Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua vaivaa se, kuinka paljon elämyksiä minulta menee sivu suun vajavaisen kielitaitoni vuoksi. Sinänsä olen kaksikielinen suomalainen, hallitsen englannin likimain niin hyvin kuin voi ottaen huomioon etten ole koskaan asunut englanninkielisessä maassa, koulusaksani riittää yllättävän pitkälle ja ranskaa ja espanjaakin osaan tavata niin, että ainakin osa tekstiä avautuu. Musiikissa osa kokonaisuudesta menee ohi jos ei ymmärrä tekstiä, vaikka kuinka svengaisikin.
Ja toisaalta tämän artistin tuotannon ymmärtämiseen kielitaitoni et tule riittämään koskaan. Angelique Kidjo on kotoisin Beninistä, ja laulaa pääasiassa käsittääkseni äidinkielellään, jota en ymmärrä. Muutamissa biiseissä on joko kokonaan tai osittain englanninkielinen teksti,joka tietysti auttaa vähän – mutta mitään hirveän syvällistä ei kyllä tule esille.
Levyn aloitus on sykkivä versio vanhasta Jimi Hendrixin hitistä ”Voodoo Child (Slight Return)”, jonka riffi toimii kuin tauti tässä enemmän perkussiivisessä ympäristössä. Se on oivallinen sinänsä., mutta Kidjon omat laulut ovat jopa parempia. Soundi on jonkinlainen ”afrikanisoitu moderni soul”, jossa sykkiviä biittejä maustavat etupäässä sormiot ja perkussiot, mutta myös maukkaasti vaihteleva valikoima torvia yms.
Tämä kaikki luo tunnelman, jossa Angeliguen miellyttävä, syvähkö ääni toimii eräänlaisena seremoniamestarina ja bändi luo maton, joka svengaa välillä ”alkukantaisesti” ja välillä ikäänkuin paremmin tuntemani afroamerikkalaisen jazzin tai soulin kehyksiä lainaten, mutta kuitenkin omanaan. Kun tekstejä ei osaa, voikin päätellä soinnista (esim. riemu tai melankolia) missä mennään – ja se avaa uusia ulottuvuuksia musiikkiin.
Kokonaisuudesta on vaikea nostaa esille yksittäisiä esityksiä; ”Open Your Eyes” miellyttää minua ehkä osittain siksi, että se kuuluu levyn ymmärrettävämpiin esityksiin, kun taas esim. ”Babalao” yksinkertaisesti vain saa puntin vipattamaan. Tempot ovat enimmäkseen keskisellaisia, mutta tunneskaala vaihtelee silti.
Vielä lisäbonuksena on todettava, että tämäntyyppinen musiikki pakottaa ajoittain pseudointellektuaalisuudesta ja näyttämisen halusta kärsivän akateemisen kirjoituspöytätyöläisenkin kehumaan sitä ihan ”vain” tunnepohjalta eikä mihinkään muka-järjellisiin argumentteihin perustuen.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti