Pari vuotta sitten alkoi pääkaupungistamme kuulua kummia; yhtäkkiä skenellä on liuta toimivia, osaavia, uskottavia suomalaisia soulartisteja, jotka hoitavat homman kotiin miltei alkuperäiskansan otteella, ja tämän liudan kärjessä marssii muuan Tuomo Prättälä. Se ei sinänsä enää ihmetä ketään, että Helsingistä löytyy soittajia jotka voisivat toimia vaikkapa Memphisissä, Chicagossa tai vaikkapa Detroitissa, mutta Tuomo hoitaa jopa laulupuolen niin, että sitä sekä kehtaa että tykkää kuunnella.
Minun soultuntemukseni mukaan tämän albumin esikuvat liikkuvat ensi kädessä 70-luvun alkupuoliskossa – joka minusta olikin soulin kultakausi – mutta hyvä musiikki on ajatonta, ja niinpä tämä evy on samalla sekä perinnetietoinen että moderni. Soundi kuulostaa mukavan analogiselta, vaikka soitinarsenaalissa onkin myös modernia osia. Kitaristit näyttävät, mitä rytmikitaran soitto oikein on, koskettimet soivat juuri niin kuin pitääkin, ja komppi seuraa svengaten.
Minun suosikkikappaleitani ovat ”My Thing”, joka on hyvä esimerkki siitä, miten tanssimusiikkikin voi olla dynamiikkaa eikä pelkkää jumputusta, ”Don´t Take It Too Hard”, joka edustaa paahto-osastoa á la Tuomo, mielenkiintoisen tarinan omaava ”Ballroom Girl” sekä ihanan sähköpianoriffin vetämä ”I Won´t Worry”, jonka sanoma on lisäksi jotenkin spot on.
Yksi tämän levyn hyvistä puolista on kuitenkin se, että se kestää kuuntelua myös kokonaisuutena – vaikka kaikki kappaleet eivät täysiä kymppejä olekaan, ne onnistuvat vähintään kuulostamaan sopivan miellyttäviltä ja/tai jännittäviltä jotta välttyy käyttämästä mitään skip-nappia tai vastaavaa – ja se on aika hyvä saavutus miltä tahansa levylle, saati sitten suomalaiselta mutta englanniksi lauletulle soullevylle.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti