275. Popeda: Mustat enkelit (1982): Totuus rockmusiikista 34 minuutissa

Kun aikoinani kuulin tämän levyn ensimmäistä kertaa seitsemäntoista vuoden herkässä iässä, en kyllä olisi uskonut kuuntelevani sitä vielä viisikymppisenä, saati sitä että Pate ja Popeda olisivat voimissaan vielä yli kolmekymmentä vuotta myöhemminkin. Niin vain kävin, ja ihme kyllä tämä musiikkimme perusilmiö on tuottanut huomattavan määrän täysin relevanttia musiikkiakin - tosin kyllä myös aika paljon aika heppoistakin kamaa.

Mutta vaikka myöhemmätkin levyt ovat minulle maittaneet, täytyy pitkässä juoksussa nostaa esille bändin vuosina 1980-1982 ilmestyneet toinen, kolmas ja neljäs albumi. Alkuaikojen Popeda oli viehko sekoitus hulluutta, raivoa ja rujoa kauneutta, ja pohja oli tiukasti rockin perinteessä, ilman myöhempiä tiluliluja, ja kehitys kulminoitui "Mustiin enkeleihin". Tämän levyn yhteentoista biisiin ja kolmeenkymmeneenneljään minuuttiin mahtuu itse asiassa totuus rockmusiikista.

Aloitus "Kuulat sekaisin" on raivokas rypistys, "Polttaa" taas raskaanmakeaa kaahausta ja "Yö" bändin voimaballadien kulmakiviä. "ABCD-Rock" on juuri sitä mitä ensimmäinen rivi lupaa; "Minä olen kotoisin Neandertaalista" - ja sitten A-puolen lopetusbiisi "Kymmenen uutiset" yllättäen onkin sodanvastainen kannanotto. B-puoli on lisää samaa - raivorockista kantrahtaviin aivottomuuksiin - mutta sen päättää yksi bändin ja koko Suomirockin kovimmista biisikaksikoista; "Jos joet olis..." on bändin koko uran hienoin buugie, "Sika-Anteron laulu" taas sellainen laulajan testamentti-balladi josta monet ns. katu-uskottavuuden tavoittelijat antaisivat vasemman kätensä.

Ylipäätänsä sävellykset toimivat, mutta tärkeämmässä osassa ovat sanat ja ennen kaikkea sovitukset. Soundi on tarvittaessa painava ja jopa raivokas, tarvittaessa kevyt ja hengittävä, mutta kautta linjan elävä ja luontainen. Nimenomaan rockin riemun, raivon ja rienauksen liitto toteutui tällä albumilla tavalla, johon Popeda ei sittemmin oikein ole päässyt - joko on tehty liian tyylipuhdasta heviä tai sitten on yritetty huumoria sekaisin tuloksin, ja kaiken lisäksi etenkin 90-luvun albumit olivat ylipitkiä. Tällä levyllä sekoitus on balanssissa, ja ylipappi Pate Mustajärvi tulkitsijana voimissaan.

274. Crowded House: Temple Of Low Men (1988): Lauluntekotaidon voitto

1980-luku oli ongelmallista aikaa. Vaikka silloin tehtiin paljon hienoa musiikkia, ja itse olin herkässä ja vastaanottavaisessa iässä, minua haittasi jo silloin ja ehkä vielä enemmän jälkeenpäin se, että muovinen ja tunkkainen äänimaailma pilasi monta hienoa levyä - ja varjosti monen artistin uraa kokonaisuutena. Toisaalta oli myös niitä, jotka pystyivät nousemaan soundin yläpuolelle, vaikka tekivätkin "silkkaa popmusiikkia" - niitä, joiden laulut ja esitykset nousivat aikasidonnaisuuden yläpuolelle.

Yksi parhaista esimerkeistä oli Neil Finn ja hänen bändinsä Crowded House. Tämä, heidän toinen pitkäsoittonsa, on tehty kaikkien ajan mausteiden kanssa, ja kuitenkin se kuulostaa hyvältä tänäänkin. Jopa ajoittain aika kosketinvoittoisen soundin muoviset kohdat toimivat tänäkin päivänä pikemminkin pikantteina yksityiskohtina, jotka maustavat kokonaisuutta.

Voittajan tästä bändistä tekee ennen kaikkea kaksi asiaa. Ensinnäkin Neil Finn on loistava poplaulaja - ilmeikäs, herkkä, tunteellinen mutta ei siirappinen, tarvittaessa jäntevä. Ja ennen kaikkea hänen biisinsä ovat yksinkertaisesti loistavia. Tältäkin levyltä löytyy kovatasoinen sarja, kuten mukava balladi "Better Be Home Soon", riemukas "Sister Madly", klassinen popbiisi "Never Be The Same" - ja ei vain yksi vaan kaksi kuolematonta popklassikkoa. 

"I Feel Possessed" omaa täydellisen kertosäkeen, värssytkin toimivat hienosti, introssa on hauska kiertoteema ja teksti on loistava. Sitäkin parempi on "Into Temptation", jonka mielenkiintoinen tarina, hieno sävel, herkkä sovitus ja tarkka esitys rakentavat yhden 1980-luvun ellei koko pophistorian kauneimmista balladeista - se on yksi niistä biiseistä, joka oikeassa mielentilassa kuultuna nostaa ihokarvat pystyyn.

Mutta vaikka nämä kaksi esitystä ovat siis loistavia, muu levy ei kuitenkaan jää niiden varjoon, vaan kokonaisuus kestää kuuntelua kerrasta toiseen. Sama pätee melkein kaikkeen, mitä Neil Finn on urallaan julkaissut, mutta välillä hänen musiikkinsa on hieman liian kokeilunhaluista minun popnörttikorvalleni, joskus taas aikasidoinnaisuus toimii hieman häiritsevänä yksityiskohtana - joskin pohjalla aina on sama asia - vankka lauluntekotaito.

273. John Hiatt: Perfectly Good Guitar (1993): Ihan hyvää kitaraa (ja muutakin soittoa ja laulua)

Jos olen katsonut oikein, olen tähän mennessä kehunut John Hiattin tuotantoa 1980-, 2000- ja 2010-luvuilta, joten tasapuolisuuden nimissä myös 1990-luku pitää tuoda esille. Vuosina 1990-97 häneltä ilmestyi kolme oikein hyvää levyä ja kaksi pikemminkin OK-osastoon kuuluvaa, ja niistä kolmesta hyvästä tämä vuoden 1993 julkaisu on minusta paras.

Hiattin tuotannosta löytyy sekä hieman riisutumpaa kamaa että "enemmän tuotettua", ja tämä levy kuuluu jälkeisempään osastoon. Soundissa on pohjaa ja meno yltyy välillä jopa raivokkaaksi, kuten alunperin käsittääkseni Iggy Popille tehdyssä avausbiisissä "Something Wild", joka kuuluu Johnin äänekkäimpiin levytyksiin. Alue ei ehkä ole hänen omintaan, mutta tulkinta uppoaa allekirjoittaneeseen kuin väärä raha. Särökitara soi muuallakin, hyvänä esimerkkinä "Loving A Hurricane", ja ylipäätänsä tämä on ehkä hänen "rokein" levynsä, jos sillä tarkoitetaan mainstreamrockia pikemmin kuin juurikamaa.

Kaikki ei silti ole pelkkää rämpytystä; levyn suurimman kokokohdan, "When You Hold Me Tight":in funkahtava svengi viittaa jonnekin suistomaille, tappavan tehokkain tuloksin, ja hitaampaakin kamaa löytyy. Nimibiisi on uljas kitaravetoinen hymni - sellaisia löytyy useimmilta hänen levyiltään - "Blue Telescope" taas eteerisempi esitys, ja "Angel" ja "Wreck Of The Barbie Ferrari" tuovat soppaan hieman modernimpia mausteita.

Soundista riippumatta soitto kulkee, ja Johnin ääni on hyvässä terässä - ja kaiken pohjana on tietenkin hyvä biisimateriaali. Niinkuin aina, teksteissä on asiaa, ja sävellykset ovat skaalalla kelvollisesta loistavaan. Olen ollut lukevinani, ettei kriitikkokunta noteeraa tätä levytystä kovinkaan korkealle Hiattin mittavassa tuotannossa, mutta itse rohkenen olla eri mieltä. Ihan hyvää kitaraa, ja muutakin soittoa ja laulua.

272. John Hiatt: Slow Turning (1988): Käsityön ylistys

Kun aikoinaan aloin näitä levyjäni kehumaan, yksi ensimmäisistä oli John Hiattin mestariteos Bring The Family, joka ilmestyessään oli raikas tuulahdus, yksi tärkeä lenkki juurikaman uudessa nousussa syntikoiden ikeen alta. Se levy on kehunsa ansainnut, mutta koska tämän blogin alkuvuosina ajatukseni olla kattaa mahdollisimman suuri ala kevyttä musiikkia jäi tämä, vuotta myöhemmin ilmestynyt seuraaja kehumatta. Nyt, kun olen jo kehunut aika monta muutakin artistia, on aika korjata tämäkin epäkohta.

Slow Turning on toisaalta jatkoa, enemmän sitä kamaa jota jo edeltäjä tarjosi, mutta tavallaan vähän enemmänkin. Juuria unohtamatta on äänipalettia hieman laajennettu, ja jos ote on hieman kevyempi se tavallaan tekee tästä levystä hieman helpommin sulavan kuin edeltäjänsä. Edellisen levyn superyhtyeen sijasta säestyksen hoitaa Johnin senaikainen keikabändi, joka minusta svengaa kuin hirvi- ja vaikka Ry Cooderin saappaat ovat musiikkimaailman suurimpia, Sonny Landreth hoitaa tonttinsa niin, että sen jälkeen on ollut pakko hankkia myös miehen soololevytyksiä.

Kaiken lisäksi biisit ovat loistavia. "Tennessee Plates" kuuluu suosikkiperusrockrevityksiini, kun taas "It´ll Come To You" ja "Paper Thin" tuovat tähän osastoon hieman 70-lukulaisempaa otetta. Nimipiisi, "Ride Along" ja "Georgia Rae" ovat astetta kevyempiä mutta kulkevat samalla otteella. Kaikkein uljaimmin liitää keskitempoinen "Sometime Other Than Now", joka tuo mieleen esim. John Mellencampin tyylikkäimmät vedot. Hitaammalla puolella "Is Anybody There" gospelkuoroineen ja "Feels Like Rain" kuuluvat genrensä valioihin.

Eikä John Hiatt ole pelkästään yksi rockhistorian parhaimmista biisintekijöistä, hän on myös laulajana loistava - hänen miehekäs mutta ilmeikäs äänensä taipuu niin kuiskailuun kuin huutoonkin, joskin mitään korkealta ja kovaa-osastoa ei esitetä. Tämä on albumi, joka kuulostaa alusta loppuun huolella - mutta näpertämättä - tehdyltä käsityöltä, jota tekevät asiansa osaavat ihmiset jotka saavat tehdä sitä, mitä rakastavat. Ei muuta. 

271. A P Sarjanto: Kova maa (1998): Todenmakuinen trubaduuri

En oikein muista miksi tulin tämän levyn aikanaan hankkineeksi - aika pian sen ilmestymisen jälkeen, Anttilan alelaarista - mutta luultavasti tulin tutkineeksi muusikko- ja soitinlistaa sekä tekstejä ja totesin niiden olevan lupaavia, enkä toden totta pettynyt. Homman nimi lienee folkrock - sähköä pelkäämätön mutta perusakustinen poljento, jossa yhdistyvät angloamerikkalainen perinne ja tietyt (suomalais)kansalliset mausteet. Etenkin erilaiset kielisoittimet soivat korvia hivelevästi, viulusta mandoliinin kautta kitaraan, ja soitto kulkee kuin kesäinen ajelu maalaistiellä.

Vielä suurempi ilonaihe on kuitenkin solisti itse. Mukavan miehekkäällä äänellä hän esittää omia, ovelasti mieleen painuvia tekstejään, jotka kaiken lisäksi on sävelletty mukavan velmusti. Näkökulma on visusti oienen ihmisen puolella, ja etenkin miehen sielunelämää luodataan ilman iskelmällistä vollotusta tai itsesääliä. "Luuserin laulu" on todellinen mestariteos, nimikappale taas kuin hevibiisi Kaustiselta. Myös ihmissuhteet saavat osakseen samanlaista hellän karheaa kohtelua.

Ylipäätänsä tekstit ovat täynnä mielenkiintoisia sanankäänteitä ja tuokiokuvia - niinkuin voi kuvitella esimerkiksi sellaisista laulunnimistä kuin "Työläisen haamu ja arka piru". Itse asiassa juuri tuo biisi ja sen tunnelma ovat posiitivisella tavalla jopa "eppumaisia", joskin on todettava ettei sama leima koske koko albumia. "Todenmakuinen" on yksi sellainen määritelmä joka tulee mieleen monestakin biisistä.

Itse asiassa totean, kun tätä kirjoittaessa pitkästä aikaa kuuntelen koko albumin yhteen menoon, että tämä hyvinkin on yksi eheimmistä kokonaisuuksista mitä suomenkielisen juurimusiikin saralla on saatu aikaan. Se ei onneksi myöskään ole miehen ainoa - samantyyppistä herkkua on olemassa ainakin kaksi albumillista lisää, joskin viime vuosina on tainnut olla hiljaisempaa.

270. Kämmärit: Onnentie (1997): Kansansäveliä keskitien tuntumasta

Jos tätä yhtyettä ei olisi, se pitäisi keksiä. Kun 1990-luvun alkupuolella Värttinän ja muiden uuden aallon etnobändien myöta saatoin laajentaa fanitustani kelttiläisestä kansanmusiikista myös oman maamme mansikoihin, jäin oikeastaan kaipaamaan vain sellaista artistia, joka ei olisi joko modernisti tuotettua kansanmusiikkia tai viululla vahvistettua poppia, vaan jotain siltä väliltä - ja Kämmärit taisi olla ensimmäinen bändi, joka todella osui tähän saumaan.

Seuraava ilonaihe oli bändin sointi. Urkuharmooni, huilu, viulu ja haitari istuvat saumattomasti perinteisen rocksetin lomaan - tai päinvastoin. Laulusolisteja on useampia, sekä mies- että naispuolisia, ja näin ollen stemmatkin toimivat. Kokonaisuuden äänikuva on miellyttävä - täyteläinen, mutta ilmava, ja sovitukselliset jipot luovat tälle albumille mukavan vaihtelevan tunnelman. Kun vielä ohjelmistokin on hyvä sekoitus omia originaaleja ja taiten valittuja lainoja, joko kansan- tai muita iskusävelmiä, ei voi kuin olla tyytyväinen.

Huippuhetkiä on useampia; "Onko sinun paperisi kastunnu" on reipas luenta vanhasta pohjalaisesta uhoavasta valituksesta, "Kysyt aina miksi" taas kunnon reissuralli ja "Miehen laulu" hieman poguehtava kelttiläismainen renkutus. Folkin haikeampaa puolta edustavat esim. "Minä sydämestäni rakastan" ja "Jos saapuisi laiva". Toisaalta koko levy on kovasti kuunneltava, eikä heikkoja hetkiä löydy.

Kämmärit (nyttemmin Kammarit) on julkaissut ainakin kaksi muutakin albumia, ja on vieläkin aktiivinen - ilmeisesti uusi albumikin on tekeillä. Onnistuin kaiken lisäksi kuulemaan bändiä livenä Kaustisilla joskus vuosituhannen vaihteessa, ja tarjonta oli maittavaa myös elävänä. Mieleen tulee, että olisi kyllä mukava hieman aktivoida tätä folkskenen seurantaakin...

269. Lizz Wright: Dreaming Wide Awake (2005): Hiljaa hyvä tulee

Löysin Lizz Wrightin ihan sattumalta joitakin vuosia sitten, kun selasin kirjaston levyhyllyä - ja vielä sen jazzosastoa - ja hänen debyyttialbuminsa "Salt" sattui silmiini. Lainasin sen kotiin, koska sillä oli muutama tuttu biisi, ja tykästyin siihen - mutta tämä kakkosalbumi vasta tyrmäsi minut. Se on loistava sekoitus vanhoja klassikkoja ja uusia, osittain omia kappaleita, joka jotenkin onnistuu olemaan samalla aikaa juureva ja eteerinen. Tekisi mieli sanoa ajaton, mutta olen ryöstöviljellyt kyseistä termiä niin etten oikein kehtaa - pitää palata asiaan muutaman kymmenen vuoden päästä.

Miksi tämä on niin hyvä? No, ensinnäkin Lizz Wright on loistava laulaja. Hänen tietyllä tapaa viileän etäinen, mutta samalla läsnäoleva äänensä ottaa kuulijan haltuunsa tavalla, johon harvat pystyvät. Vertailut ovat turhia, mutta tietyllä tavalla mieleen tulee esim. Sade - sillä erotuksella, että Lizz iskee minun tajuntaani lujemmin. Hänen äänestään löytyy voimaa, mutta hän taitaa myös vivahteet ja hiljaa laulamisen, mikä erottaa hänet kaikista niistä kailottajista, joiden taidot eivät riitä riisutumpaan ilmaisuun.

Toiseksi tämä on loistavasti sovitettu ja soitettu levy. Akustisvoittoinen soundi on kuin tehty yön hiljaisia tunteja varten, ja pelkäksi taustamusiikiksi tästä ei ole, koska se saattaa hukkua hälyyn. Sen sijaan sen kuunteleminen palkitsee yhä uusilla pikku yksityiskohdilla - kitaroinnilla, pianolla, hienovaraisella kuorolla. On vaikeaa poimia tältä levyltä varsinaisia huippuja, koska se on niin hieno kokonaisuus, mutta jo aloitus on kova; vanha "A Taste Of Honey" saa uudenlaisen, surumielisen tulkinnan, ja kakkosraita "Stop" on tosiaan pysäyttävä esitys. Soundimaailma on jossakin laulelmajazzin ja soulin välimaastossa, välillä folkin puolelle koukaten - esim. Neil Youngin "Old Man" soi miltei brittiläisenä.

Listaa voisi jatkaa, mutta mieluummin yritän vetää yhteen vahvuudet - hiljaisen jäntevyyden, ja miellyttävän orgaanisen soundin, joka kantaa Lizz Wrightin tyylikästä ääntä. Tämä on itse asiassa musiikkia, jonka voisi kuvitella kirkkoon tai konserttisaliin, mutta myös kapakkaan - ja veikkaan jopa, että se siellä hiljentäisi taustahälinänkin. Hiljaa hyvä tulee.