Jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa uutisoitiin joidenkin musiikkialan toimijoiden kaavailevan CD-levystä luopumista jo ensi vuoden aikana; en tutkinut asiaa kovinkaan syvällisesti, mutta olen pohdiskellut asian merkitystä useamman kerran viime päivinä. Olen jo aikaisemmin huomannut olevani aika vanhoillinen sikäli, että vaikka olen esim. siirtynyt sujuvasti analogisesta digitaaliseen musiikinhallintaan, haluan vieläkin omistaa ainakin mielestäni tärkeämmät albumit CD-muodossa, eli jonkinlaisena käsin kosketeltavana tuotteena - ja vaikka käytänkin mielelläni esim. Spotifytä, huomaan haluavani nimenomaan omistaa sieltä löytämäni hyvän musiikin - en halua olla esim. verkon varassa.
Ja kun albumeista puhutaan, minusta tuntuu että jokainen uusi albumi on paitsi annos jonkun artistin musiikkia myös jonkinlainen ajateltu kokonaisuus - jostakin syystä artisti (tai tuottaja, tai levy-yhtiö) on halunnut tuoda esiin juuri nämä biisit juuri tällaisena kokonaisuutena, ja sellaisena minä haluan sen kuulla. Se ei tarkoita sitä, ettenkö aika pian huomaisi pitäväni joistakin lauluista toisia enemmän ja esim. valitsevan suosikkeja kokoelmalevyille, koska parhaatkaan albumit eivät koostu pelkistä huippuhetkistä - mutta albumi on myös "musiikkiarkistointini" perusyksikkö. Ja koska monet "kuuntelupisteistäni" ovat vielä CD-vetoisia, ajattelen myös suosimiani omia kokoelmia ensi sijassa albumeina enkä esim. soittolistoina.
Itse asiassa kappalepohjainen ajattelu voisi olla helpomaa - ja taloudellisempaa; sen kun vain hankkisi arkistoonsa ne biisit, jotka haluaa omistaa, ja vähät välittäisi muista. Se vain vaatii perustavaa laatua olevaa oman ajatus- ja käyttäytymismallin muuttamista. Ehkä se loppujen lopuksi olisikin musiikkiteollisuuden murrosta suuempi muutos?
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti