255. Jeff Healey Band: See The Light (1988): Sokean miehen visio

Mikä tekee hyvän blueslevyn? Tätä blogia seuranneet tietävät, että minä pidän hyvistä laulajista, biiseistä ja sovituksista. Arvostan toki hyvää soittamista, mutta se ei bluesissa aina ole tärkein pointti. Olen kitaroinnin suhteen valikoiva, ja liika on useimmiten liikaa. En ole varsinainen soundifriikki, mutta vanhoissa äänitteissä huono laatu voi joskus haudata kuuntelukokemuksen alleen - ja sitä paitsi blues ei minulle ole biisin rakenne, vaan tunnelma. Ja se voi kohdata vaikka nuorta valkoista miestä (tai naista) - se ei ole orjien jälkeläisten omaisuutta.

Miten Jeff Healeyn debyyttilevy sopii näihin raameihin? No, Jeff Healey on kieltämättä enemmän kitaristi kuin laulaja - mutta ei hänellä toivoton ääni ole, ja vaikka kitaraa kuullaankin paljon, huomaan pitäväni hänen kitarasoundistaankin. Biisien parhaimmistosta vastaa muuan John Hiatt - aloitus "Confidence Man" on oikein kunnon menobiisi, ja "Angel Eyes" taas yksi parhaimmista illan viimeisistä hitaista mitä olen ikinä kuullut. Muita mainittavia esityksiä ovat esim. hymnimäisen komea "River Of No Return" ja perinteisemmin svengaavat "Don´t Let Your Chance Go By" ja "Someday, Someway".

Kokonaisuus on linjakas, eikä biisejä venytetä liikaa - jos jotakin moittisin, niin trioformaatissa pitäytyminen merkitsee tiettyä soundin ohuutta ja yksioikoisuutta. Nyt hyvät biisit pelastavat kokonaisuuden, mutta laajempi sovituspaletti olisi voinut johtaa vielä parempaan lopputulokseen. Toisaalta - ja tästäkin on paljon esimerkkejä - liika kikkailu on pilannut monta hyvää kokonaisuutta. Tällaisenaan tämä on ikäänkuin ohjelmajulistus: "Minä soitan tätä, omaa tähteäni seuraten - ja te voitte tykätä siitä tai sitten ei". Ja minä itse puolestani myönnän tykkääväni - voin omaksua tämän sokean miehen vision.

254. Queen: Jazz (1978): Tästä alkoi rock

Tämä ei taida olla Queenin myydyin, arvostetuin tai suositun levy, mutta minun kirjoissani sillä on erityisasema, koska sen myötä minulle 13-vuotiaana kolahti "postbeatleaaninen rock". Siitä lähti paitsi elinikäinen Queendiggailu, myös kiinnostus raskaampaan rockiin joka myös taitaa olla pysyvää laatua. Mutta ennen kaikkea jo Beatlesin myötä tullut idea siitä, että kunnon poplevyä kuunnellessa voi odottaa seuraavaksi vaikka mitä, sai Queenin tuotannosta vahvistusta. Ja vaikka jotkut bändin muista levyistä kieltämättä ovat soineet useammin minunkin soittimessani, tämä pakkaa olemaan se jonka ääreen palaan.

Jo aloitus on kuolematon - "Mustapha", "Fat Bottomed Girls" ja "Bicycle Race" on loistava kolmikko siksi, että ne ovat juuri sitä "mitä tahansa" mutta samalla rokkaavat rehevästi, ja väliin livautettu "Jealousy" oiva esimerkki bändin balladitekotaidosta. Kunnon rockhymnejä edustavat "If You Can´t Beat Them" ja "Dead On Time", popin kaihoa "In Only Seven Days" ja "Leaving Home Ain´t Easy", funkiksi heittäydytään "Fun Itin" muodossa, ja "Dreamers´ Ball" on ihastuttava illan viimeinen biisi, itse asiassa levyn ainoa raita joka edes jollakin tapaa viittaa soinnillisesti albumin nimeen. Kun vielä totean, että "Don´t Stop Me Now" on yksi aikakautensa energisimmistä mutta samalla dynaamisimista hiteistä, olenkin jo kehunut biisi biisiltä melkein koko levyn.

Queeniä ei voi sivuuttaa noteraamatta laulupuolta - aivan Opera- ja Races-levyjen oopperakuoroiluihin ei kurkoteta, mutta Freddie Mercury nyt vaan oli yksi kaikkien aikojen rocklaulajista, Roger Taylor "kolmosääneksi" suorastaan loistava, eikä Brian Maykään huono, joskin hänen tärkein kontribuutionsa tietysti oli tuo jäljittelemätön kitarasoundi. En ole mikään kielisoitinguru, mutta hän kuuluu niihin soittajiin jotka kuvittelen tunnistavani.

Ja kuten jo totesin, heti alusta alkaen ja vieläkin minua kiehtoo tässä bändissä ja etenkin sen "kulta-aikojen" tuotannossa - noin Queen II-albumista tähän tai tätä seuranneeseen "The Gameen" - se, miten mitä erilaisimmat tyylit ja tehokeinot saatiin istutettua ihan omanlaiseensa kokonaissoundiin, joka tietenkin meni paikka paikoin överiksi, mutta samalla pysyi tunnistettavana. Laaja kattaus, johon mahtui koko makupaletti. Tästä alkoi minun kohdallani rock, enkä ole vieläkään kylläinen.

253. Rosanne Cash: The River & The Thread (2014): Melankolian koko väripaletti

Vuosi on vasta puolessavälissä, mutta ihmettelisin suuresti jos joku muu teos onnistuu riistämään vuoden albumin arvonimeä tältä levyltä, joka ilmestyi helmikuussa, jota olen siitä lähtien kuunnellut enenmmän kuin mitään muuta levyä, ja joka vieläkin on kerta kerralta parempi. Lähin vertailukohta on hänen aikaisempi mestariteoksensa ”Rules Of Travel”, joka kuuluu 2000-luvun tähän asti parhaimpiin albumeihin, mutta tämä saattaa olla jopa vielä parempi.

Ainekset ovat yksinkertaiset; Rosannen kaihoisa ja hieman nuhainen ääni, sävellykset joiden etupäässä mollivoittoiset sävelkulut osuvat johonkin kaihohermoon suomalaisessa sielussani, bändin hienovarainen mutta elävä soitanta ja – anteeksi – ajattoman ilmavat sovitukset. Hänen aikaisempiin levyihinsä verrattuna äänipaletti on hieman leveämpi, mutta silti hillitty; pikku mausteita löytyy joka biisistä, mutta kikkailuun ei sorruta. Periaatteessa hyvinkin yksinkertaisista aineksista on taas rakennettu kokonaisuus, josta on vaikea erottaa heikkoja kohtia.

Suurimpia suosikkibiisejäni tähän mennessä ovat kantripoljentoinen ”Sunken Lands”, unelmoivan hidas ”Night School”, maantielle kaipaava avaus ”A Feather´s Not A Bird” oveline jousineen ja bluesahtavisti kävelevä ”Tell Heaven”, mutta kuunnellessani tätä kerrasta toiseen, on esiin noussut aina uusia suosikkeja. Esimerkiksi juuri nyt soi levyn ”stadionrockbiisi” ”Modern Blue”, jota koristaa muheva slidekitarointi ja tarttuva kuoro-osuus, ja joka kuulostaa mahtavalta. Ja kokonaisuus on sitä luokkaa, ettei vielä ole tullut tarvetta hyppiä biislistassa, vaan sen antaa mielellään soida alusta loppuun tai vaikka shuffletoiminnolla.

Ja vaikka kokonaisuus siis on hyvinkin yhtenäinen, se ei silti ole tasapaksu. Se on pikemminkin kuin jonkinlainen maisemamaalaus, jota tarkastellessa löytyy aina uusia sinisävyisiä yksityiskohtia, ilman että aikaisemmin löydetyt menettäisivät tenhoaan – melankolian koko väripaletti on muutakin kuin pelkkää sinistä.

251-252. Mike Oldfield: Crises (1983) & Discovery (1984): Iskelmäprogen merkkiteoksia

Discovery kuuluu musiikkiharrastukseni sarjaan ”kadonneet helmet”; minulla oli 80-luvulla C-kasetti, jolle olin äänittänyt sen sekä sen lähes yhtä hyvän edeltäjän, ”Crisesin”, ja jota aikanaan soitin paljon. Kasetit eivät ole ikuisia, mutta kun sitten 90-luvulla ”Crises” tuli liitettyä levykokoelmaan, sen seuraajaa ei niin vain löytynytkään. Tässä(kin) tapauksessa Spotify on osoittautunut ratkaisuksi, ja jonkun aikaa olen saanut taas nauttia molemmista teoksista.

Mike Oldfield on sinänsä kiinnostava tapaus – koska nuoruudessani liikuin progevaikutteisissa muusikkopiireissä, esimerkiksi ”Tubular Bells” tuli tutuksi, mutta minua eivät pitkät instrumentaaliteokset niin liikuttaneet. Sen sijaan Oldfieldin popimmat jutut, usein eri (nais)vokalistien kanssa tehdyt, olivat oikein makoisia, ja nämä albumit ovat sen tuotannon kohokohta. Olisiko tämä ehkä jotakin iskelmäprogea?

”Crises” sisältää tunnetummat hitit – kaihoisa ”Moonlight Shadow”, jonka avulla Maggie Reilly saavutti tähtistatuksen, sekä majesteettinen ”Shadow On The Wall”, jossa mikin ääressä taas on vanha kunnon raspikurkku Roger Hodgson, ovat molemmat sekä säveleltään että tuotannoltaan korvia hiveleviä, ja vielä hienompi on leijuva ”Foreign Affair”, mutta kokonaisvaikutelma on hieman epätasainen. Levyn ”poplaulupuolisko” on silti hyvin kuunneltava kokonaisuus.

”Discovery” on tasaisempi laulukokoelma, ja jos sitä jotenkin haluaisi moittia, voisi väittää sen yrittävän jatkaa noiden hittien teemoja mutta laimennettuina – niinpä esim. nimikappaleessa on tiettyjä piirteitä ”Shadow On The Wall”ista, mutta ei yhtä iskevässä muodossa, kun taas hitinpoikanen ”To France” ja esim. ”Trick Of The Light” tunnelmoivat aika lailla ”Moonlight Shadow”n tapaisesti. Toisaalta kaikki nämä laulut toimivat hyvin omillaan. Tällä levyllä lyhyemmät, lauletut biisit ovat pääosassa, mikä sekin sopii minulle, mutta myös kaksitoistaminuuttinen ”The Lake” on lajissaan hyvä.

On myönnettävä, etten tunne Mike Oldfieldin koko tuotantoa niin hyvin, että osaisin arvioida missä määrin tiettyjen teemojen ja sävelkulkujen toistaminen ja kehittely yksinkertaisesti vain on hänen tapansa. Ja näin jälkeenpäin on hauska huomata hänen olleen jonkinlainen tienavaaja – näitä syntikkasoundeja ja koskettimien ja kielisoitinten vuorovaikutusta on kuultu jälkeenkinpäin, ja vaikka nämä ovat pahamaineiselta 80-luvulta, on kokonaisuus myös kestänyt ajan hammasta oikein hyvin. 

250. Bonnie Raitt: Nick Of Time (1989): Suunnannäyttäjä

Tämä levy kuuluu kokoelmani luokkaan "arvostelun perusteella ostetut, hyväksi havaitut ja kuuntelumieltymyksiä laajentaneet"; vaikka Bonnie Raitt oli sen julkaistessaan jo konkari, eivät meidän tiemme olleet vielä kohdanneet. Sittemmin olen kylläkin tsekannut jokaisen uuden levyn, jonka hän on tehnyt.

Vuonna 1989 minua miellyttivät ensinnäkin hänen hieno äänensä ja äänenkäyttönsä - sopiva sekoitus käheyttä ja hillintää oli virkistävä poikkeus muiden vastaavantyylisten solistien taipumukseen rääkyä. Toiseksikin myös levyn äänimaailmaa voi luonnehtia samalla tavalla. 80-luvun lopulla korvani soivat vuosikymmenen revittelystä ja kolinasta, ja tämä oli niitä ensimmäisiä lättyjä, joilla jopa menobiisejä saattoi kuunnella hiljaisella äänenvoimakkuudella juhlien jälkeenkin.

Suosikkibiisejäni ovat esim. nimibiisi, jossa oikeastaan tiivistyvät kaikki nuo yllä käyttämäni kehunaiheet, "Thing Called Love", joka on irtonainen versio John Hiattin loistavasta biisistä joka pärjää jopa alkuperäistulkinnalle, ja "Love Letter", joka torvien ja taustalaulun myötä astuu tukevasti soulin puolelle. Myös balladiosasto on hallussa, ja soitto ja sovitukset vastaavat minun käsitystäni aiheesta. Jos jotakin moittisin, niin minusta Bonnien hieno kitarointi jää aika vähälle huomiolle; hänen slidetyöskentelynsä on ilo korvalle jopa tällaiselle "laulu jes, kitara nou"-tyypille - mutta toisaalta yliannostus olisi saattanut latistaa albumin onnistunen hallittua kokonaiskuvaa.

Ja tämä levy on siis ollut jonkinlainen suunnannäytäjä minun musiikinharrastamisessani; Robert Crayn 80-luvun tekeleiden ohella tämä oli ensimmäisiä "hiljaisen poltteen" edustajia levyhyllyssäni, mutta sittemmin seuraajia on tullut paljonkin - ja vaikka en sitä silloin tietoisesti ajatellut, Bonnie Raitt kuului ensimmäisiin uutta musiikkia julkaiseviin naislaulajiin, jotka valtasivat nurkan levyhyllystäni. Soulin harrastajana minulla sentään oli tuntumaa tyylilajeihin, joissa naiset pääsivät pinnalle jo aikaisemminkin, mutta katsoessani nyt taaksepäin huomaan kuuntelutottumuksissani muutoksen juuri 80- ja 90-lukujen taitteesta lähtien, ja nykyisin tilanne taitaa olla jo aika lailla 50/50.

249. Aki Sirkesalo: Mielenrauhaa (1995): Suomi-soulin lähtölaukaus

Olen jossakin vaiheessa tainnut murehtia täälläkin sitä, miten karu pohjoinen luonteenlaatumme (ja mahdollisesti pienet tuotantobudjetit) usein johtavat siihen, että suomalainen kevyt musiikki vivahteikkuutta tavoitellessaan karahtaa kivelle - mutta poikkeuksiakin on. Tämä albumi - ja oikeastaan Aki Sirkesalon koko sooloura - on esimerkki siitä, että täälläkin osataan tehdä myös hiottua ja hallittua musiikkia. Eikä se tarkoita särmätöntä, puhtoista tai tylsää lopputulosta, vaan hyvinkin maukasta sellaista.

Aki Sirkesalo oli hyvä laulaja, omaperäinen sanoittaja ja pätevä säveltäjä, ja bändin soitto, sovitukset ja tuotanto kohdallaan. Levy soi ilmavasti mutta tiukasti - melkein pakostakin jossain ruuminosassa rupenn nykimään tätä kuunnellessa. Ilmeisiä hittejä on useita - nopeasti liitävä "Naispaholainen", vetoavan hidas mutta kepeä "Mustankipee", sulava "Mielenrauhaa" - mutta myös ns. täyteraidat toimivat, kuten eteerinen "Sileää pintaa" tai nimikkoartistinsa suuntaan nyökkäävä satiininen "Marvin Gaye". Levun jokaisessa laulussa on omat jipponsa ja hienoutensa, jotka jaksavat ihastuttaa soittokerrasta toiseen.

Tämä kuuluu niihin kokonaisuuksiin, jotka ovat tarpeeksi yhdenmukaisia sopiakseen yhteen ja samaan mielentilaan tai kellonaikaan, mutta silti niin monipuolisia ettei mielenkiinto herpaannu matkan aikana; siitä suurin kiitos kuuluu nimenomaan sovituspuolelle. Nämä laulut hellivät ja hierovat sekä iltapäivän auringossa että yön sinisinä hetkinä.

Tämä ei ollut ensimmäinen suomalainen soullevy, mutta ehkä ensimmäinen uskottava ja hallittu sellainen. Myöhemmin niitä on tullut paljonkin - Sirkesalon muut levyt etunenässä - mutta minun korvissani tämä oli lähtölaukaus, ja vieläkin yksi genren puhtaimmista osumista.

248. Elvis Costello: King Of America (1986): Uusi aalto uudessa maailmassa

Tänä päivänä tunnemme Elvis Costellon etsijänä, joka ei pelkää heittäytyä musiikillisen mielikuvituksensa ja uteliaisuutensa vietäväksi - hänen omien levytystensä tyylillinen kirjo on aikamoinen, ja jossain vaiheessa vaikutti siltä, kuin maailmassa ei sellaista tribuutti- tai duettolevyä julkaistaisikaan jolla hän ei olisi mukana. Vuonna 1986 tilanne oli hieman toinen - hänen siihenaikaiset levytyksensä olivat tosin nekin noudattaneet laajaa kaarta pubrockista/uudesta aallosta jonkinlaiseen ylituotettuun soulpopiin, mutta kehitys oli ollut jokseenkin johdonmukaista tähän levyyn asti.

Ja kyllä tämäkin joukon jatkeeksi sopii, mutta soinnillisesti tämä oli suurin hyppäys - syntikat lensivät yli laidam, ja tilalle tuli jopa akustispohjainen ameriikan meininki, oikein hyvin tuloksin. Laulut olivat taattua laatua, ehkä jopa niin että perinteinen soitto hioi sävellyksistä muutamia sellaisia särmiä, jotka aikaisemmilla (ja sittemmin/ennen kaikkea myös myöhäisemmillä) levyillä välillä sattuivat ikävästi korviini. Riemastuttava "The Big Light" oli suoranaista rockabillyä, "American Without Tears" kaihoisa puoliballadi,ja esim. "Jack Of All Parades" ja "Suit Of Lights" sellaisia tyypillisiä Costellovetoja, jotka ylituotettuna olisivat voineet mennä ohi korvien, mutta tässä yhteydessä olivat maukkaita.

Levyn jonkinlainen "hitti" oli vanha, jopa kulunut lainabiisi "Don´t Let Me Be Misunderstood", josta Elvis teki mukavan vähäeleisen tulkinnan vibrafoneineen, joka vuoden 1986 ylituotetussa poptulvassa oli todella raikas poikkeus. Suurin kohokohta oli silti miltei harras "Indoor Fireworks", joka on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten myös vihaiset nuoret ja vanhemmat miehet voivat menestyä myös rakkauslaulujen saralla - jos kohta Nick Lowen jo vuotta ennen tätä levyttämä versio on vieläkin parempi.

Ja albumin konstailematon soundi tarkoittaa myös sitä, että tämä on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin kuin useimmat muut tuona vuonna tehdyt levyt. Itse asiassa tämän voisi julkaista nytkin, eikä se kuulostaisi ollenkaan ihmeelliseltä. Tuntuukin siltä, kuin Elviksemme musiikillinen etsintämatka viimeisten vuosikymmenten aikana aika ajoin tuntuisi palaavan nimenomaan tämän levyn äänimaisemiin, jonnekin Nashvillen ja Memphisin väliselle maantielle.