Olen jo aikaisemmin tiivistänyt Pugh Rogefeldtin merkityksen rockmusiikille yleensä ja ruotsinkieliselle sellaiselle erityisesti (täällä), joten totean vain lyhyen kaavan mukaan hänen 1970-luvulla tehneen levykaupalla sellaista parhaasta päästä, ja hänen senaikaisen tuotantonsa kruunu on tämä levy, "Bolla och rulla" (vapaasti käännettynä "Palloile ja rullaa", mikä itse asiassa kuvaa soundia hyvin).
Homman nimi on rock - tiivis, mutta irtonainen, jäntevä, mutta ilmava. Soundi rakennetaan kitaralla, bassolla ja rummuilla, ja itse asiassa Pugh laulaa nimibiisissä siitä, miten jotkut tykkäävät musiikista joka kuulostaa keitetyltä kalalta - "men det gäller inte mina (låtar); dom ska bolla och rulla fram", hänen musiikkinsa pitää palloilla ja rullata. Pughin hieman nasaali mutta rockmusiikkiin hyvin taipuva ääni ja hänen omalaatuiset tekstinsä ja nasevat ilmaisunsa ovat sitten keitoksen paras mauste.
Pugh on ehkä omimmillaan nopeissa biiseissä - nykivä "Hog Farm", vetävä "Dinga Linga Lena", palloileva ja rullaava nimibiisi - mutta levyn varsinainen mestariteos on hymniksi kasvava "Grävmaskinen", joka todellakin on rakkaudentunnustus kaivinkoneelle. Pugh on tietääkseni aina ollut ylpeä (käsi)työläistaustastaan, joskin hänen kättensä työ lähinnä on ollut sitä rock´n´rollin tekemistä - mutta nuorempana hän teki myös maalarin hommia isänsä jalanjäljissä. No, onneksi musiikki vei miehen mennessään.
Tämä on myös sikälikin kiinnostava teos, että se oli sekä kriitikkojen että yleisön suosikki ja myi suuria määriä. Niinkin paljon, että tuohon aikaan vallalla olleen poliittisen musiikkiliikkeen piirissä väitettiin Pughin myyneen itsensä ja pettäneen musiikilliset juurensa. Tässä tapauksessa kuitenkin sekä kriitikot että yleisö taisivat olla oikeassa - näin käy rock´n´roll.
perjantai 14. huhtikuuta 2017
perjantai 31. maaliskuuta 2017
310. Queen: News Of The World (1977): Because We Can
Queen teki 1970-luvun loppupuolella häkellyttävän kovan albumisarjan, minun korvissani kakkosalbumista "Jazz":iin kaikki ovat vähintään ysin teoksia. "News Of The World" saattaa olla jopa ketjun heikoin lenkki, varsinkin jos karsii alkupäätä ja tarkastelee ainoastaan "Opera/Races/News/Jazz"-sarjaa - mutta silti se on todella hyvä levy, ja yksi niistä albumeista jotka ovat palanneet levylautaselleni säännöllisin ajoin aina hankkimisesta asti.
Queenin kulta-aika oli monimuotoisuuden juhlaa - hevistä music halliin, heleästä popista yökerhojatsin kautta kuorolaulun juhlaan ja takaisin, eikä "NOTW" ole mikään poikkeus. Toisaalta tämä levy on sarjasta ehkä se, joka silti pysyy parhaiten rockin rajoissa, mutta sekin on minun korvissani lähinnä vahvuus, vaikka ihan kaikki sen ulottuvuudet eivät minua miellytäkään. Jos aloitetaan heikommasta päästä, niin "We Will Rock You" on ehkä oiva keikka-aloitus - mutta kotikuuntelussa ei oikein kestä toistoa. "Get Down, Make Love" ei taas koskaan ole avautunut minulle - ja "We Are The Champions" on hoilattu puhki urheilutapahtumissa.
Mutta toisaalta se on hieno biisi. Ei tosin niin hieno kuin "All Dead, All Dead", joka on ehkä hienoin Queenin balladeista - ja Brian Mayn laulutaidoista. "Spread Your Wings" ja ennen kaikkea "It´s Late" taas näyttävät mallia siitä, miten rockhymni tehdään. "Fight From The Inside" on Roger Taylorin tähtihetkiä - siitä en välittänyt teininä, mutta nykyisin se on noussut toiseen arvoon. "Sleeping On The Sidewalk" on sävykkään perusrockin juhlaa. Ja vaikka ensikuulemalta suorastaan inhosin "Sheer Heart Attack"-biisiä, on pakko sanoa senkin kulkevan kuin juna. Tyylilajit vaihtelevat, mutta olen kuulevinani tässä jonkinlaisen punaisen langan, joka on selvempi kuin esim. sinänsä loisteliaalla "Night At The Operalla".
En tiedä missä vaiheessa Queen pääsi tilanteeseen, jossa he saattoivat tehdä omankuuloisiaan levyjä yksinkertaisesti koska voivat/saivat/osasivat - mutta tämänkaltainen kokonaisuus vaatii paitsi taitoja ja näkemystä myös kykyä pitää langat omissa käsissä. Kaiken lisäksi sen kansi kuuluu äänilevyhistorian komeimpiin.
Queenin kulta-aika oli monimuotoisuuden juhlaa - hevistä music halliin, heleästä popista yökerhojatsin kautta kuorolaulun juhlaan ja takaisin, eikä "NOTW" ole mikään poikkeus. Toisaalta tämä levy on sarjasta ehkä se, joka silti pysyy parhaiten rockin rajoissa, mutta sekin on minun korvissani lähinnä vahvuus, vaikka ihan kaikki sen ulottuvuudet eivät minua miellytäkään. Jos aloitetaan heikommasta päästä, niin "We Will Rock You" on ehkä oiva keikka-aloitus - mutta kotikuuntelussa ei oikein kestä toistoa. "Get Down, Make Love" ei taas koskaan ole avautunut minulle - ja "We Are The Champions" on hoilattu puhki urheilutapahtumissa.
Mutta toisaalta se on hieno biisi. Ei tosin niin hieno kuin "All Dead, All Dead", joka on ehkä hienoin Queenin balladeista - ja Brian Mayn laulutaidoista. "Spread Your Wings" ja ennen kaikkea "It´s Late" taas näyttävät mallia siitä, miten rockhymni tehdään. "Fight From The Inside" on Roger Taylorin tähtihetkiä - siitä en välittänyt teininä, mutta nykyisin se on noussut toiseen arvoon. "Sleeping On The Sidewalk" on sävykkään perusrockin juhlaa. Ja vaikka ensikuulemalta suorastaan inhosin "Sheer Heart Attack"-biisiä, on pakko sanoa senkin kulkevan kuin juna. Tyylilajit vaihtelevat, mutta olen kuulevinani tässä jonkinlaisen punaisen langan, joka on selvempi kuin esim. sinänsä loisteliaalla "Night At The Operalla".
En tiedä missä vaiheessa Queen pääsi tilanteeseen, jossa he saattoivat tehdä omankuuloisiaan levyjä yksinkertaisesti koska voivat/saivat/osasivat - mutta tämänkaltainen kokonaisuus vaatii paitsi taitoja ja näkemystä myös kykyä pitää langat omissa käsissä. Kaiken lisäksi sen kansi kuuluu äänilevyhistorian komeimpiin.
lauantai 18. maaliskuuta 2017
309. Christy Moore: Voyage (1989): Irlannin Ääni popvaatteissa
Ensikosketukseni Christy Mooren musiikkiin tapahtui tämän levyn ilmestymisvuonna, kun kävin Dublinissa ja toin sieltä kotiin mm. kaksi Moving Hearts-levyä, joilla hän toimi pääsolistina. Hänen nimensä oli tuttu eri yhteyksistä, joiden kuvittelin olevan pelkästään traditionaalisia, joten Heartsien "popmainen" soundi hämäsi minua hieman. Myöhemmin samana vuonna ostin sitten tämän levyn, joka on vielä popmaisempi äänimaisemaltaan - ja vieläpä paikoitellen kasarinomaisesti syntikalla höystetty.
Se ei silti himmennä albumin hyviä puolia. Ensinnäkin Christy Moorella on komea ääni; jylhä, mutta herkkä, ja hänen korostuksensa on juuri sitä lajia, joka tekee "irkkuenglannista" musiikillisen suosikkikieleni. Hänen dynamiikkansa kestää koko kaaren kuiskauksista julistuksiin, ja nuotti on koko ajan kohdallaan. Hän valitsee myös tulkittavikseen hyviä lauluja - esim. tällä levyllä mm. Jim McCarthylta ja Elvis Costellolta, tradien lisäksi; "The Mad Lady And Me", "The Night Visit", "The Deportees Club", "Middle Of The Island" - asiaa ja tunnelmaa.
Toiseksi tältä levyltä löytyy yksi minun "aution saaren lauluistani"; Englantiin muuttaneista irlantilaisista kertova "Missing You", joka on sellainen ihokarvoja nostattava tulkinta joita ei vain voi kuulla liikaa. Sävellys on kaunis ja tarina liikuttava - jos tämän olisi joku tehnyt suomeksi, se kuuluisi samaan klassikkosarjaan kuin esim "Lumi teki enkelin eteiseen" ja "Syksyn sävel".
Christy Moorella on oikeastaan muitakin yhtymäkohtia Hectoriin ja Juiceen; ainakin jossakin vaiheessa hän oli suorastaan kansallissankarin asemassa, ja vuosikymmeniä vähintään mestarit-areenallatasoa. Musiikillisesti hän on kiitettävän laaja-alainen - perinnekamasta akustisen ilmaisun ja päivän popin kautta jopa syntikkakokeiluihin; tämän levyn kohdalla "ajankohtainen" äänimaailma on siis ihan pieni miinus, mutta Irlannin Ääni soi silti kirkkaana ja voimakkaana.
Se ei silti himmennä albumin hyviä puolia. Ensinnäkin Christy Moorella on komea ääni; jylhä, mutta herkkä, ja hänen korostuksensa on juuri sitä lajia, joka tekee "irkkuenglannista" musiikillisen suosikkikieleni. Hänen dynamiikkansa kestää koko kaaren kuiskauksista julistuksiin, ja nuotti on koko ajan kohdallaan. Hän valitsee myös tulkittavikseen hyviä lauluja - esim. tällä levyllä mm. Jim McCarthylta ja Elvis Costellolta, tradien lisäksi; "The Mad Lady And Me", "The Night Visit", "The Deportees Club", "Middle Of The Island" - asiaa ja tunnelmaa.
Toiseksi tältä levyltä löytyy yksi minun "aution saaren lauluistani"; Englantiin muuttaneista irlantilaisista kertova "Missing You", joka on sellainen ihokarvoja nostattava tulkinta joita ei vain voi kuulla liikaa. Sävellys on kaunis ja tarina liikuttava - jos tämän olisi joku tehnyt suomeksi, se kuuluisi samaan klassikkosarjaan kuin esim "Lumi teki enkelin eteiseen" ja "Syksyn sävel".
Christy Moorella on oikeastaan muitakin yhtymäkohtia Hectoriin ja Juiceen; ainakin jossakin vaiheessa hän oli suorastaan kansallissankarin asemassa, ja vuosikymmeniä vähintään mestarit-areenallatasoa. Musiikillisesti hän on kiitettävän laaja-alainen - perinnekamasta akustisen ilmaisun ja päivän popin kautta jopa syntikkakokeiluihin; tämän levyn kohdalla "ajankohtainen" äänimaailma on siis ihan pieni miinus, mutta Irlannin Ääni soi silti kirkkaana ja voimakkaana.
keskiviikko 8. maaliskuuta 2017
307-308. Johnnie Taylor: Raw Blues (1968) + In Control (1988): Soulin kehityspolku
Nuorena miehenä innostuin soulista. Minun korvissani genren kulta-aika sijoittui noin aikaan 1966-1974 - eli suurin piirtein Stax-levy-yhtiön kulta-aikaan - jolloin syvän etelän juureva soundi löysi muotonsa ja kukoisti, kunnes disko ja muut muotivirtaukset veivät genren uuteen suuntaan. Jotkut alan pioneereista, jotka myös olivat minun suosikkejani, kokivat 1980-luvulla uuden tulemisen, kun he pääsivät Malacolle. Siellä ei juostu trendien perässä, vaan tehtiin vanhoille faneille tutun kuuloista kamaa - ei ehkä progressiivista, mutta kohtuullisen laadukasta. Malacolle levyttivät tuolloin mm. Little Milton, Z Z Hill, Bobby Bland ja Johnnie Taylor.
Viimeksimainittu teki jo 60-luvulla Staxille hienoja levytyksiä, huippuna soulklassikko "Who´s Making Love", mutta albumitasolla minulle maistuu kaikkein parhaimmalta "Raw Blues", joka käsittääkseni on hänen kolmas albuminsa. Johnnien sielukas, sopivan käheä ääni ja Staxin soundi (soittajina mm. Steve Cropper ja Isaac Hayes) kunnon torvineen (Memphis Horns) on maukasta kuunneltavaa; paitsi soittaa, siellä osattiin myös sovittaa - sekä laulutulkinnalle että soittajille on tilaa.
Musiikki on osin soulia, osin bluesia, ja enimmäkseen niiden sekoitusta - jos missään, niin tällä levyllä näiden lajien rajaviiva on veteen piirretty. Tempot ovat enimmäkseen hitaita - vaikkapa avauskolmikko, "Where There´s Smoke There´s Fire", "Hello Sundown" ja "Pardon Me Lady" on tulkinnan juhlaa, eikä taso siitä laske jatkossakaan. Jokunen hieman nopeatempoisempi laulu mahtuu mukaan, mutta tunnelma on yhtä tiivis kuin balladiosastolla. Ja vaikka tätä menoa mielellään kuuntelee enemmänkin, myös 60-luvun "puolen tunnin albumi"-konsepti toimii - voihan sen vaikka soittaa uudestaan, jos (kun) haluaa lisää.
Kaikkia hänen Malacolevyjään en ole kuullut, mutta kuulemistani paras on minusta "In Control", vuodelta 1988. Se on soundiltaan sopivan vaihteleva - perinteisen menon sekaan mahtuu hieman modernimpia soundeja, ja toisaalta tuotanto ei ole liian muovista vaikka se ei olekaan niin viimeisteltyä kuin suurempien tähtien levytykset. Ehkä se tänä päivänä kuulostaa hieman "kasarimmalta" kuin ilmestyessään - mutta toisaalta sama koskee melkein kaikkea tuohon aikaan tehtyä musiikkia.
Palettiin mahtuu menobiisejä kuten "Got To Leave This Woman" ja "Love´s Easy To Fall Into", balladeja kuten "Now That You Cheated" tai kirkkoon päin kallellaan oleva versio vanhasta hitistä "I Found a Love", ja tietysti myös keskitempoista kamaa. Kaksikymmentä vuotta lisää ikää ei puolessavälissä kuudettakymmenettä tämän levyn ilmestyessä olleen Johnnien ääntä paina, vaan tulkinta on entisellään.
Jos Johnnien ja muiden konkarien Malacotuotantoa jostain voisi moittia, se olisi ehkä tietty varman päälle pelaaminen - albumeja tuli melkein vuosittain, ja talon vakiobiisintekijät suolsivat niille ajoittain hieman ykstotista kamaa. Toisaalta se pelasti Johnnien ja muut konkarit esim. kaikkein pahimmilta 80- ja 90-lukujen tuotannollisilta kokeiluilta - ja myös noin kolmen vartin albumikokonaisuudet toimivat niin kauan kun niitä ei nauti peräkkäin liikaa. Ja itse asiassa juuri Malacon kaltaiset firmat rakensivat siltaa siihen juurikaman renessanssiin, josta olemme saaneet nauttia uudella vuosituhannella.
Johnniehan ei valitettavasti siihen enää osallistu, koska hän kuoli vuonna 2000 - mutta ainakin hän ehti levyttää laajan tuotannon, joka osaltaan valaisee soulin kehityspolkua kulta-ajoista tähän päivään.
Viimeksimainittu teki jo 60-luvulla Staxille hienoja levytyksiä, huippuna soulklassikko "Who´s Making Love", mutta albumitasolla minulle maistuu kaikkein parhaimmalta "Raw Blues", joka käsittääkseni on hänen kolmas albuminsa. Johnnien sielukas, sopivan käheä ääni ja Staxin soundi (soittajina mm. Steve Cropper ja Isaac Hayes) kunnon torvineen (Memphis Horns) on maukasta kuunneltavaa; paitsi soittaa, siellä osattiin myös sovittaa - sekä laulutulkinnalle että soittajille on tilaa.
Musiikki on osin soulia, osin bluesia, ja enimmäkseen niiden sekoitusta - jos missään, niin tällä levyllä näiden lajien rajaviiva on veteen piirretty. Tempot ovat enimmäkseen hitaita - vaikkapa avauskolmikko, "Where There´s Smoke There´s Fire", "Hello Sundown" ja "Pardon Me Lady" on tulkinnan juhlaa, eikä taso siitä laske jatkossakaan. Jokunen hieman nopeatempoisempi laulu mahtuu mukaan, mutta tunnelma on yhtä tiivis kuin balladiosastolla. Ja vaikka tätä menoa mielellään kuuntelee enemmänkin, myös 60-luvun "puolen tunnin albumi"-konsepti toimii - voihan sen vaikka soittaa uudestaan, jos (kun) haluaa lisää.
Kaikkia hänen Malacolevyjään en ole kuullut, mutta kuulemistani paras on minusta "In Control", vuodelta 1988. Se on soundiltaan sopivan vaihteleva - perinteisen menon sekaan mahtuu hieman modernimpia soundeja, ja toisaalta tuotanto ei ole liian muovista vaikka se ei olekaan niin viimeisteltyä kuin suurempien tähtien levytykset. Ehkä se tänä päivänä kuulostaa hieman "kasarimmalta" kuin ilmestyessään - mutta toisaalta sama koskee melkein kaikkea tuohon aikaan tehtyä musiikkia.
Palettiin mahtuu menobiisejä kuten "Got To Leave This Woman" ja "Love´s Easy To Fall Into", balladeja kuten "Now That You Cheated" tai kirkkoon päin kallellaan oleva versio vanhasta hitistä "I Found a Love", ja tietysti myös keskitempoista kamaa. Kaksikymmentä vuotta lisää ikää ei puolessavälissä kuudettakymmenettä tämän levyn ilmestyessä olleen Johnnien ääntä paina, vaan tulkinta on entisellään.
Jos Johnnien ja muiden konkarien Malacotuotantoa jostain voisi moittia, se olisi ehkä tietty varman päälle pelaaminen - albumeja tuli melkein vuosittain, ja talon vakiobiisintekijät suolsivat niille ajoittain hieman ykstotista kamaa. Toisaalta se pelasti Johnnien ja muut konkarit esim. kaikkein pahimmilta 80- ja 90-lukujen tuotannollisilta kokeiluilta - ja myös noin kolmen vartin albumikokonaisuudet toimivat niin kauan kun niitä ei nauti peräkkäin liikaa. Ja itse asiassa juuri Malacon kaltaiset firmat rakensivat siltaa siihen juurikaman renessanssiin, josta olemme saaneet nauttia uudella vuosituhannella.
Johnniehan ei valitettavasti siihen enää osallistu, koska hän kuoli vuonna 2000 - mutta ainakin hän ehti levyttää laajan tuotannon, joka osaltaan valaisee soulin kehityspolkua kulta-ajoista tähän päivään.
sunnuntai 5. maaliskuuta 2017
306. Dan Hylander & Raj Montana Band: September (1981): Laululiikkeen romantikko
Ruotsalainen poliittinen laululiike on mielenkiintoinen ilmiö, joka on vaikuttanut aika tavalla minunkin levyhyllyni sisältöön. Jotkut sen tärkeimmistä edustajista saattoivat usein olla aika ryppyotsaisia, kuten Mikael Wiehe ja Björn Afzelius, kun taas osa artisteista ei ole kestänyt aikaa musiikillisesta näkökulmasta. Dan Hylander on ehkä suurin poikkeus - vaikka hänkin laulaa yhteiskunnallisista epäkohdista, hänen tekstinsä tekevät sen lähes aina pienen ihmisen ja ihmissuhteiden näkökulmasta, ja hänen bändinsä on aina ollut suuri ja koostunut eturivin soittajista.
Ja Dan Hylander on nimenomaan runoilija - laulajana hän on korkeintaan kelvollinen, mutta hän on tehnyt sekä itselleen että muille pitkän liudan loistavia biisejä, sekä originaaleja että käännössellaisia. Tavallaan hän on laululiikkeen suuri romantikko - hän ei ehkä ole keksinyt termejä kuten "kauniit häviäjät", mutta sen sijaan niiden ymppäämisessä laululyriikkaan hän on mestari.
Vuonna 1981 ilmestynyt "September" on Hylanderin ehkä ehein kokonaisuus. Orkesterin soundi on korviahivelevä, ja lauluntekijämme on tehnyt nipun loistavia sanoituksia ja sävellyksiä. "Levandelivet" on maukkaalla slidellä koristeltu vauhtipala, kun taas "Uppbrott" on melkein bluesia. "Kärlek i min hand (September)" ja miehen hitteihin kuuluva "Farväl till Katalonien" ovat juuri sellaisia hellänkarheita hymnejä, jotka ovat hänen tavaramerkkejään, kun taas "En stjärna släcks i ögonvrån" on hänen balladiosastonsa aatelia.
Toinen Hylanderin tavaramerkeistä on siis lainabiisien luova käyttö - hän ei aina käännä niitä, vaan käyttää hyviä sävellyksiä omien teosten pohjana. "Komedianterna" on mielenkiintoinen versio vanhasta Motownhitistä "You Can´t Hurry Love", jossa samaa ei ole kuin sävellys, kun taas "Natten är gryende" on Tom Waitsin "Jersey Girl", musiikillisesti aika lähellä alkuperäistä mutta tekstin fokusta hieman muuttaen (koska Jerseyn rannan tyttö ei tainnut olla prostituoitu). Tämä luenta taitaa kuulua kaikkien aikojen parhaisiin coverversioihin.
Itse asiassa on makuasia, minkö hänen albumeistaan ottaa kuunteluun - ainakin 80-luvun puoliväliin asti niistä jokainen on loistava, ja sen jälkeenkin ne ovat ainakin biisiaineksiltaan hyviä, vaikka soundi välillä onkin liian ajassa kiinni. Se ongelma ei kuitenkaan vaibaa tätä albumia.
Ja Dan Hylander on nimenomaan runoilija - laulajana hän on korkeintaan kelvollinen, mutta hän on tehnyt sekä itselleen että muille pitkän liudan loistavia biisejä, sekä originaaleja että käännössellaisia. Tavallaan hän on laululiikkeen suuri romantikko - hän ei ehkä ole keksinyt termejä kuten "kauniit häviäjät", mutta sen sijaan niiden ymppäämisessä laululyriikkaan hän on mestari.
Vuonna 1981 ilmestynyt "September" on Hylanderin ehkä ehein kokonaisuus. Orkesterin soundi on korviahivelevä, ja lauluntekijämme on tehnyt nipun loistavia sanoituksia ja sävellyksiä. "Levandelivet" on maukkaalla slidellä koristeltu vauhtipala, kun taas "Uppbrott" on melkein bluesia. "Kärlek i min hand (September)" ja miehen hitteihin kuuluva "Farväl till Katalonien" ovat juuri sellaisia hellänkarheita hymnejä, jotka ovat hänen tavaramerkkejään, kun taas "En stjärna släcks i ögonvrån" on hänen balladiosastonsa aatelia.
Toinen Hylanderin tavaramerkeistä on siis lainabiisien luova käyttö - hän ei aina käännä niitä, vaan käyttää hyviä sävellyksiä omien teosten pohjana. "Komedianterna" on mielenkiintoinen versio vanhasta Motownhitistä "You Can´t Hurry Love", jossa samaa ei ole kuin sävellys, kun taas "Natten är gryende" on Tom Waitsin "Jersey Girl", musiikillisesti aika lähellä alkuperäistä mutta tekstin fokusta hieman muuttaen (koska Jerseyn rannan tyttö ei tainnut olla prostituoitu). Tämä luenta taitaa kuulua kaikkien aikojen parhaisiin coverversioihin.
Itse asiassa on makuasia, minkö hänen albumeistaan ottaa kuunteluun - ainakin 80-luvun puoliväliin asti niistä jokainen on loistava, ja sen jälkeenkin ne ovat ainakin biisiaineksiltaan hyviä, vaikka soundi välillä onkin liian ajassa kiinni. Se ongelma ei kuitenkaan vaibaa tätä albumia.
lauantai 18. helmikuuta 2017
305. Dire Straits: Making Movies (1980): Välitöiden valioita
Mark Knopfler on kulkenut mukanani kauan, ei tosin ihan vierellä vaan hiukan takavasemmalla. Ensimmäinen syväkosketus oli "Love Over Gold", mutta vasta kun "Brothers In Arms" ilmestyi, hankimme veljeni kanssa kimpassa aikaisemmat levyt - ja sittemmin olen evakuoinut ne omaan hyllyyni. Ne ovat kaikki hyviä, mutta minun maailmassani Dire Straitsista oli kaksi versiota - kahden ekan levyn "juuribändi" ja sitten LOG- ja BIA-albumien stadionryhmä.
Näiden kahden vaiheen välimaastossa ilmestyi "Making Movies", jossa yhdistyivät alkuajan napakan ilmava soundi ja toisen puoliajan hieman laajennettu ja venytetty ilmaisu - ja juuri tässä välivaiheessa Knopfler ja kumppanit tekivät ehkä hienoimman kokonaisuutensa. "Making Moviesilla" hieman pitemmät kappaleet antavat tilaa sellaiselle rullaukselle, joka ei vielä ole itsetarkoituksellista. "Tunnel Of Love" ja "Romeo And Juliet" ovat hienoja esimerkkejä tästä. Toisaalta "Solid Rock" osoittaa, että myös tiivistetympi ilmaisu on hallussa.
Samalla sävellykset toimivat; Knopflerin kynästä on aina tullut sellaisia pikku jippoja, joiden avulla jopa periaatteessa hieman tavanomaisemmat rallit jäävät päähän soimaan - esimerkkinä vaikkapa "Skateaway". Toisaalta myös Knopflerin tekstit ja laulu kiehtovat minua - hän kirjoittaa taitavia henkilö- ja tuokiokuvia, ja vaikka hän ei ole mikään sankaritenori, niin omien sävellysten ja sanojen tulkinta sujuvat. Yksi suosikeistani hänen pikku taideteoksistaan on tämän levyn B-puolelle piilotettu "Hand In Hand", alakuloinen balladi joka melkein tuo palan kurkkuun oikeassa tunnelmassa kuultuna.
Ja tämä levy toimii nimenomaan kokonaisuutena - ehkä lukuunottamatta sen päättävää kevyehkön kuplettimaista "Les Boysia", joka mielestäni on aika kaukana levyn muuten aika ehyestä kokonaisuudesta. Sekään ei silti ole pelkkä täyteraita, vaikka kuuluisikin ehkä paremminkin sinkun B-puolelle kuin albumin päätökseksi. Mutta minusta sen voi yhtä hyvin tulkita merkiksi siitä, että tämän levyn teki orkesteri joka oli menossa jonnekin muualle - "Making Movies" on välitöiden valioita.
Näiden kahden vaiheen välimaastossa ilmestyi "Making Movies", jossa yhdistyivät alkuajan napakan ilmava soundi ja toisen puoliajan hieman laajennettu ja venytetty ilmaisu - ja juuri tässä välivaiheessa Knopfler ja kumppanit tekivät ehkä hienoimman kokonaisuutensa. "Making Moviesilla" hieman pitemmät kappaleet antavat tilaa sellaiselle rullaukselle, joka ei vielä ole itsetarkoituksellista. "Tunnel Of Love" ja "Romeo And Juliet" ovat hienoja esimerkkejä tästä. Toisaalta "Solid Rock" osoittaa, että myös tiivistetympi ilmaisu on hallussa.
Samalla sävellykset toimivat; Knopflerin kynästä on aina tullut sellaisia pikku jippoja, joiden avulla jopa periaatteessa hieman tavanomaisemmat rallit jäävät päähän soimaan - esimerkkinä vaikkapa "Skateaway". Toisaalta myös Knopflerin tekstit ja laulu kiehtovat minua - hän kirjoittaa taitavia henkilö- ja tuokiokuvia, ja vaikka hän ei ole mikään sankaritenori, niin omien sävellysten ja sanojen tulkinta sujuvat. Yksi suosikeistani hänen pikku taideteoksistaan on tämän levyn B-puolelle piilotettu "Hand In Hand", alakuloinen balladi joka melkein tuo palan kurkkuun oikeassa tunnelmassa kuultuna.
Ja tämä levy toimii nimenomaan kokonaisuutena - ehkä lukuunottamatta sen päättävää kevyehkön kuplettimaista "Les Boysia", joka mielestäni on aika kaukana levyn muuten aika ehyestä kokonaisuudesta. Sekään ei silti ole pelkkä täyteraita, vaikka kuuluisikin ehkä paremminkin sinkun B-puolelle kuin albumin päätökseksi. Mutta minusta sen voi yhtä hyvin tulkita merkiksi siitä, että tämän levyn teki orkesteri joka oli menossa jonnekin muualle - "Making Movies" on välitöiden valioita.
lauantai 11. helmikuuta 2017
304. Graham Parker And The Rumour: Stick To Me (1977): Se toinen vihainen nuori mies
Graham Parker, se toinen vihainen nuori mies, pääsi aikoinaan livahtamaan minulta ohitse, vaikka seurasin sitä toista, eli Elvis Costelloa, ja tuttavapiirissänikin oli samansuuntaisia kiinnostuksen aiheita. Joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa tulin tsekanneeksi hänen senhetkisiä uusia levytyksiään, ja pidin niistä, mutta vasta pari vuotta sitten tulin sitten hankkineeksi hänen ensimmäiset levynsä. Parkerin musiikissa kohtaavat parhaimmillaan vimma, sosiaalinen kritiikki, romantiikka, soul, rock, soiton riemu ja lyyrinen taito - eikä hän ole mitenkään toivoton laulajakaan. Minulla on nyt hyllyssäni hänen seitsemmän ensimmäistä albumiaan, pidän niistä kaikista - mutta tämä kolmonen eli "Stick To Me" on korvissani kaikkein paras.
Pidän ensinnäkin The Rumourin soundista - se on jäntevä, sielukas, svengaava, taloudellinen mutta täyteläinen. Perinteinen äänikuva, jämäkkä komppi, koskettimet - esimerkiksi "Thunder And Rain" on aika lailla täydellinen myöhäisen 70-luvun äänimaailman esimerkki. Sama bIisi on hyvä esimerkki Parkerin laulutaidosta - hänellä ei ole maailman suurinta ääntä, mutta hän käyttää sitä tehokkaasti. Hän on oiva säveltäjä, mutta ei pelkää covereita - "I´m Gonna Tear Your Playhouse Down" on hieno tulkinta, joka laajentaa soulin äänikuvaa hieman, hienoin tuloksin. "Problem Child" hakee tukea reggaen suunnalta, kun taas "New York Shuffle" on loistava perinteinen vauhtiraita - ja niin edelleen.
"Stick To Me" kantaa sikäli klassisen popin perinteitä ylväästi, että materiaali on vaihtelevaa mutta silti tunnistettavasti yhtä kokonaisuutta. Suurin osa biiseistä mahtuu kaiken lisäksi kolmen minuutin muottiin - mutta seitsenminuuttinen "Heat In Harlem" toimii sekin, vaikka onkin vähän outo ilmestys levyllä, joka kai jollakin Tavalla lasketaan kuuluvaksi ns. uuteen aaltoon. Toisaalta tuo määritelmä jo alusta alkaen mahdutti sisäänsä aika monenlaista musiikkia, ja monenlaisia tekijöitä.
Osa heistä on jo aikaa sitten painunut unholaan, mutta Graham Parker on vieläkin voimissaan - olen kuullut myös jonkun hänen uusimmista levyistään, ja se puolusti hyvin paikkaansa päivän tarjonnassa. Ehkäpä hän ei enää ole vihainen nuori mies, mutta enpähän ole sitä itsekään. Sen sijaan hyvät, ajattomat (tulihan se sieltä!) musiikkielämykset ovat aina paikallaan. Tämä levy on sellainen, ja Parkerin tuotannossa niitä on muitakin. Pitäisikin vähän täydentää kokoelmaa...
Pidän ensinnäkin The Rumourin soundista - se on jäntevä, sielukas, svengaava, taloudellinen mutta täyteläinen. Perinteinen äänikuva, jämäkkä komppi, koskettimet - esimerkiksi "Thunder And Rain" on aika lailla täydellinen myöhäisen 70-luvun äänimaailman esimerkki. Sama bIisi on hyvä esimerkki Parkerin laulutaidosta - hänellä ei ole maailman suurinta ääntä, mutta hän käyttää sitä tehokkaasti. Hän on oiva säveltäjä, mutta ei pelkää covereita - "I´m Gonna Tear Your Playhouse Down" on hieno tulkinta, joka laajentaa soulin äänikuvaa hieman, hienoin tuloksin. "Problem Child" hakee tukea reggaen suunnalta, kun taas "New York Shuffle" on loistava perinteinen vauhtiraita - ja niin edelleen.
"Stick To Me" kantaa sikäli klassisen popin perinteitä ylväästi, että materiaali on vaihtelevaa mutta silti tunnistettavasti yhtä kokonaisuutta. Suurin osa biiseistä mahtuu kaiken lisäksi kolmen minuutin muottiin - mutta seitsenminuuttinen "Heat In Harlem" toimii sekin, vaikka onkin vähän outo ilmestys levyllä, joka kai jollakin Tavalla lasketaan kuuluvaksi ns. uuteen aaltoon. Toisaalta tuo määritelmä jo alusta alkaen mahdutti sisäänsä aika monenlaista musiikkia, ja monenlaisia tekijöitä.
Osa heistä on jo aikaa sitten painunut unholaan, mutta Graham Parker on vieläkin voimissaan - olen kuullut myös jonkun hänen uusimmista levyistään, ja se puolusti hyvin paikkaansa päivän tarjonnassa. Ehkäpä hän ei enää ole vihainen nuori mies, mutta enpähän ole sitä itsekään. Sen sijaan hyvät, ajattomat (tulihan se sieltä!) musiikkielämykset ovat aina paikallaan. Tämä levy on sellainen, ja Parkerin tuotannossa niitä on muitakin. Pitäisikin vähän täydentää kokoelmaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
