364. Vanesa Martin: Munay (2016): Länsimaisen musiikin ylistys

Kun vuosituhannen alkupuolella asustin vajaat puoli vuotta Espanjassa, päätin tutustua espanjalaiseen kevyeen musiikkiin, sekä ihan kiinnostuksesta että kieltä kuullakseni, ja sillä tiellä olen edelleenkin. En tiedä, odotinko sen olevan järjestään jotakin flamencoa tai sitten ylitunteellista jousimerta, mutta tietenkin länsimaisen popmusiikin muotokieli on ylikansallista - joskin välillä paikallisin maustein.
Monet silloin löytämäni artistit - Luz Casal, Revolver, Amaral, La Oreja de van Gogh jne - ovat jääneet jatkuvaan kuunteluun, mutta uusiakin tuttavuuksia löytyy.

Vanesa Martin on sikälikin miellyttävä tapaus, että hän käsittääkseni on minun "kotikulmiltani" Malagasta - mutta vaikka nimenomaan Andalusiassa flamenvo elää ja voi hyvin, hänen musiikkinsa on "tavallista" kevyttä musiikkia. Jonkinlaisia vertailukohtia voisivat olla vaikka Sheryl Crow, Chrissie Hynde ja Natalie Imbruglia, soundillisesti, mutta Vanesan kevyesti nuhainen, persoonallinen ääni on ihan omanlaisensa.

Hän tekee itse biisinsä - sävellyksissä on mukavia koukkuja, musiikki on miellyttävän vähäeleisesti ja sävykkäästi sovitettua, ja tekstit pyörivä enimmäkseen ihmissuhteiden ympärillä. Jonkinlainen vähäeleisyys sopii myös lauluilmaisun otsikoksi - tällä levyllä ei mennä korkealta tai kovaa, vaan pikemminkin intiimisti ja läsnä. "Complicidad" on ilmeisesti jonkinlainen hitti, mutta koko levy on aika lailla samaa tasoa niin, etten osaa nimetä mitään erityisiä huippuja enkä etenkään pohjanoteerauksia.

Sanoitukset ovat tietenkin haasteellisia, koska espanjantaitoni on lähinnä viitteellistä - mutta kun en läheskään kaikkea ymmärrä, en myöskään voi harmitella esimerkiksi mahdollisia typeryyksiä - enkä esimerkiksi reagoida mahdollisiin ihmeellisiin painotuksiin (jotka esim suomenkielisessä musiikissa häiritsevät minua yhä enemmän). Ehkä en sittenkään yritä opiskella kieltä sen enempää, vaan jatkan tästä musiikista nauttimista kokonaisuutena...

363. Van Morrison: The Philosopher´s Stone (1971-88/1998): Arkistojen aarre, vol 1

Van Morrison, ehkä suurin musiikillinen idolini, julkaisi aivan hiljattain kolmannen albumillisen uutta musiikkia alle vuoden sisään - ja kaiketi 39:nnen kaiken kaikkiaan - joten hänen kataloginsa kuulunee musiikkimaailman laajempaan päähän. Vaikka en välitä ihan kaikista hänen levyistään, suurin osa on silti ollut hyviä tai jopa loistavia - ja muistakin kuulee sen, että Van the Man seuraa tiukasti tähteään vilkuilematta sivuilleen. Kaiken tämän tietäen on hämmentävää, että hän on ehtinyt tehdä myös kamaa joka ei ole kelvannut julkaistavaksi - ja joka kaiken lisäksi on vähintään yhtä hyvää kuin varsinaisille levyille päätynyt materiaali.

Varsinkin tämän tuplan ensimmäiseltä levytä löytyvä biisirykelmä - kestoltaan hyvinkin albumillinen musiikkia - on paitsi tyypillistä 70-luvun Morrisonia, myös aivan loistavaa. Välillä, kuten "Not Supposed To Break Down", jazzpohjainen soitto vie ajatukset "Astral Weeksiin", kun taas torvet ja kuoro sekä hieman tiukempi muoto vievät esim. "Laughing In The Windin" "Moondancen" maisemiin.

"Try For Sleep" kuuluu miehen vetoavimpiin balladeihin, ja falsettivoittoinen laulu voittaa jonkun Mick Jaggerin 6-0 - en sinänsä ole kiinnostunut vertailuista, mutta molemmat ovat tehneet pitkän uran nimenomaan juurimusiikin tulkkeina, ja tämä biisi voisi olla joltain Stonesin 70-luvun albumilta. "Twilight Zone" vie tämän osaston vieläkin syvemmälle yöhön; piano, rytmiryhmä ja miehemme tilitys. Mehevää menoa, vaikka ei ihan joka tilanteeseen ehkä sovikaan.

Välillä soundi on silkkaa bluesia, kuten "Foggy Mountain Top", kun taas "Naked In The Jungle" on kuin New Orleansista repäisty, ja pistää puntin väkisinkin vipattamaan. Hieman myöhemmin (?) levytetyt B-puolen "John Henry" ja "Western Plain" vievät nimenomaan funkpuolta vielä kauemmas - tämä vasta on tanssimusiikkia. Kysymysmerkki tulee siitä, ettei minulla juuri nyt ole levyn kansivihkosta käsillä, vaan vetäisen nämä tiedot ulkomuistista.

Suurin osa biiseistä on entuudestaan virallisesti julkaisematonta kamaa, joskin eri versioita on pyörinyt bootlegeina, mutta mukana on muutamia vaihtoehtoisia tai varhaisia versioita sittemmin julkaisuista kappaleista. "Real Real Gone" on tässä vielä soulimpi kuin "Enlightenment"-albumilla kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu versio, kun taas "Wonderful Remark", joka muistaakseni kuuli päivänvalon 80-luvun alussa jollain soundtracklevyllä, on tässä pitempi ja maanläheisempi.

Levyn loppupuolella on pari hieman hutaistumman oloista vetoa 80-luvulta - sekin sopii kuvaani siitä, että Van oli silloin hieman enemmän pihalla kuin kultaisella 70-luvulla. Se ei silti vähennä kokonaisuuden loistavuutta. Ja kun tämä 20 vuotta sitten ilmestyi, moni kiinnittu huomiota nimen alaotsikkoon - tämä oli ilmeisesti jonkinlainen "vol. 1". Eli jatkoa odotellessa...

362. Amelia Curran: Hunter, Hunter (2009): Laulun voima

Kehuinpa taannoin kanadalaista Kathleen Edwardsia eräässä Facebookryhmässä, joka keskittyy hyvään musiikkiin, ja joku heitti ilmaan Amelia Currenin nimen. Tsekkasin hänet Spotifyn avulla, ja totesin hänen olevan ihan hyvä. Kului vähän aikaa, ja sitten kirpparilla sattui eteen tämä levy - joka piti hoitaa kotiin, koska tunnistin nimen.

Ja minähän olen myyty henkilö - tämä on loistava levy. Ainekset ovat hyvinkin perinteisiä - laulut, ääni, kitara, hienovarainen ja vaihteleva komppi. Kitaran kaverina soivat joskus haitari, joskus banjo.
Amelia Curran lasketaan kai folkartistiksi, mutta hän ei kaihda myöskään sähköisiä taustoja. Hänen lauluäänensä on mukavan ilmeikäs ja "nuhainen", ja hän laulaa välillä melkein kuiskaten, välillä niin, että ääneen tulee vaikeasti selitettävä, vetoava syvempi sävy.

Kaikkein omimmillaan hän taitaa silti olla nimenomaan lauluntekijänä. Hänen sävellyksensä ovat perinteisen melodisia mutta tuorein sävelkuluin maustettuja - kuten vaikkapa pohdiskelevan melankolinen "Ah, Me" tai kepeän hölkkäävä "Julia" korviahivelevine stemmoineen. Tai miltei slaavilaiselta bluesllta kuulostav "The Doxens" Yksi hänen vahvuuksistaan on nimenomaan tuo sävellysten pikku maustaminen korvamatokoukuilla - niitä löytyy itse asiassa jokaisesta levyn lauluista.

Kaiken kruunaa silti hänen kirjallinen ilmaisunsa. Vaikkapa "The Mistress", joka nimensä mukaisesti on tarina joka kerrotaan ns kolmannen pyörän näkökulmasta - tavallaan kiihkottomasti mutta sanomattoman puoleensavetävästi. "Mad World, Outlive Me" taas on mielenkiintoinen pohdiskelu elämän hulluudesta ja ihanuudesta, taas kerran loistavasti sävelletty ja sovitettu tapaus.

Eikä tämä tietenkään ole Amelian ainoa levy - mutta hankintalistalle joutuivat nyt loputkin. Fiilistelin juuri Spotifyssä hän viimeisintään, viime vuonna ilmestynyttä "Watershed"-albumia, joka ensikuulemalla vaikuttaa hieman sähköisemmältä ja täyteläisemmältä kuin tämä nyt kehumani levy; ei ollenkaan hullumpaa kamaa.

360-361. Billy Joel: The Bridge (1986) & Storm Front (1989): Vaurastuvan keskiluokan blues

Nuoruudessani seurasin silmä tarkkana kaiken maailman musiikkimedioita tiedonjanossani, ja rakensin samalla rockmaailmankuvaa joka perustui kapinaan, intohimoon ja ulkopuolisuuteen pikemin kuin mukavaan elämään. Niinpä esim. Billy Joelin kaltaiset artistit olivat hieman hämmentäviä - miljoonia myyviä pophemmoja, jotka eivät olleet ainakaan lähiaikoina tunteneet oikeaa kärsimystä. Toisaalta he tekivät ihan hyvää musiikkia.

Syksyllä 1986 tulin hankkineeksi CD-soittimen, ja ensimmäinen ostamani "uusi" levy oli "The Bridge", koska olin kesällä ostanut tuplakokoelman Greatest Hits I & II ja samalla antanut periksi sisäiselle jupilleni. Ja kas, pidin myös uudesta Joelista. Aikaisempaan pop-äänikuvaan tyylihassutteluineen oli nyt tullut hieman kolkompi sävy, ja intiimit sävyt vaihtuneet stadionsoundiin, mutta pidin siitä silti - ja mukaan mahtui sekä pianoballadeja että big band-soundia tuon ison AOR-menon rinnalle.

Levyn kohokohta on yksi Billyn parhaista slovareista, "Temptation"; viekottelevan sininen sävel, jonka avulla hän kertoo tarinan liikaa töitä paiskivasta menevästä miehestä rakkauden kourissa. Myös vaikkapa Cyndi Lauperin kanssa duetoitu "Code Of Silence" ja stadionosastoon menevä hitaan majestettinen "This Is The Time" ovat oikein hyviä - ja kokonaisuus toimii; itse asiassa paremmin nyt, kun olen itse kohtuullisen hyvin toimeentuleva keski-ikäinen mies kuin aikoinaan parikymppisenä.

Joelin seuraava levy, "Storm Front", onkin sitten jo täyttä aikuisviihdettä - välillä mennään melkein jenkkihevin puolella, osasyyllisenä ehkä tuottaja, Foreignerin voimahahmo Mick Jones, ja toisaalta sitten syntikalla tehdyn ison kuorosoundin vahvistama "Leningrad" on  melkein liian sentimentaalinen. Tosin se toimii, ainakin tietyssä mielentilassa, ja onhan sen tarina jonkinlainen nyökkäys sille, miten ihmisyys voittaa ideologiset erot.

Ja muitakin kohokohtia on - maaninen historialuento "We Didn't Start The Fire", Staxille nyökkäävä nimibiisi, ja ennen kaikkea omintakeinen pophymni "The Downeaster "Alexa"", jolla Billy tekee kunniaa USA:n itärannikon kalastajille, joiden saaliit karkaavat yhä kauemmas merelle samalla, kun nousevat kiinteistöhinnat ym. ajavat heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan (Joelin kaltaisten) menestyvien ihmisten kesäasuntojen tieltä. Biisin tarinanvalinta tuntuu hieman merkilliseltä - ellei se sitten ole ovela tapa herättää kohderyhmää ajattelemaan - mutta sävel on hieno, ja sitä on mukava hoilata mukana autoillessa.

Eli ei mitään kuolemattomia mestariteoksia, mutta osaavaa käsityötä ja mielenkiintoista ajankuvaa - soundeista sanoituksiin. Vaurastuvan keskiluokan bluesia - miltähän se kuulostaisi jos se tehtäisiin tänä päivänä? Billy Joel ei ole tehnyt uutta popmusiikkia vuosikymmeniin, mutta itse huomaan palaavani näihinkin levyihin tämän tästä.

359. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani: Surusilmäinen kauneus (2016): Kulminaatiopiste

Niinkuin edellisessä postauksessani taisin todeta, minulla on ollut hieman kaksijakoinen suhde Kaihon Karavaanin levytyksiin - yhtäältä Tuure Kilpeläinen on loistava laulaja ja biisintekijä, toisaalta meno menee välillä "keskikaljaetnoksi" joka ei ainakaan kaikissa mielentiloissa uppoa minuun kovinkaan hyvin. Tästä syystä debyytin jälkeiset Karavaanit jäivät minulle hieman etäisiksi - kunnes tämä levy ilmestyi.

"Surusilmäinen kauneus" on periaatteessa tehty samoista ainesta kuin aikasemmatkin levyt, mutta jotain siinä on joka iskee eri tavalla. Ensimmäinen esimerkki, joka kolahti, oli "Mis min buutsit on", joka tavallaan on blueseinta menoa mitä Tuure kumppaneineen on levyttänyt; sen sävelmä, yöhön kaikuva soundi ("ajan pimeään...") ja kiihkeä laulutulkinta toimivat kuin junan vessa. Ylipäätänsä levyn hitaammat esitykset ovat jotenkin sopivan hartaita - vaikkapa "Kesken jää" on sekin bändin nimen mukainen kokonaisuus, kun taas "Henki puolellas on" viittaa sovituksellaan 70-luvun suureen iskelmään, ja "Katu rakkauden" kuuluu Kilpeläisen uran intiimeimpiin esityksiin, ja sekä hänen että taustakuoron lauluesitys ovat ensiluokkaisia. Joskus hyvä tulee hiljaa.

Nopeat biisit taas ehkäpä rokkaavat hitusen enemmän kuin aiemmin. Esimerkiksi "Autiosaari" on aika riehakas esitys, ja "Ikuinen ihastus" pomppii eteenpäin kevyen iloisena, vaikka siinäkin voi kuulla tuon kaihon joka on tämän yhtyeen tavaramerkki. Nimibiisi taas on kuin maantielle luotu. Itse asiassa tältä levyltä voisi kehua erikseen melkein jokaisen biisin, ja vaikka tempo ja volyymi vaihtelevat, on jälki koko ajan tunnistettavaa - asia, joka minusta on hyvän albumin merkki.

Itse asiassa tulin tuon edellisen tekstini jälkeen kuunnelleeksi myös Karavaanin aikaisempaa tuotantoa uusin korvin - yksikään levyistä ei ollut huono, mutta jotenkin tämä ikäänkuin avaa niitäkin jälkikäteen. Tämä on siis eräänlainen Tuure Kilpeläisen uran kulminaatiopiste - onkin mielenkiintoista odottaa, minkälainen seuraava kokonaan uusi levytys onkaan.

358. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani (2010): Uusi alku

Pidän Tuure Kilpeläisestä, mutta minulla on välillä ollut pikku ongelmia suhtautua Kaihon Karavaanin tuotantoon. Mitenköhän tämän selittäisin? Tuuren kolme "sooloalbumia" 2000-luvun ensimmäisinä vuosina oli raikas kokonaisuus hyvin soitettua ja laulettua rytmimusiikia, jonka muoto oli aika tiukasti kiinni itse rakastamassani "länsimaisessa populaarimusiikissa". Kun hän sitten muodosti Karavaanin ja laajensi palettiaan, se tuntui tavallaan iskelmäkansan kosiskelulta ja jonkinlaiselta "pseudoetnolta" jonka tahdissa ryystetään kaljaa kuin viimeistä päivää. Tämä levy oli ensin aika hämmentävä kuuntelukokemus.

Toisaalta Tuuren ääni ja sävelkynä eivät kadonneet minnekään, ja soitossa oli sävyjä niinkuin tulkinnoissakin - ja ikäänkuin äänimaailmaa tukien tekstitkin tulkitsivat "uutta Suomea" jossa humpan sijaan saattaa soida vaikka cumbia, mutta sydänsurut ovat ikuisia. Ja kun vaikutteista puhutaan, slaavilainen kaiho on suora jatkumo soololevyjen länsimaisemmalle sinisoinnille.

Levyn kirkkain helmi on hienovaraisen kaihoisa "Lohtu", joka nimensä mukaisesti tarjoaa hellää ymmärrystä yön yksinäiselle kulkijalle, hienosti laulettuna - ja sen kertosäe kuuluu kyllä genren helmiin. Muita hienoja hetkiä ovat mm "Vaeltava aave", joka sekin taivaltaa öistä tietään sinisyyden läpi, ja dramaattinen "Musta sulhanen", jonka soinnissa on kaikuja 60-luvun kantrahtavista iskelmähymneistä. Kautta linjan hyvät laulumelodiat ja hienovarainen soitto luovat varsin eheän kokonaisuuden, jota voi kuunnella yhtä hyvin aurinkoisena kesäpäivänä maantiellä kuin yöllä yksin, syyssateen kasteleman kaupungin läpi kävelemisen jälkeen.

Niinkuin aluksi sanoin, tämä on jotenkin hämmentävää musiikkia - tutunkuuloista mutta persoonallista, perinteisiin nojaavaa mutta omilla jaloilla seisovaa, hyvin sävellettyä ja oivaltavasti esitettyä. Kaiken lisäksi se on mitä ilmeisimmin löytänyt kuulijakuntansa, koskapa syksyllä 2016 julkaistu "Surusilmäinen kauneus" on jo viides albumi tämän poppoon musiikkia, ja vielä koko uran kohokohta - asia johon tulemme palaamaan tässäkin blogissa piakkoin.

357. Jonna Tervomaa: Eläköön (2013): Uuden sukupolven ajattomuutta

Yksi varma ikääntymisen merkki on se, kun uudetkin suosikit ovat jo tehneet musiikkia vuosikymmenten ajan, ja heidän jälkeensä on tullut paljon uudempiakin tulkitsijoita joista voi löytää jopa suosikkeja. Jonna Tervomaan aikuisdebyytistä on jo parikymmentä vuotta, ja tämän levyn ilmestyessä hän oli jo veteraani, vaikka ei todellakaan ole ikäloppu tai menneen talven lumia.
Tämä albumi oli Jonnalta eräänlainen uusi tuleminen ja uudistuminen muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen - tämä on selvästi popimpaa ja modernimmin sovitettua tavaraa kuin sitä edeltäneet levyt, mutta silti ajatonta.

Minun korvissani yksi Jonnan tuotannon mielenkiintoisista puolista on se, miten tietynlaiset teemat ikäänkuin muodostavat jatkumoita hänen biiseissään. Esimerkiksi "Minä toivon" ja "Tikapuut" - kaksi tämän levyn kohokohdista - kuulostavat vain ja ainoastaan Jonna Tervomaalta, vaikka hän on omien sävellystensä ohella käyttänyt monien eri tekijöiden biisejä. Jopa niinkin omintakeisen pumpun kuin Egotripin jätkien sävellykset kuulostavat enemmän Jonnalta kuin heiltä itseltään, jopa heidän omina versioinaan.

Noiden kahden biisin lisäksi voi erityisesti mainita koko albumin "A-puolen" - ensimmäiset viisi kappaletta ovat kaikki huippuesityksiä, eikä B-puolikaan huono ole. Jonnan tekstit ovat persoonallisia, uudistunut bändisoundi sopii esityksiin todella hyvin, ja kaiken lisäksi hänellä on minusta sopivalla tavalla persoonallinen lauluääni ja -tyyli, joka miellyttää minun korviani.

Itse asiassa juuri nuo sanat ja laulu taitavat olla sen kokonaisilmeen ja jatkumoiden salaisuus; niissä on jotakin, josta en saa kiinni niin, että pystyisin sitä tässä selittämään, mutta jonka vuoksi Jonna Tervomaan uusi levy aina kuuluu minun kirjoissani vuoden kotimaisiin tapauksiin. Tämän jälkeen on tullut yksi uusi albumi - johon en ole vielä ehtinyt perehtyä kunnolla, mutta jos merkit pitävät paikkansa, sekin tulee soimaan vielä kun monet muut päivän tekeleet ovat painuneet unholaan. Jonnan musiikissa on (kliseevaroitus!) tällaisen kääkän korvissa ns. uuden sukupolven ajattomuutta.