382. The Blues Band: Brand Loyalty (1982): Kahta en vaihda

Blues Bandin varhaistuotantoa tuli kuunneltua joskus 80-luvulla antaumuksella - yhdellä kaverilla oli pari levyä, ja nehän kulkivat kuin hullu puurolautasen äärellä - mutta sitten katettiin muita herkkuja. Kaverin kanssa tiemme erkanivat, ja itse löysin näiden versioiden alkuperäisten esitysten äärelle enkä enää niin välittänyt valkoisten brittiläisten tulkinnoista. Varhainen Manfred Mann ja Paul Jonesin ääni tosin pysyivät kuuntelulistalla…

...ja nyt, seestyneenä keski-ikäisenä, olen taas löytänyt Blues Bandin. Jossakin vaiheessa minulle valkeni sekin, että hyvät tulkinnat klassikoista aina ovat paikallaan, varsinkin kun nimenomaan bluesissa kaikki ovat aina laulaneet toistensa biisejä. Syksyn mittaan löysin ihan sattumalta bändin kaksi ekaa levyä, ja sitten tämän "Brand Loyaltyn", joka tällä hetkellä tuntuu niistä parhaimmalta.

Ensinnäkin Paul Jones on voimissaan - aloitusbiisi "Seemed Like A God Idea (At The Time)" rullaa vastustamattomasti, "Funny Money" vielä painokkaammin, ja huuliharppu soi maukkaasti. Toiseksikin, Dave Kellyn ääni sopii hyvin bändin sointiin vaikka vähän hennompi onkin -"Grits Ain't Groceries" on ehkä paras valkoinen tulkinta tästä klassikosta, "Oo-Oo-Ee" tihkuu tunnelmaa - ja herrojen vuorottelu on mukava lisä bändin muutenkin muhevaan sointiin. Ja soitto kulkee kuin juna. Varsinkin ripeämmät esitykset ovat todella maukkaita, ja laulajien ohella soittajatkin tuntevat taitonsa ja hyödyntävät niitä.

Mieleen tulee - ja tämän heitän nyt ilman mitään tarkempaa taustatietoa - että tämä bändi ja muutamat muut tekivät 80-luvun alussa samaa hommaa kuin Blues Brothers-elokuva, eli nostivat bluesin taas kunniaan 70-luvun hiljaisemman kauden jälkeen. Myöhemmin on ilmaantunut montakin oikein hyvää Blues Bandin konseptille rakentuvaa bändiä - omasta levyhyllystä mieleen nousevat ainakin amerikkalaiset Phantom Blues Band ja Mannish Boys, jotka ovat antaumuksella tuoneet esille vanhaa aarteistoa uusille korville.

Oli miten oli, minulle tämä bändi ja tämä levy toimivat täysin omalla painollaan. Tunnustan täten, vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen, että tämän brändin tunnistaminen ja sille uskollisuus ovat kovin mieluisia. Kahta en vaihda - The Blues Bandia, ja hyvää musiikkia yleensä.

381. Deep Purple: The Battle Rages On (1993): Aika hyvä välityö

En voi väittää tuntevani Deep Purplen historiaa kovinkaan hyvin - en tiedä sen tarkemmin, kuka oli riidoissa kenenkä kanssa ja kenellä oli muita ongelmia - mutta sen verran olen ymmärtänyt, että yhtye 80-90-lukujen taitteessa oli jonkinlaisessa käymistilassa parin klassisen kokoonpanon comebacklevyn jälkeen. Sitten Gillan lähti tai sai kenkää, Joe Lynn Turner tarttui mikkiin, Gillan tuli takaisin, jonka jälkeen Ritchie Blackmore lähti kävelemään, ja vähitellen alkoi Steve Morsen aikakausi - joka minusta on yhtyeen ehkä hienoin aika klassisen mk 2:n huippuvuosien 1970-73 jälkeen, mutta se on toinen asia.

Siinä välissä, 1993, pukattiin pihalle tämä albumi, joka siis on viimeinen sen kaikkein kuuluisimman kokoonpanon tekemä albumi. Suosiokaan ei tässä vaiheessa ollut päätähuimaavaa, mutta sekin on toisarvoinen asia; listoilla bändi ei juuri klassisten vuosien jälkeen muutenkaan ole juhlinut. Ja mitä tämä levy on? Tämä on minun korvissani Purplea.

Eli siis jäntevää soittoa, vähintään kohtuullisia biisejä - sekä riffejä että sävelmiä - ja Ian Gillanin jäljittelemätön lauluääni. On perinteisempää menobiisiä kuten "Ramshacke Man" tai "Time To Kill", hieman kosketinvoittoisempaa popheviä kuten "Anya", komea nimibiisi - jos nyt jotain puuttuisi, niin kunnon heviballadia tältä levyltä ei löydy. On tosin todettava, ettei Purple juurikaan ole harrastanut sellaisia aikaisemminkaan. Toisaalta tämä on sitten nimenomaan aika linjakas kokonaisuus - vaikka henkilökemiat eivät enää aina kohdanneetkaan, soitto soi hyvin yhteen.

Ja vielä pitää todeta se, että tätäkin levyä, niinkuin kaikkia muitakin Deep Purplen studiolevyjä, hallitsee sovitusten ja äänimaailman sävykäs monimuotoisuua. Ian Paicen ja Roger Gloverin rakentamalle pohjalle kelpasi kitaristin ja kosketinsoittajan rakentaa monenlaista äänimaisemaa, joita silti yhdisti jäntevä jyrinä - mutta ei milloinkaan tylsänä jauhamisena, vaan uusin vivahtein joka biisissä. Tällaisia "välitöitä" kuunteleekin oikein mielellään.

380. Gerry Rafferty: North & South (1988): Hiljaa hyvä tulee

Joskus hyvän levyn tunnistaminen vie aikaa. Kun tämä levy ilmestyi, olin kohtalaisen hiljattain löytänyt Gerry Raffertyn musiikin ja tykästynyt varsinkin klassiseen "Can I Have My Money Back":iin, joten ostopäätös oli helppo - ja pettymys melkoinen. Biisejä oli vaikea erottaa toisistaan, soundi oli yhtä yksitoikkoinen kuin biisit - ja kaiken lisäksi suurin osa oli yli kuuden minuutin kestoisia. Levy juuttui hyllyyn, sittemmin varastoon, mutta onneksi ei vaikkapa divariin.

Onneksi, koska pari kolme vuotta sitten satuin jostain syystä ottamaan sen mukaani, kun hain vintiltä jotain toista levyä jota en löytänyt. Laitoin sen soimaan todella pitkästä aikaa - ja kas, sehän oli valloittava. Yksitoikkoisuus olikin hienostuneisuutta, bändin sointi ajaton vaikka 80-luvusta onkin kyse, biisit pikku jippoineen oikein hyviä, tekstit tutun melankolisia ja mies itse niiden yhtä vakuuttava tulkki kuin aina ennenkin.

Ehkä kaikkein vakuuttavin esitys on hidas "Hearts Run Dry", jonka laulusuoritus menee suoraan selkäpiihin, mutta esim. kaihoisa "Shipyard Town" ja hieman ripeämpi "Tired Of Talking" eivät jää siitä kauas. Noista biisien kestoista voisi tietysti motkottaa, varsinkin kun tämä ei ole mitään progea vaan ne kulkevat aika johdonmukaisesi alusta loppuun, mutta jostakin syystä tämä levy on tuon "post-kolahduksen" jälkeen toiinut joka kerta nimenomaan tunnelmansa voimalla - ja kun siihen uppoutuu tai jopa uppoaa, musiikin jatkuminen ei haittaa.

Ja loppujen lopuksi minun kirjoissani Gerry Rafferty ainakin nykyisin on sellainen Ääni, joka saa laulaa vaikka mitä, ja minä kuuntelen. Pakottoman täyteläinen ääni, ilman revitystä mutta ennen kaikkea ilman lisättyjä makeutusaineita, joka hoitaa omat ja muiden biisit samalla taidolla. Tämän levyn materiaali tosin on miehen omasta kynästä, mutta hänen muilta albumeiltaan löytyy myös lainaesityksiä. Ei ehkä iskusävelmäkamaa - tämä levy hiipii kimppuun. Hiljaa hyvä tulee.

379. Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017): Pohjoinen soul naapurin tapaan

Weeping Willows on hieno bändi, monestakin syystä. Yksi tärkeimmistä on laulusolisti Magnus Carlsonin ääni, toinen hänen biisintekotaitonsa ja kolmas hänen tyylitajunsa. Siinä kun WW:n levyt ovat tyylillisesti aika monesta suunnasta aineksensa kokoavaa popmusiikkia, ja "sivuprojekti" Moonray Quintet taas nojaa jazziin, on hänen soolotuotantonsa yhä enenevässä määrin soulia - aika perinteistä sellaista. Pohjoista, jopa - minusta northern soul nousee esiin sopivana määreenä aika suurelle osalle tätä levyä.

Niinpä tälläkin levyllä on liuta tanssittavia, hyvin sovitettuja ja soitettuja biisejä, enimmäkseen hänen omiaan, jotka hän esittää eleettömän varmasti. Suurin osa on selvästi tanssilattiakamaa, kuten aloitus "Mitt hjärta", "Långa skuggor" ja dramaattinen "Brinner i bröstet", mutta se on myös kuunneltavaa, vaikka puntti helposti vipattaakin. Myös esimerkiksi hidas "Fallna hjältar" puhuttelee selkäpiitä - mutta sama pätee melkein jokaiseen biisiin; kaikki soul ei vättämättä rakennu hyville sävellyksille, mutta tämä levy kyllä.

Sovitukset ovat aivan nappiin - oikeat soittimet, avara sointi, torvet, kuoron naisäänet, jousitaustat; tämä on levy, jota kelpaa myös huudattaa jos sille päälle sattuu. Miehen omat biisit ovat tyylikkäitä "pastisseja"; välillä tulee mieleen joku vanha klassikko, mutta ei varkauden vaan kunnianosoituksen muodossa.

Levyllä on kokonaista seitsemäntoista esitystä - joista kaksi tosin uudelleenmiksauksia, joten biisekä on oikeastaan viisitoista. Aika ei kuitenkaan tule pitkäksi - ja hauska yksityiskohta on, että tähän määrään sisältyy myös kuusi hänen tulkintaansa Så mycket bättre-ohjelmasta, eli ruotsalaisesta Vain elämää-tuotannosta - mutta tyylillisesti ne istuvat kokonaisuuteen niin, ettei niitä välttämättä erota miehen "omasta" kamasta. En ole tutustunut ko. tuotantoon, enkä siis tiedä ketkä alunperin tekivät nämä biisit, mutta hienosti ne taipuvat Magnusin muottiin.

Tämän jälkeen hän on muuten julkaissut uudemmankin levyn, jolla on aika moni tämän levyn biiseistä ja pari hänen vanhempaa alunperin ruotsinkielistä esitystään englanniksi laulettuina. Minusta hän toimii molemmilla kielillä, joten sekin pitänee vielä hankkia.

378. Peter LeMarc: Bok med blanka sidor (1995): Tarinoita ja tuokiokuvia

Tunnen itseni taas vanhaksi, kun vielä yksi musiikillisista suosikeistani, jota olen pitänyt kohtalaisen samanikäisenä kuin itseäni, täytti 60 (23.10). Peter LeMarcia olen kehunut täällä ennenkin, lähinnä soultulkinnan näkokulmasta, mutta hänen musiikkinsa on niin paljon muutakin - ja vaikka han nousi huipulle 1980-luvulla ja pysytteli siellä läpi 1990-luvun, hän ei soundillisesti hairahtanut ruotsalaisten helmasyntiin eli ylimääräiseen synteettisyyteen, vaan teki parhaimmillaan hyvinkin sävykästä musiikkia hienojen tekstiensä taustalle.

Juuri nimenomaan tuo äänipaletti on yksi tämän levyn kohokohdista, ja tämä on siinä mielessä ehkä hänen kaikkein hienoin teoksena - liikkuen pianoballadista suoran funkin kautta suoranaisiin rockhymneihin menettämättä punaista linjaansa. Toinen kohokohta on hänen tekstimaailmansa, joka myöskin saavutti huippunsa hänen 90-luvun tuotannossaan. Joidenkin mielestä hän kirjoittaa noloja lemmenlurituksia, toisten mielestä hän on lähes runoilija - minusta hän on tarinoiden, tuokiokuvien ja kielikukkasten mestari, joka ei häpeä olla romanttinen. Ja kolmanneksi, hänellä on hyvä ääni, ilmeikäs ja dynaaminen, ja kaiken lisäksi hyvä sävelkorva.

Tämä levy on niin täynnä hienoja biisejä, että niitä on vaikea erikseen kehua; joka kuuntelukerralla esiin nousee eri esitys. Viimeksi kun tätä pyöritin, korvaan tarttuivat ripeän funkahtava "Stolt", matalalla mateleva sinisävyinen "Fruset vatten", hieman utuisesti ysäripopahtava "Blå taxibil" sekä miehen suuren vertailukohteen Van Morrisonin balladeja muistuttava "Ett sätt att älska, tusen sätt att gå" - mutta jollain toisella kerralla esiin voi nousta joku toinen esitys.

Tämä on myös jonkinlainen tunnelmateos - vaikka LeMarc on hyvä säveltäjä, kaikki hänen biisinsä eivät ole suoranaisia korvamatoja. Joillakin hänen muilla levyillään on kyllä jopa kerralla hyräiltäviä hittejä, mutta tämän albumin kappaleet hiipivät tajuntaan enemmänkin vähitellen. Ja ainakin minun kohdallani ne pakkaavat jäämään sinne; 90-luvun LeMarc-koukkuni aikoihin kuuntelin tämänkin lähes puhki, mutta sitten meni toistakymmentä vuotta hieman vähemmällä kuuntelulla. Kun sitten muutamia vuosia sitten otin miehen musiikin aktiivikuunteluun, huomasin tämän(kin) albumin istuvan selkäytimessä - ja sielä se pysyy vieläkin.

377. Deep Purple: Fireball (1971): Täyttymys

Viime tekstissäni sauhusin Thin Lizzyn debyytistä, ja totesin sen olleen oikein hyvä levy vaikka ei edustanutkaan bändin tunnetuinta muotoa; samana vuonna eli 1971 ilmestyi myös toinen hard rock-kokoelmani kulmakivi, joka taas oli tavallaan sen julkaisseen bändin potentiaalin täyttymys. Bändi oli Deep Purple ja levy tietysti "Fireball". Ensimmäiset kolme levyä olivat jo toisen laulusolistin vuoksi erilaisia kuin "klassiset" Purplet, ja "In Rock" vain hyvä levy koska jotkut biisit ovat enemmän hakemista ja soundeja kuin toimivia kokonaisuuksia. Tämä ei vain - ehkä niiden suurimpien hittien puuttumisen vuoksi - ole saavuttanut ihan samaa statusta kuin "In Rock" tai "Machine Head", ja omallakin kohdallani tämä on hiipinyt viimeksimainitun rinnalle vasta varttuneemmalla iällä.

Tämä albumi on täyttä asiaa tuulettimen ensi imaisusta nimibiisissä viimeiseen tahtiin saakka. Itse asiassa tuo levyn nimi/aloitusraita kuuluu kaikkien aikojen DP-kärkikymmenikkööni, tempoineen, rumputyöskentelyineen, sooloineen - Jon Lord on liekeissä - ja tietysti Ian Gillanin laulun takia. "Demon's Eye" rullaa vastustamattomasti, "Anyone's Daughter" on mukava esitys jo pelkästään poikkeavuutensa vuoksi - hard rock ei ollut niin haudanvakavaa vielä tuolloin, ja tarina on hykerryttävä - ja vaikkapa "Fools" ja "No One Came" ovat muuten vain soiton juhlaa.

Niinkuin aina, kun kuuntelen tämän ajan heviä, jään ihastelemaan soundia - aggressiivisuuden ja liidon liittoa, samalla aikaa raskasta ja kevyttä. Keski-ikäiset korvani ihastelevat niin komppiryhmän svengaavaa otetta kuin kitaran ja etenkin kosketinten roolia; dynamiikalle oli tässä vaiheessa vielä tilaa, ja tämän orkesterin soittajat olivat kaikki alansa kärkiä - jopa herra kitaristi, jonka kaikista tekemisistä en niin perusta, oli tässä vaiheessa vielä roihua täynnä. Ja toisin kuin monet vertaisensa, Ian Gillan on aina ollut kohtuullisen monipuolinen sanoittaja - kieli poskessa tai vakavana, teemat ovat huomatavasti monipuolisempia kuin joidenkin hörhöjen kynäilyt.

Vielä yksi huomio - joka muuten koskee myös tuota Thin Lizzy-albumia; cd-versiolta löytyy muuramisa lisäraitoja jotka ovat joko erillisiä sinkkubiisejä - A- tai B-puolia - tai sitten ihan ylijäämäraitoja levyn äänityksistä. Vaikka periaatteessa haluaisin cd-levyni samassa muodossa kuin alkuperäisen LP:n, on näissä molemmissa tapauksissa kyllä todettava, että alkueräisalbumi olisi hieman pidentämällä jopa parantunut - esim. singlehitti "Strange Kind Of Woman" olisi istunut tulikuulan selkään kuin nakutettu, ja "Slow Train" on muuten vain mukava rypistys. Cd-versioissa ne voisi kuitenkin julkaista vaikka erillisellä kiekolla.

376. Thin Lizzy: Thin Lizzy (1971): Debyytti toista maata

Joissakin seuraamissani musiikkifoorumeissa käydään tämän tästä keskustelua teemalla "onko ensialbumi bändin paras?" - ja mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan, tietysti myös artistin myötä. Jotkut artistit/yhtyeet ovat "vasta" lahjakkuuksia ja/tai hakevat vielä linjaansa, kun taas toiset ovat jo löytäneet juttunsa ja naulaavat sen seinään samantien. Asiaan voi vaikuttaa esim. se, onko kyseessä ensilevytys ylipäätänsä vai vaikkapa jonkun "superbändin" ensimmäinen yhteinen tekele - ja tietysti myös ulkomusiikilliset tekijät.

Joissakin tapauksissa ensilevy voi olla sekä linjan hakua että selvästi oma juttu, ja minusta Thin Lizzyn debyytti on sellainen tapaus. Phil Lynottin kelttiläinen soulrunoilijavisio on läsnä, ja laulutyyli hallussa nuoruudesta huolimatta. Bluespohjan ja folkelementtien yhdistelmäkin on läsnä, joskin musiikillinen "funkelementti" joka sittemmin rikastutti Thin Lizzyn soundia, tuli vahvemmin mukaan vasta kakkoslevyllä. Itse asiassa tämä levy muistuttaa minusta enemmän Jethro Tullin varhaislevytyksiä kuin muita ajan hard rock-tekeleitä - ja siihen lienee syynä se, että Lissun toinen "tavaramerkki" Lynottin laulun ja laulujen lisäksi, kaksoiskitaravalli, tuli kuvaan vasta muutamaa levyä myöhemmin.

Biisimateriaali on monipuolista, ja ehkä tärkein yhdistävä tekijä on tunnelma. Varsinkin hiljaisemmat esitykset, kuten romanttinen "Honesty Is No Excuse" ja folkahtava "Eire", maalaavat eteeni visioita sateisista kaduista ja vihreistä niityistä, kun taas esimerkiksi "Ray-Gun" tai "Return Of The Farmer's Son" näyttävät myös kitaravetoisemman, äänekkäämmän puolen yhtyeestä. "Diddy Levine" on varhainen esimerkki Phil Lynottin tarinaniskijän luonteesta, ja päätösbiisi "Remembering part 1" sitoo yhteen kaikki osat kunnon hymniksi.

Kokonaissoundi on selvästi triosellainen - välillä ohuempi kuin myöhemmillä levyillä - mutta toisaalta osat klikkaavat minusta hyvin yhteen, ja varsinkin bändin ankkuri läpi koko uran, rumpali Brian Downey, on elementissään. Ja ehkäpä täytyy myös todeta, että Phil Lynottin alter ego Johnny (The Fox) vasta etsi hahmoaan, eikä vielä ollut löytänyt nimeään. Pari levyä myöhemmin hän oli jo The Rocker, mutta tässä vaiheessa vasta juuri kaupunkiin muuttanut maatilan poika.