Jotkut ovat hyviä laulajia, toiset hyviä soittajia. Sitten on niitä, jotka tekevät hienoja lauluja. Ja joskus harvoin nämä kaikki kolme ominaisuutta yhdistyvät samassa persoonassa. Kun tällainen persoona on tehnyt pian puolivuosisataisen uran, eikä kangistunut kaavoihinsa vaan jaksaa aina vain etsiä uutta, kyseessä on todella harvinaislaatuinen jalokivi - ja juuri tällainen jalokivi Richard Thompson on. Hänen uusimmatkin levytyksensä ovat hienoja (niihin pitääkin palata tällä palstalla), mutta minusta hän teki kaikkein komeimmat levynsä 1990-luvun puolivälissä.
"Mirror Blue" on monipuolinen, mutta silti eheä kokonaisuus. Thompsonin kitaroinnille on tilaa, mutta hillitysti - suurin osa kappaleista on varsin vähäeleisesti sovitettu, ja äänimaailmaa koristavat paitsi perinteisemmät soittimet myös tuottaja Mitchell Froomin suosimat prosessoidut efektit. Hänen työnjälkensä jakaa mielipiteitä, mutta vaikka hänen tehokeinonsa ovat vähän "kasaria/ysäriä" tämä levy kuulostaa vielä myöhäisteini-iässäänkin tuoreelta. Laulu on tietenkin komeaa, ja kappalevalikoima hieno; Richard Thompson osaa kiteyttää tuskan ja sen kanssa yhteenkuuluvat tunnetilat todella hyvin - ei rypien vaan puhdistautuen, ja parhaimmillaan tämä ilmiö ulottuu myös kuulijoihin.
Nopeatempoisista esim. melkein popveto "I Can´t Wake Up To Save My Life", perinteisempi rock "Shane And Dixie" ja itämaisesti folkahtava "MGB-GT" toimivat hyvin, mutta levyn varsinainen kohokohta on sen akustisempi osasto; "Beeswing" on hauraan kaunis, "I Ride In Your Slipstream" bluesahtava tunnelmapala, "Easy There, Steady Now" taas nopeampi mutta hallitun hillitty, välillä vähän jatsiksi pistäen, kun taas "King Of Bohemia" on kuin tehty leirinuotiolle.Levyn jokaisessa biisissä on joku sellainen juttu tai koukku, joka jää mieleen - mutta silti tämä ei ole mikään kosiskeleva kokonaisuus, pikemminkin hieman etäisen viileä pinnaltaan.
Kaikkein kaunein helmi on päätösbiisi; "Taking My Business Elsewhere" on sellainen menetetyn lemmen elegia, jollaista jotkut artistit yrittävät säveltää turhaan koko uransa ajan, mutta Thompson tekee niitä silloin tällöin. Surumielinen tarina, jumalaisen kaunis sävellys, harras esitys ja hieno sovitus saavat yhdessä aikaan sellaisen kappaleen, jota välillä pitää yöllä kuunnella erikseen jos uni ei ota tullakseen.
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
222. Del Amitri: Change Everything (1992): Skotlannin paras Beatlesalbumi
Jos Del Amitrin ja sen laulaja-lauluntekijän Justin Currien uran tiivistää lukuihin, se koostuu tähän mennessä yhdeksästä albumista ja noin sadasta levytetystä laulusta vajaan kolmenkymmenen vuoden ajalta. Bändin ensimmäiset kaksi albumia olivat vielä hakuammuntaa, uusin soololevy vasta tilauksessa joten en osaa sitä vielä ruotia, mutta väliin jäävältä kuudelta teokselta olen koonnut Spotifyhyn listan johon olen kelpuuttanut vain loistavat tai melkein loistavat laulut - ja niitä on 38. Lisäksi ne jakaantuvat aika tasan - jotkut levyt ovat vähän parempia kuin toiset, mutta mikään näistä ei ole täydellinen huti.
Tämä, bändin kolmas albumi, on se osa sarjaa jossa Currie & kumppanit löysivät muotokielensä - tämä on leveän skaalan popmusiikkia, hyvin soitettua ja loistavasti laulettua (Justin Currie kuuluu suosikkilaulajiini), joka perustuu hyviin lauluihin ja monipuoliseen mutta hyvin yhteensopivaan tyylikirjoon. Aloituskaksikko on killerikamaa - "Be My Downfall" akustispohjainen veto, "Just Like A Man" hymni joka lainaa soulaineksia, kun taas esimerkisksi "The First Rule Of Love" on folkahtava, nojaten skottilaiseen ääniperinteeseen - ja toisaalta levyllä on myös "areenarockia" kuten hitinpoikanen "Always The Last To Know" tai "Sometimes I Just Have To Say Your Name" - mutta vaikka soundi kasvaa isoksikin, siinä on ilmaa ja jotenkin intiimejä elementtejä. Välillä kuuluu myös esim. kevyen kantrahtavia tuulahduksia.
Balanssi on hallussa - laulun lisäksi pidän sekä kitaroinnista että koskettimien äänimaailmasta, eikä mikään palanen pääse liikaa niskan päälle. Parhaimmillaan bändi soi yhteen kompaktisti mutta ilmeikkäästi, kuten vetoavan melankolisella "Behind The Fool"illa, jonka sävellys lisäksi on loistava. Jos nyt jotakin haluaisi valituksena esittää, voisi ehkä todeta tekstien ihmissuhdetematiikan olevan aika mollivoittoista - mutta näin suomalaiseen makuun se toisaalta tuntuu tutulta.
Otsikon viittaus Beatlesiin ei sinänsä tarkoita sitä, että Del Amitri minun tai kenenkään muun mielestä olisi mikään "uusi Beatles" tai että Justin Currie kumppaineneen olisi aikakautensa Lennon/McCartney, vaan sitä, että hoksasin tätä kirjoittaessa ja albumia samalla kuunnellessa, että se nimenomaan kokonaisuutena on juuri sellainen monipuolinen, melodinen, hyvin sovitettu, vaihteleva mutta silti popmusiikkiin pohjautuva kokonaisuus, joiden tietynlainen esikuva tai prototyyppi löytyy tietyistä Beatlesien huippukauden albumeista kuten esim "Rubber Soul". Ja niinkuin tuo edeltäjänsä, myös "Change Everything" on ajatonta kamaa.
Tämä, bändin kolmas albumi, on se osa sarjaa jossa Currie & kumppanit löysivät muotokielensä - tämä on leveän skaalan popmusiikkia, hyvin soitettua ja loistavasti laulettua (Justin Currie kuuluu suosikkilaulajiini), joka perustuu hyviin lauluihin ja monipuoliseen mutta hyvin yhteensopivaan tyylikirjoon. Aloituskaksikko on killerikamaa - "Be My Downfall" akustispohjainen veto, "Just Like A Man" hymni joka lainaa soulaineksia, kun taas esimerkisksi "The First Rule Of Love" on folkahtava, nojaten skottilaiseen ääniperinteeseen - ja toisaalta levyllä on myös "areenarockia" kuten hitinpoikanen "Always The Last To Know" tai "Sometimes I Just Have To Say Your Name" - mutta vaikka soundi kasvaa isoksikin, siinä on ilmaa ja jotenkin intiimejä elementtejä. Välillä kuuluu myös esim. kevyen kantrahtavia tuulahduksia.
Balanssi on hallussa - laulun lisäksi pidän sekä kitaroinnista että koskettimien äänimaailmasta, eikä mikään palanen pääse liikaa niskan päälle. Parhaimmillaan bändi soi yhteen kompaktisti mutta ilmeikkäästi, kuten vetoavan melankolisella "Behind The Fool"illa, jonka sävellys lisäksi on loistava. Jos nyt jotakin haluaisi valituksena esittää, voisi ehkä todeta tekstien ihmissuhdetematiikan olevan aika mollivoittoista - mutta näin suomalaiseen makuun se toisaalta tuntuu tutulta.
Otsikon viittaus Beatlesiin ei sinänsä tarkoita sitä, että Del Amitri minun tai kenenkään muun mielestä olisi mikään "uusi Beatles" tai että Justin Currie kumppaineneen olisi aikakautensa Lennon/McCartney, vaan sitä, että hoksasin tätä kirjoittaessa ja albumia samalla kuunnellessa, että se nimenomaan kokonaisuutena on juuri sellainen monipuolinen, melodinen, hyvin sovitettu, vaihteleva mutta silti popmusiikkiin pohjautuva kokonaisuus, joiden tietynlainen esikuva tai prototyyppi löytyy tietyistä Beatlesien huippukauden albumeista kuten esim "Rubber Soul". Ja niinkuin tuo edeltäjänsä, myös "Change Everything" on ajatonta kamaa.
torstai 3. lokakuuta 2013
221. Marstio: Marstio (1982): Ameriikan meininkiä
Hankin taannoin CD:n, jolta löytyi Harri Marstion kaksi ensimmäistä, englanninkielistä albumia, "Marstio" ja "A Date With Mr. Marstio" (1984) - ja bonuksena hänen "Romany Violin"-tulkintansa Pedro´s Heavy Gentlemenin samanaikuiselta Tango-albumilta - ja tulin pitkästä aikaa kuunnelleeksi näitä vinyyleinä ahkerasti kuluttamiani levyjä. Molemmat olivat aikanaan minulle rakkaita, mutta tämä debyytti on rupineen kaikkineen se, joka näin pitemmälläkin perspektiivillä on jäänyt mieleen.
Tuo rupisuus on tietyllä tapaa osa levyn charmia, vaikka siinä on jopa raivostuttavia piirteitä. Minua häiritsivät aikanaan levyn originaalibiisien tekstien epäselvyydet ja selvät kielivirheet - kaikki ei ole pelkkää tulkintaa - ja taustakuoron miltei mielipuolinen mylvintä. Toisaalta Marstion englanti on vähintäänkin hyvää kansallista tasoa, ja levyn äänimaailma kokonaisuutena miellyttävän vanhakantainen - mieleen tulevat tietyt 70-luvun bluespohjaiset jenkkibändit.
Levyn suurin vahvuus on sen hidas osasto. Marstion oma "Light And Dark", hieman hämärine teksteineen, Lee Clayton-versiointi "One More Chance", ja originaalisovituksen sata-nolla pesevä pianoballadi-"Tennessee Waltz" etsivät kokonaisuutena vertaistaan ainakin Suomessa tehdyiltä englanninkielisiltä levyiltä - ja raspikurkkumme oli jo nuorena miehenä kypsä tulkitsija. Levyn soundit kehuin jo, ja eritoten sormio-osasto on makea. Myös jotkut nopeammat esitykset ovat ihan hyviä, etunenässä "Rhapsody In Red" ja "J.D.Blues". Kokonaisuus on hallittu - missään kohtaa ei uptempo-kamakaan repeä täysin räntäntäntäksi.
Tämä levy on osittain hyvä myös suhteellisesti - vaikka sen seuraajakin oli ihan OK, siinä oli jo paljon enemmän sellaista jazz-iskelmäosastoa, joka ei minuun iske ainakaan suurempina annoksina, ja myöhemmät suomenkieliset levyt olivat nimenomaan kielensä takia jotenkin arkisempia, vaikka soitto soi jatkossakin kohtuullisen makoisasti. Silloin aikanaan tämä oli musiikinnälkäiselle myöhäisteinille rohkaiseva merkki siitä, että Ameriikan meininkiä saadaan aikaan myös Pohjolan perukoilla, vaikka ehkä vähän kotikutoisestikin.
Tuo rupisuus on tietyllä tapaa osa levyn charmia, vaikka siinä on jopa raivostuttavia piirteitä. Minua häiritsivät aikanaan levyn originaalibiisien tekstien epäselvyydet ja selvät kielivirheet - kaikki ei ole pelkkää tulkintaa - ja taustakuoron miltei mielipuolinen mylvintä. Toisaalta Marstion englanti on vähintäänkin hyvää kansallista tasoa, ja levyn äänimaailma kokonaisuutena miellyttävän vanhakantainen - mieleen tulevat tietyt 70-luvun bluespohjaiset jenkkibändit.
Levyn suurin vahvuus on sen hidas osasto. Marstion oma "Light And Dark", hieman hämärine teksteineen, Lee Clayton-versiointi "One More Chance", ja originaalisovituksen sata-nolla pesevä pianoballadi-"Tennessee Waltz" etsivät kokonaisuutena vertaistaan ainakin Suomessa tehdyiltä englanninkielisiltä levyiltä - ja raspikurkkumme oli jo nuorena miehenä kypsä tulkitsija. Levyn soundit kehuin jo, ja eritoten sormio-osasto on makea. Myös jotkut nopeammat esitykset ovat ihan hyviä, etunenässä "Rhapsody In Red" ja "J.D.Blues". Kokonaisuus on hallittu - missään kohtaa ei uptempo-kamakaan repeä täysin räntäntäntäksi.
Tämä levy on osittain hyvä myös suhteellisesti - vaikka sen seuraajakin oli ihan OK, siinä oli jo paljon enemmän sellaista jazz-iskelmäosastoa, joka ei minuun iske ainakaan suurempina annoksina, ja myöhemmät suomenkieliset levyt olivat nimenomaan kielensä takia jotenkin arkisempia, vaikka soitto soi jatkossakin kohtuullisen makoisasti. Silloin aikanaan tämä oli musiikinnälkäiselle myöhäisteinille rohkaiseva merkki siitä, että Ameriikan meininkiä saadaan aikaan myös Pohjolan perukoilla, vaikka ehkä vähän kotikutoisestikin.
lauantai 21. syyskuuta 2013
220. Rainbow: Long Live Rock´n´Roll (1978): Kahden menninkäisen viimeinen valssi
Aika usein, kun olen saanut aikaan sepustuksen jostain vanhasta suosikkilevystäni tänne, on se johtanut ko. artistin ja tuotantonsa lisäkuunteluun - ja nyt, kun pari viikkoa sitten kehuin "Rising"-albumia, piti sitä tietysti kuunnella, ja päälle vielä tätäkin. Lopputuloksena on, että minun on pakko kehua tämäkin, koska tämä ajoittain tuntuu yhtä hyvältä ellei vielä paremmalta kuin "Rising". Makuhan on muuttuvaista, mutta kun pohdin asiaa lähemmin näiden kahden loistavan levyn suuruus kokonaisuutena on se, että niiden erinomaisuuksissa on eroja.
Itse asiassa hoksasin vasta nyt, että tällä levyllä jo kuuluu se muutosprosessi, joka johti myöhempiin "poplevyihin" (ja ennen sitä käsittääkseni Dion lähtöön bändistä); tämän levyn laulut ovat enimmäkseen lyhyempiä ja tiiviimpiä, jättäen vähemmän tilaa suurille loppuhuipennuksille ja pitkille ad lib until fade-jaksoille. Niissä on myös enemmän vaihtelua; nimibiisi on selvä yleisönhuudatushitti, "Sensitive To Light" vauhtikaahaus, "The Shed (Subtle)" kuin höyryjyrä sävellettynä, "Lady Of The Lake" Blackmoren klassissävytteisten sävelkulkujen voittokulku, ja "Kill The King" yksi bändin taisteluhymniosastojen huippuja.
Toisaalta myös perinteisellä Rainbowosastolla löytyy; "Gates Of Babylon" olisi kotonaan myös "Rising"illa, ja levyn loppuhuipentuma "Rainbow Eyes" yksi koko tyylilajia määrittelevistä hevibändien balladeista - joka lopullisesti alleviivaa Ronnie James Dion tyylitajun laulajana. Ja soundi on yhtyeellä hallussa - tiivis, jämäkkä, raskas mutta ilmava (tarvitaan varmaan ainakin pullollinen hyvää punkkua ennenkuin pystyn selittämään, mitä tuolla oikein tarkoitan - mutta sen kuulee). Kun siihen lisää hyvät sovitukset ja kohtuullisen kurinalainen sooloilu, on paketti siltä osin kasassa. Laulu ja kitarointi toimivat - ja Cozy Powell taas on heavymaailman toiseksi paras rumpali.
On makuasia, kumpi näistä kahden menninkäisen mestarinnäytteestä on parempi, mutta molemmat ovat loistavia. Ja jälkikäteen ajatellen oli hyvä myös, että kokoonpano hajosi - seuraava lätty ei varmaankaan olisi voinut olla yhtä loistava, kun taas "Down To Earth" oli jotain ihan muuta - ja loistava.
Itse asiassa hoksasin vasta nyt, että tällä levyllä jo kuuluu se muutosprosessi, joka johti myöhempiin "poplevyihin" (ja ennen sitä käsittääkseni Dion lähtöön bändistä); tämän levyn laulut ovat enimmäkseen lyhyempiä ja tiiviimpiä, jättäen vähemmän tilaa suurille loppuhuipennuksille ja pitkille ad lib until fade-jaksoille. Niissä on myös enemmän vaihtelua; nimibiisi on selvä yleisönhuudatushitti, "Sensitive To Light" vauhtikaahaus, "The Shed (Subtle)" kuin höyryjyrä sävellettynä, "Lady Of The Lake" Blackmoren klassissävytteisten sävelkulkujen voittokulku, ja "Kill The King" yksi bändin taisteluhymniosastojen huippuja.
Toisaalta myös perinteisellä Rainbowosastolla löytyy; "Gates Of Babylon" olisi kotonaan myös "Rising"illa, ja levyn loppuhuipentuma "Rainbow Eyes" yksi koko tyylilajia määrittelevistä hevibändien balladeista - joka lopullisesti alleviivaa Ronnie James Dion tyylitajun laulajana. Ja soundi on yhtyeellä hallussa - tiivis, jämäkkä, raskas mutta ilmava (tarvitaan varmaan ainakin pullollinen hyvää punkkua ennenkuin pystyn selittämään, mitä tuolla oikein tarkoitan - mutta sen kuulee). Kun siihen lisää hyvät sovitukset ja kohtuullisen kurinalainen sooloilu, on paketti siltä osin kasassa. Laulu ja kitarointi toimivat - ja Cozy Powell taas on heavymaailman toiseksi paras rumpali.
On makuasia, kumpi näistä kahden menninkäisen mestarinnäytteestä on parempi, mutta molemmat ovat loistavia. Ja jälkikäteen ajatellen oli hyvä myös, että kokoonpano hajosi - seuraava lätty ei varmaankaan olisi voinut olla yhtä loistava, kun taas "Down To Earth" oli jotain ihan muuta - ja loistava.
perjantai 13. syyskuuta 2013
219. Eppu Normaali: Tie vie (1982): Ramonesista Jethro Tulliksi
Olen viime päivinä soitellut autossa sekalaista Eppu Normaalia, ja tullut taas miettineeksi miten mielenkiintoista on, että Eput muuttuivat jopa levy levyltä noin vuoteen 1985 ja "Kahdeksanteen ihmeeseen", mutta sen jälkeen ovat kuulostaneet periaatteessa samalta pian kolmenkymmenen vuoden ajan. Ja vaikka varsinkin "Imperiumin vastaisku" oli todella kova levy, osuivat bändin suurimmat tähtihetket silti tuohon kehitysvaiheeseen.
Odotukset "Cocktail Barin" jälkeen eivät olleet korkealla, mutta muistan vieläkin miten leuka loksahti kun kuulin ensi kertaa "Murheellisten laulujen maan" - se oli täystyrmäys koska siinä oli hyvä teksti, hieno sävel ja loistava joskin täysin epäeppumainen sovitus pianoineen. Kun sitten sain käsiini itse LP:n, oli hienoa huomata miten sama meno jatkui - ilmavat ja kekseliäät sovitukset jotka silti myös rokkasivat, mielenkiintoiset sävellykset ja tekstit jotka osoittivat Martti Syrjän olevan varteenotettava tarinankertoja. Sen lisäksi hän lauloi komeammin kuin koskaan - miehekkäästi mutta sävykkäästi, ilman sitä jollottavaa sävyä joka hieman verottaa myöhempien hittilevyjen arvoa.
Koko A-puoli on yhtä juhlaa; avauksen jälkeinen "Kuulen parran kasvun" on mielenkiintoinen kasvutarina, "Jackpot" niin lähellä balladia kuin uusi aalto vuonna 1982 saattoi tulla, kauniine teksteineen, "Jumalan poika" hyvin eppumainen tarina jonka kitarointi on silkkaa metallia, sähköpianon vetämä "Argentiina" lennokkaasti svengaava... Kun B-puolen alkuun vielä mahtuvat komea "proge-eepos" "Vahantajoki", joka hyvin monessa seurassa voisi olla kohokohta - mutta kun sitä seuraava "Pahan puun metsä" on yksi komeimpia suomeksi levytettyjä rockbiisejä. Ilmava hymni, joka silti kulkee kuin juna, taas kerran persoonallinen sävellys ja sanoitus... ihan kuin Ian Anderson olisi muuttanut jonnekin Vahannan ja Mutalan välille.
Levyn viimeiset pari-kolme biisiä ovat vähän kevyempää kamaa, joten ihan täydellinen mestariteos tämä(kään) ei ole - mutta mikä tahansa albumi jolla on 7-8 loistavaa kappaletta on jo enemmän kuin vain hyvä. Ja ollakseen 80-luvulla tehty tämän lätyn soundi ja tuotanto ovat todella ajattomia - myös esim. muutamiin sitä seuranneisiin Eppujen levyihin verrattuna.
Odotukset "Cocktail Barin" jälkeen eivät olleet korkealla, mutta muistan vieläkin miten leuka loksahti kun kuulin ensi kertaa "Murheellisten laulujen maan" - se oli täystyrmäys koska siinä oli hyvä teksti, hieno sävel ja loistava joskin täysin epäeppumainen sovitus pianoineen. Kun sitten sain käsiini itse LP:n, oli hienoa huomata miten sama meno jatkui - ilmavat ja kekseliäät sovitukset jotka silti myös rokkasivat, mielenkiintoiset sävellykset ja tekstit jotka osoittivat Martti Syrjän olevan varteenotettava tarinankertoja. Sen lisäksi hän lauloi komeammin kuin koskaan - miehekkäästi mutta sävykkäästi, ilman sitä jollottavaa sävyä joka hieman verottaa myöhempien hittilevyjen arvoa.
Koko A-puoli on yhtä juhlaa; avauksen jälkeinen "Kuulen parran kasvun" on mielenkiintoinen kasvutarina, "Jackpot" niin lähellä balladia kuin uusi aalto vuonna 1982 saattoi tulla, kauniine teksteineen, "Jumalan poika" hyvin eppumainen tarina jonka kitarointi on silkkaa metallia, sähköpianon vetämä "Argentiina" lennokkaasti svengaava... Kun B-puolen alkuun vielä mahtuvat komea "proge-eepos" "Vahantajoki", joka hyvin monessa seurassa voisi olla kohokohta - mutta kun sitä seuraava "Pahan puun metsä" on yksi komeimpia suomeksi levytettyjä rockbiisejä. Ilmava hymni, joka silti kulkee kuin juna, taas kerran persoonallinen sävellys ja sanoitus... ihan kuin Ian Anderson olisi muuttanut jonnekin Vahannan ja Mutalan välille.
Levyn viimeiset pari-kolme biisiä ovat vähän kevyempää kamaa, joten ihan täydellinen mestariteos tämä(kään) ei ole - mutta mikä tahansa albumi jolla on 7-8 loistavaa kappaletta on jo enemmän kuin vain hyvä. Ja ollakseen 80-luvulla tehty tämän lätyn soundi ja tuotanto ovat todella ajattomia - myös esim. muutamiin sitä seuranneisiin Eppujen levyihin verrattuna.
maanantai 9. syyskuuta 2013
218. Big Country: The Crossing (1983): Taistelulaulujen maan tähdet
En yleensä ole jäänyt harmittelemaan käymättä jääneitä keikkoja, mutta kesällä 1986 olisi pitänyt lähteä Provinssiin kuuntelemaan tätä bändiä - autolastillinen kavereita kävi, ollen täysin myytyjä, ja myös Ylen taltiointi oli mahtavaa kuultavaa. No, lohdutin itseäni ostamalla sen sijaan tämän levyn, joka sinänsä taisi olla vielä parempi sijoitus kuin päivä festareilla, koska se löytyy hyllystä vieläkin ja pääsee aina välillä jopa levylautaselle.
En tiedä, onko Skotlannin maaperässä tai vesijohtovedessä jotakin, joka saa maan muusikot tekemään tällaisia taistelulauluja - vai juodaanko siellä ehkä veden sijasta pelkästään viskiä - mutta tälläkin levyllä, Big Countryn debyytillä, huomion vievät ensiksi uljaat riffit, joiden ovela soundi johtuu bändin käyttämästä "säkkipillikitarasta" eli e-bowsta, ja sitten ylväät kertosäkeet. "Fields Of Fire", "Harvest Home", "In A Big Country" - joita lisäksi yhdistää sellainen suuri soundi jota juuri 80-luvulla niin rakastettiin. Tänään bändin sointi on ehkä vähän kumea ja vanhakantainen, mutta tunteen palo välittyy yhä niin kuin silloin kerran.
Toisaalta kaikkein kirkkaimmin loistavat sellaiset hillitymmät numerot kuten "Chance", jonka mollimelodia ja surullinen rakkaustarina yhtä hyvin voisivat olla pohjoisimman Euroopan toiselta laidalta. Kun keitokseen lisätään vielä nokkamies Stuart Adamsonin ihan mukiinmenevä ääni - silloin kun paatos ei kokonaan hukuta vivahteita - on lopputulos sellainen albumi, johon tulee palattua aina silloin tällöin. Kolmen ensimmäisen levyn jälkeinen tuotanto pääsi sitten minulta livahtamaan tutkan alta, mutta myöhemmin tehdyt yksittäiset havainnot antavat ymmärtää myös vähemmän tunnettujen 90-luvun albumien saattavan olla kannattavia hankintoja.
En tiedä, onko Skotlannin maaperässä tai vesijohtovedessä jotakin, joka saa maan muusikot tekemään tällaisia taistelulauluja - vai juodaanko siellä ehkä veden sijasta pelkästään viskiä - mutta tälläkin levyllä, Big Countryn debyytillä, huomion vievät ensiksi uljaat riffit, joiden ovela soundi johtuu bändin käyttämästä "säkkipillikitarasta" eli e-bowsta, ja sitten ylväät kertosäkeet. "Fields Of Fire", "Harvest Home", "In A Big Country" - joita lisäksi yhdistää sellainen suuri soundi jota juuri 80-luvulla niin rakastettiin. Tänään bändin sointi on ehkä vähän kumea ja vanhakantainen, mutta tunteen palo välittyy yhä niin kuin silloin kerran.
Toisaalta kaikkein kirkkaimmin loistavat sellaiset hillitymmät numerot kuten "Chance", jonka mollimelodia ja surullinen rakkaustarina yhtä hyvin voisivat olla pohjoisimman Euroopan toiselta laidalta. Kun keitokseen lisätään vielä nokkamies Stuart Adamsonin ihan mukiinmenevä ääni - silloin kun paatos ei kokonaan hukuta vivahteita - on lopputulos sellainen albumi, johon tulee palattua aina silloin tällöin. Kolmen ensimmäisen levyn jälkeinen tuotanto pääsi sitten minulta livahtamaan tutkan alta, mutta myöhemmin tehdyt yksittäiset havainnot antavat ymmärtää myös vähemmän tunnettujen 90-luvun albumien saattavan olla kannattavia hankintoja.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
217. Rainbow: Rising (1976): Menninkäinen ja toinen menninkäinen
Yksi raskaan rokin totuuksista läpi vuosien lienee ollut se, etteivät kitaravelho ja laulajatähti oikein tahdo mahtua samaan bändiin, ainakaan pitemmän päälle. Niinpä kaikin puolin mukavana miehenä tunnettu Ritchie Blackmore jätti Deep Purplen (tosin vasta pari vuotta sen jälkeen kun oli järkännyt kenkää Ian Gillanille ja Roger Gloverille), ja päätti aloittaa alusta oman bändin kanssa. Mikin taakse löytyi muuan Ronnie James Dio, ja seuraavat kolme neljä vuotta ovatkin sitten uusi uljas luku raskaan rockin historiaa.
Yhteistyön komein hedelmä on tämä "Rising", 33 minuuttia ja kuusi biisiä silkkaa metallia. On vaikeaa nostaa esiin yksittäistä biisiä, ja samaten jonkun esityksen jättäminen jonon hännille on hankalaa. Aloitus "Tarot Woman" on komea, "Run With The Wolf" räväkkä veto, "Starstruck" nostaa vielä tempoakin vähän, sävellystä mitenkään unohtamatta... B-puolen aloitus "Stargazer" jousineen ja vastustamattomasti etenevine sävelkulkuineen on todellinen rockhymni, jonka Dio laulaa jos mahdollista vieläkin painokkaammin kuin muut esitykset, ja "A Light In The Black" on silkkaa räimettä ja raivoa - erityismaininta vielä rumpalimestari Cozy Powellille, jonka poljento varsinkin tässä biisissä kulkee kuin juna.
Kitaravelhomme on voimissaan - riffejä on joka lähtöön, soolot soivat sauhuten, ja sävellystyö on siis hyvin vahvaa, mutta jos joku lyö leimansa tähän levyyn se on kyllä Ronnie James Dio. Hänellä on vahva ääni, sävel pysyy, ja hänen artikulaationsa on alan parasta - melun keskeltä jokainen sana kuuluu yhtä kirkkaasti. Tämä on itse asiassa hämmentävän hyvä lätty, vaikka kokonaisuus on ehkä hieman ykstotinen koska varsinaisia herkempiä hetkiä ei mahdu mukaan. Jos vaikkapa lopetukseksi olisi laitettu bändin debyyttilevyn "Catch The Rainbow" tai trilogian kolmannen osan "Rainbow Eyes", tämä olisi ollut täydellinen heavy rock-albumi - ja vielä neljänkymmeneen minuuttiin - mutta näinkin tämä on näyte siitä, mihin alansa osaajat parhaimmillaan voivat toisiaan sparrata.
Yhteistyön komein hedelmä on tämä "Rising", 33 minuuttia ja kuusi biisiä silkkaa metallia. On vaikeaa nostaa esiin yksittäistä biisiä, ja samaten jonkun esityksen jättäminen jonon hännille on hankalaa. Aloitus "Tarot Woman" on komea, "Run With The Wolf" räväkkä veto, "Starstruck" nostaa vielä tempoakin vähän, sävellystä mitenkään unohtamatta... B-puolen aloitus "Stargazer" jousineen ja vastustamattomasti etenevine sävelkulkuineen on todellinen rockhymni, jonka Dio laulaa jos mahdollista vieläkin painokkaammin kuin muut esitykset, ja "A Light In The Black" on silkkaa räimettä ja raivoa - erityismaininta vielä rumpalimestari Cozy Powellille, jonka poljento varsinkin tässä biisissä kulkee kuin juna.
Kitaravelhomme on voimissaan - riffejä on joka lähtöön, soolot soivat sauhuten, ja sävellystyö on siis hyvin vahvaa, mutta jos joku lyö leimansa tähän levyyn se on kyllä Ronnie James Dio. Hänellä on vahva ääni, sävel pysyy, ja hänen artikulaationsa on alan parasta - melun keskeltä jokainen sana kuuluu yhtä kirkkaasti. Tämä on itse asiassa hämmentävän hyvä lätty, vaikka kokonaisuus on ehkä hieman ykstotinen koska varsinaisia herkempiä hetkiä ei mahdu mukaan. Jos vaikkapa lopetukseksi olisi laitettu bändin debyyttilevyn "Catch The Rainbow" tai trilogian kolmannen osan "Rainbow Eyes", tämä olisi ollut täydellinen heavy rock-albumi - ja vielä neljänkymmeneen minuuttiin - mutta näinkin tämä on näyte siitä, mihin alansa osaajat parhaimmillaan voivat toisiaan sparrata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
