on vakuuttava. "Yksinäinen morsian" taas kuuluu vakuuttavimpiin tässä maassa tehtyihin "rockhymneihin". Toisaalta "Miehet" on vallan mainio akustinen esitys, jonka teksti kaikessa yksinkertaisuudessa kuuluu viimeisten vuosien populaarikulttuurimme klassikoihin. Sävellykset ovat kautta linjan toimivia - ehkä eivät oman alansa kuolemattomimpia, mutta istuvat hyvin - ja äänimaailma on hyvä, ilmava ja ajaton mutta silti kohtuullisen moderni.
Tässä vaiheessa huomaan kirjoittaneeni aika suuren osan tästä kehusta tyyliin "tämä on hyvää, vaikka tämä onkin sitä tai tätä" - mutta ehkä juuri se onkin se juttu; aika suuri osa keskitien kevyestä musiikista on aika samankuuloista, mutta aina joskus joku yksityiskohta erottuu edukseen, ja Hanna Pakarisen ja tämän levyn kohdalla niitä yksityiskohtia on osunut samaan kokonaisuuteen niin monta, että se todella erottuu edukseen. Jos hän ehkä joskus olisikin ollut "vain Idols-tuote", niin viimeistään nyt hän on lunastanut taiteilijan statuksen. Yksi syy siihen, että juuri nyt tartuin nimenomaan tähän levyyn, on muuten että sen seuraaja ilmestyi juuri tänään - ja se pitäneekin tsekata.
perjantai 16. elokuuta 2013
214. Eva Dahlgren: För väntan (1981): Nuori lupaava rockartisti vauhdissa
Eva Dahlgrenista tuli sittemmin sekä megatähti ainakin pohjoismaisella tasolla että yleinen kulttuurihenkilö, mutta tämä hänen kolmas levynsä vuodelta 1981 esitteli parikymppisen, jopa ehkä vähän vihaisen nuoren laulajan, joka teki omat biisinsä - ja joka oli nainen. Tänään se ei olisi epätavallista, mutta vielä tuolloin ainakin minun muistikuvistani löytyi kovin vähän vastaavia esimerkkejä - tietyllä tapaa ehkä Chrissie Hynde, vaikka tämä levy ei olekaan varsinaista uutta aaltoa, mutta toisaalta Eva ei mielestäni oikein istu perinteiseen singer-songwriterkuvaan.
Tämän levyn ansiot ovat kuitenkin ensi kädessä musikaalisia. Soundi on irtonainen, funkahtava, välillä hieman reggaeta lainaava, kitarointia suosiva. Avauskaksikko on hyvä esimerkki; "Sommarbarn" on nuoruuden vimmalla laukkaava esitys, hitti "Titta på mig" taas tanssittavampi, mutta molemmat tiukkoja ja svengaavia. Toisaalta jo neljännellä raidalla Eva esittää ehkä tunnetuimman ja vahvimman puolensa; kauniisti jousisovitettu "Jag vill ha dig" on täysipainoinen balladihelmi, joka saumattomasti vaihtuu pianovetoiseen "Egoism":iin, joka laulusuorituksineen on jopa vähän progemainen. B-puolen "Häxorna" täydentää tätä osastoa.
Välillä mukaan sekoitetaan englanninkielisiä esityksiä; ne eivät mitenkään häviä ruotsinkielisille, ja esim. kolmas raita "Violence" sopii hyvin aloituskaksikon perään, mutta minua tuo sekoitus hieman häiritsee - pidän enemmän kielellisesti yhtenäisistä albumeista. No, se jos mikään on makuasia - ja toisaalta hänen sävellyksensä toimivat kielestä huolimatta, sovitukset (jo tuolloin konkariosastoon kuuluneen tuottajan Anders Glenmarkin työtä) ovat kekseliäitä ja ilmavia. Niin, ja jo nuorena Eva oli kova laulaja.
Pidän myös hänen myöhemmästä tuotannostaan, ainakin silloin kun hän ei ole sortunut kokeilemaan liikaa, mutta vieläkin (ja ehkäpä myös ajan kultaamana) tämä levy on paitsi hänen tuotantonsa kruunu yksi ruotsalaisen rockin hienoimmista hetkistä.
Tämän levyn ansiot ovat kuitenkin ensi kädessä musikaalisia. Soundi on irtonainen, funkahtava, välillä hieman reggaeta lainaava, kitarointia suosiva. Avauskaksikko on hyvä esimerkki; "Sommarbarn" on nuoruuden vimmalla laukkaava esitys, hitti "Titta på mig" taas tanssittavampi, mutta molemmat tiukkoja ja svengaavia. Toisaalta jo neljännellä raidalla Eva esittää ehkä tunnetuimman ja vahvimman puolensa; kauniisti jousisovitettu "Jag vill ha dig" on täysipainoinen balladihelmi, joka saumattomasti vaihtuu pianovetoiseen "Egoism":iin, joka laulusuorituksineen on jopa vähän progemainen. B-puolen "Häxorna" täydentää tätä osastoa.
Välillä mukaan sekoitetaan englanninkielisiä esityksiä; ne eivät mitenkään häviä ruotsinkielisille, ja esim. kolmas raita "Violence" sopii hyvin aloituskaksikon perään, mutta minua tuo sekoitus hieman häiritsee - pidän enemmän kielellisesti yhtenäisistä albumeista. No, se jos mikään on makuasia - ja toisaalta hänen sävellyksensä toimivat kielestä huolimatta, sovitukset (jo tuolloin konkariosastoon kuuluneen tuottajan Anders Glenmarkin työtä) ovat kekseliäitä ja ilmavia. Niin, ja jo nuorena Eva oli kova laulaja.
Pidän myös hänen myöhemmästä tuotannostaan, ainakin silloin kun hän ei ole sortunut kokeilemaan liikaa, mutta vieläkin (ja ehkäpä myös ajan kultaamana) tämä levy on paitsi hänen tuotantonsa kruunu yksi ruotsalaisen rockin hienoimmista hetkistä.
maanantai 5. elokuuta 2013
213. Mikael Wiehe: Basin Street Blues (1988): Aatteen palosta kytevään kaihoon
Jos Björn Afzelius oli laululiikkeen kruununprinssi, niin Mikael Wiehe oli (ja on) kunkku. Hänen kannanottojaan on ilmestynyt säännöllisesti jo yli neljänkymmenen vuoden ajan - ja sanan säilä on sivaltanut niin instituutioita, vallanpitäjiä, markkinavoimia kuin myös artistia itseään. Musiikillinen kirjo on Wiehen tuotannossa leveämpi kuin Afzeliusilla - välillä levyt ovat silkkaa syntikkapoppia, joskus mukana on suuri kuoro - ja hän onkin mm. tehnyt jonkun verran teatterimusiikkia.
Tämä albumi oli ilmestyessään eräänlainen paluu - Wiehen 80-luvun levytykset olivat äänimaailmaltaan aika kokeellisia ja synteettisi, mutta tämä on akustisvoittoinen levy, jota maustavat oivallisesti puhaltimet ja jouset. Teksteistä kuuluu päälle puskeva keski-ikä ja pohdinta vanhojen aatteiden ja suhteiden kestävyydestä, saavutetuista ja saavuttamattomista tavoitteista - tämä on paikoitellen kaihoisa ja joskus jopa alakuloinen kokonaisuus. Kaikki tämä tiivistyy erinomaisesti nimikappaleeseen, joka summaa ikääntyvän laulajan tarinan. Tangoksi pistävä "Balladen om den stackars Karlsson" kertoo mitä tapahtuu, jos saa vahingossa liikaa maistiaisia omaa elämää paremmasta, kun taas aloitusbiisi "Tystnaden tätnar" on raportti siitä, miten eristäytyneisyys ja yksinäisyys valtaavat tilaa.
Toisaalta kaikkea toivoa ei ole menetetty - "Weekend i Harare" on jopa jonkinlainen taistelulaulu, mutta rohkaiseva pikemmin kuin julistava, ja sitä seuraava sinänsä kaihoisa "Ska nya röster sjunga" toteaa sen olevan vain luonnollista että joskus on laskettava liput ja siirryttävä syrjään - mutta myös että tilalle tulee uusia, tuoreita voimia jotka jatkavat taivalta. "Som ett andetag", joka on silkkaa yökerhojatsia saksofoneineen ja pianoineen, on sinänsä hieno kokonaisuus, mutta Wiehen lauluäänen rajat tulevat tässä vastaan - hän ei ehkä muutenkaan ole maailman paras laulaja, mutta onnistuu yleensä tekemään omat biisinsä niin, että selvittää ne kunnialla.
Vaikka mukana on muutama hieman nopeatempoisempi esitys, tämä ei ole mikään bailu- tai esimerkiksi hengennostatuslevy, vaan nimenomaan Edward Hopperin taulua lainaavaa kantta myöten yöllisen filosofoinnin taustateos. Valot himmeämmälle, lasi viskiä tai hyvää punaviiniä, nojatuoli ja tämä levy soimaan matkalle menneisyyteen...
Tämä albumi oli ilmestyessään eräänlainen paluu - Wiehen 80-luvun levytykset olivat äänimaailmaltaan aika kokeellisia ja synteettisi, mutta tämä on akustisvoittoinen levy, jota maustavat oivallisesti puhaltimet ja jouset. Teksteistä kuuluu päälle puskeva keski-ikä ja pohdinta vanhojen aatteiden ja suhteiden kestävyydestä, saavutetuista ja saavuttamattomista tavoitteista - tämä on paikoitellen kaihoisa ja joskus jopa alakuloinen kokonaisuus. Kaikki tämä tiivistyy erinomaisesti nimikappaleeseen, joka summaa ikääntyvän laulajan tarinan. Tangoksi pistävä "Balladen om den stackars Karlsson" kertoo mitä tapahtuu, jos saa vahingossa liikaa maistiaisia omaa elämää paremmasta, kun taas aloitusbiisi "Tystnaden tätnar" on raportti siitä, miten eristäytyneisyys ja yksinäisyys valtaavat tilaa.
Toisaalta kaikkea toivoa ei ole menetetty - "Weekend i Harare" on jopa jonkinlainen taistelulaulu, mutta rohkaiseva pikemmin kuin julistava, ja sitä seuraava sinänsä kaihoisa "Ska nya röster sjunga" toteaa sen olevan vain luonnollista että joskus on laskettava liput ja siirryttävä syrjään - mutta myös että tilalle tulee uusia, tuoreita voimia jotka jatkavat taivalta. "Som ett andetag", joka on silkkaa yökerhojatsia saksofoneineen ja pianoineen, on sinänsä hieno kokonaisuus, mutta Wiehen lauluäänen rajat tulevat tässä vastaan - hän ei ehkä muutenkaan ole maailman paras laulaja, mutta onnistuu yleensä tekemään omat biisinsä niin, että selvittää ne kunnialla.
Vaikka mukana on muutama hieman nopeatempoisempi esitys, tämä ei ole mikään bailu- tai esimerkiksi hengennostatuslevy, vaan nimenomaan Edward Hopperin taulua lainaavaa kantta myöten yöllisen filosofoinnin taustateos. Valot himmeämmälle, lasi viskiä tai hyvää punaviiniä, nojatuoli ja tämä levy soimaan matkalle menneisyyteen...
sunnuntai 4. elokuuta 2013
212. Björn Afzelius: Riddarna kring runda bordet (1987): Aatteen ja tunteen paloa
Siinä kun suomalainen poliittinen laululiike minusta kuulosti turhan julistavalta ja totiselta, onnistuttiin länsinaapurissamme paremmin yhdistämään idästä tuleva ideologia läntiseen populaarimusiikilliseen viitekehykseen, ja samalla yhdistää poliittinen vaikuttaminen ja kansansuosio. Tämän liikkeen keulahahmoja olivat muiden muassa Mikael Wiehe (josta myöhemmin enemmän) ja Björn Afzelius, joiden ura alkoi 1970-luvun alussa Hoola Bandoola Bandissa ja sitten jatkui sooloina ja joskus yhdessä - Afzeliuksen kohdalla vuoteen 1999, jolloin hän menehtyi syöpään.
Hänen levynsä olivat harvoin arvostelumenestyksiä, mutta usein myyntisellaisia - ja häntä kuuntelivat myös monet porvarit (minunkin tuttavapiirissäni näitä levyjä kuuntelivat eniten kaikkein konservatiivisimmat kaverini).
Tämä lätty ilmestyi suurimman suosion jo laannuttua, mutta Afzeliuksen kynä oli saavuttamassa uusia korkeuksia. Vaikka hän välillä oli vasemmistolaisuudessaan aika naiivikin, on esim. tämän levyn "Glasnost" eräänlainen tilinteko itänaapurimme kanssa - kaikkein eniten Afzelius taisi olla pienen ihmisen puolella, oli sitten vastassa mikä systeemi hyvänsä. Tämän levyn kantava teema on silti eräänlainen taustapeiliin katsominen - nimibiisissä ja aloituksessa "Sådan herre..." hän muistaa lapsuuden ja nuoruuden kavereitaan, kun taas levyn päättävä balladi (ja paras biisi) "Tid att leva, dags att dö" käy kertojamme kanssa kirkkomaalla katsomassa hautakiviä. "Odyssevs" taas kertoo laulajan kiertolaiselämästä ("snart har jag sett varannan vuxen svensk i ögonen").
Toisaalta hän kommentoi myös kilpavarustelua ja välinpitämättömyyttä - ja kritisoi Neuvostoliittoa. Romantiikalla on myös paikkansa, kuten hänen levyillään yleensäkin. Musiikillisesti tänä on aika perinteistä, ehkä joskus aavistuksen liiankin miellyttävää menoa, mutta esim. bluesahtava "Morristown" ja päätösballadi ovat jänteviä esityksiä, sävellykset kautta linjan hienoja ja esim slidekitarointi maukasta. Bändi on soittanut vuosikausia yhteen, ja se kuuluu kokonaisuudessa. Afzelius itse on hyvä laulaja, skoonelaisvivahteisen ärrävikansa kanssa, ja esittää välillä ehkä ylitsevuotavan romanttiset tekstinsä tunteella.
Hänen levynsä olivat harvoin arvostelumenestyksiä, mutta usein myyntisellaisia - ja häntä kuuntelivat myös monet porvarit (minunkin tuttavapiirissäni näitä levyjä kuuntelivat eniten kaikkein konservatiivisimmat kaverini).
Tämä lätty ilmestyi suurimman suosion jo laannuttua, mutta Afzeliuksen kynä oli saavuttamassa uusia korkeuksia. Vaikka hän välillä oli vasemmistolaisuudessaan aika naiivikin, on esim. tämän levyn "Glasnost" eräänlainen tilinteko itänaapurimme kanssa - kaikkein eniten Afzelius taisi olla pienen ihmisen puolella, oli sitten vastassa mikä systeemi hyvänsä. Tämän levyn kantava teema on silti eräänlainen taustapeiliin katsominen - nimibiisissä ja aloituksessa "Sådan herre..." hän muistaa lapsuuden ja nuoruuden kavereitaan, kun taas levyn päättävä balladi (ja paras biisi) "Tid att leva, dags att dö" käy kertojamme kanssa kirkkomaalla katsomassa hautakiviä. "Odyssevs" taas kertoo laulajan kiertolaiselämästä ("snart har jag sett varannan vuxen svensk i ögonen").
Toisaalta hän kommentoi myös kilpavarustelua ja välinpitämättömyyttä - ja kritisoi Neuvostoliittoa. Romantiikalla on myös paikkansa, kuten hänen levyillään yleensäkin. Musiikillisesti tänä on aika perinteistä, ehkä joskus aavistuksen liiankin miellyttävää menoa, mutta esim. bluesahtava "Morristown" ja päätösballadi ovat jänteviä esityksiä, sävellykset kautta linjan hienoja ja esim slidekitarointi maukasta. Bändi on soittanut vuosikausia yhteen, ja se kuuluu kokonaisuudessa. Afzelius itse on hyvä laulaja, skoonelaisvivahteisen ärrävikansa kanssa, ja esittää välillä ehkä ylitsevuotavan romanttiset tekstinsä tunteella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
