Yksi musiikin ystävän elämän tähtihetkistä on se, kun yhtäkkiä löytää "puskista" uuden suosikin, jonka musiikki iskee suoraan luihin ja ytimiin - ja nykyisin siihen on avautunut yhä moninaisempia uusia mahdollisuuksia. Joku aika sitten browssasin huuto.netistä blueslevyjä, ja tarjolla oli mm. tämä lätty, minulle siihen asti täysin tuntemattoman poppoon tekemä. Etsin bändin Spotifysta, ja tiesin noin minuutin kuuntelun jälkeen tekeväni tarjouksen - ja joitakin päiviä myöhemmin CD löytyi postilaatikosta.
Jo ensimmäinen kappale, "My Way", kertoi missä mennään. Se ei ole uusi versio Frankie Boyn ikivihreästä, vaan jäntevästi etenevä "chilimausteinen" funky juuripala - vähän kuin Santanaa parhaimmillaan, mutta ilman siirappia. Bändi heittää teksasilaiseen soppaansa sopivasti latinomausteita, mutta perusvire on kuitenkin USA:ta - ja hymnillä "Outlaws", jossa vierailevat bändin kolmen veljeksen isä sekä Willie Nelson laulusolisteinä, Los Lonely Boys pesee Lynyrd Skynyrdin sen kotikentällä. Sanoma on tietysti typerää lainsuojattomuusromantiikkaa - mutta se melkein kuuluu asiaan tälläisessa kappaleessa.
Kulttuurien välinen keitos on parhaimmillaan biiseissä kuin "Órale" ja "Oye Mamacita", jossa heitetään sekaan espanjaakin - kun taas "I Never Met A Woman" on juuri niin hieno balladi kuin näillä rajamailla voidaan saada aikaan. Soitto on mehevää, tuotanto orgaaninen, ja veljekset ovat päteviä laulajia, ja heidän äänensä soivat tarvittaessa hyvin yhteen.
Olen miettinyt miksi juuri tämä levy uppoaa minuun niin hyvin, ja tullut siihen tulokseen, että juuri tuo latinalaisamerikkalainen mauste, joka sallii tunteenpurkausten lievän liioittelemisen, iskee jonnekin aivojen toiselle puolen, häpeilemättömän sentimentaaliseen sieluuni. Tätä pitäisi itse asiassa kuunnella juovuksissa ja tutkailla miten se toimii...
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti