Rolling Stones on periaatteessa kuulunut suosikkibändeihini noin vuodesta nolla, mutta oikeastaan yksikään bändin albumeista ei silti mielestäni kestä kuuntelua alusta loppuun – vaikka lähes joka lätyltä löytyy klassikoita, on mukana selvästi myös puolivillaisempaa kamaa – jos ei asioita sotketa muuten, niin ainakin päästetään rakastettava retku ja maailman ehkä huonoin levyttävä rocklaulaja Keith Richards ääneen.
Poikkeuksia kuitenkin löytyy – tai ainakin sellaisia kokonaisuuksia, joiden huiput piilottavat huonommat hetket lomaansa niin, etteivät ne varsinaisesti häiritse. Ja tällä levyllä huippuja on monia, mutta ennen yksittäisiä lauluja pitää kehua Stonesien vahvin puoli, joka on soundi. Herra Richards ei ehkä ole laulaja, mutta keppi pysyy hänen kädessään, ja tässä vaiheessa bändin uraa tukena toiminut Mick Taylor on myös alan miehiä. Mick Jagger on myös voimissaan, mutta ennen kaikkea rytmiryhmä ja etenkin maailman paras rockrumpali Charlie Watts hoitavat hommansa.
Esimerkkejä tästä ovat, rockimmasta päästä aloittaakseni, levyn hitti ”Brown Sugar” sekä aloituskappale ”Bitch”, ja toisaalta hidas ”I Got The Blues”, joka on ihan sitä itseään. Pitkä, jammaileva ”Can´t You Hear Me Knocking” on myös aika herkullinen. Levyn B-puolelta löytyvät myös kantrahtava ”Dead Flowers” ja tunnelmallinen ”Moonlight Mile”, jotka samalla kertovat jotakin siitäkin, missä tilassa bändi oli vuoden 1971 paikkeilla – enkä ole edes maininnut ”Sister Morphinea”.
En halua moralisoida enkä ottaa kantaa siihen, tekikö Rolling Stones 60-70-lukujen taitteen molemmin puolin hienoa musiikkia päihteiden avulla vai niistä huolimatta, enkä liioin pohdiskella sitä maailmankuvaa, josta jo kappaleiden nimet antavat osviittaa. Oli bändin tila mikä oli, niin lopputuloksena oli komea levy, joka – herroja Jagger ja Richards lainatakseni – ”on vain rock´n´rollia – mutta pidän siitä”.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti