Maailman paras levy, osa 3: Thin Lizzy: Bad Reputation (1977)

Tässä siis tämän blogin esiasteen kolmas postaus, alunpern tehty 6.1.2009:

Minä pidän ”raskaasta”(kin) musiikista, vaikken mikään varsinainen metallipää olekaan, ja vaikka minun määritelmäni teemasta on peräisin 70-luvun lopulta, jolloin ei vielä edes ollut mitään ”heavy rockia” kummempaa (mitä sittemmin esiin tulleisiin tuhanteen jotakin/sitä sun tätä-metalin alalajiin örinöineen ja kaikenlaisten mörköjen ihannointeineen tulee, en ole kärryillä enkä edes yritä, mutta se on toinen juttu). Ja kun puhutaan ”oikeasta hevistä”, ei ole Thin Lizzyn ohittanutta.

Phil Lynottin jai muidenkin bändin jäsenten rankasta elämästä huolimatta (tai ehkä jopa sen vuoksi) Lissu teki vuosina 1976-1979 neljän klassisen studiolätyn sarjan, joista jokainen saattaisi päästä henkilökohtaiseen top kymppiini, ja siihen väliin myös klassisen tuplaliven. Jos katsotaan kokonaisuutta eikä yksittäisiä kappaleita, on näistä kaikkein paras ”Bad Reputation”, joka myös on bändin ”paha-poikamyytin” lakipiste. Syytä itseäsi, jos lähdet tämän retkueen kelkkaan...

Albumin kohokohtia ovat nimikappale, joka on etenkin rumpali Brian Downeyn tour de force, sitä A-puolella seuraava ”kotiinlähtöballadi” ”Southbound”, levyn hitti ”Dancing In The Moonlight”, joka on pikemminkin sormianäpsyttävä R&B-klassikko kuin hevibiisi (mutta Thin Lizzyn viehätys olikin sielukkuudessa vähintään yhtä paljon kuin runttauksessa – Phil Lynottin ”musta” ääni, kelttiläiset sävelkoukerot ja tunnusomainen kahden soolokitaran yhteissoitto oli ja on vieläkin lyömätön yhdistelmä) ja dramaattinen ”That Woman´s Gonna Break Your Heart” – ja siinä tulikin kehuttua levyn yhdeksästä kappaleesta jo neljä. Loputkin ovat hyviä.

Vielä pitää erikseen kehua tätkin levyä koristava sanoitusmaailma. Niinkuin hevibändit yleensä, Lissunkin tuotanto pitäytyy pitkälti poikien kanssa juhlimisen, naisten naurattamisen ja yleisen remuamisen ympärillä – mutta Phil Lynottin irlantilaiset tarinaniskijägeenit ja romanttinen luonto yhdistettynä aika hyvään riimikorvaan tuottavat lopputuloksen, joka sopii minun korvaani paljon paremmin kuin genren aivottomuudet yleensä. Ja sen lisäksi tämäkin levy alkaa väkivallan vastaisella kommentilla Irlannin tilanteeseen ja loppuu uskonnolliseen pohdintaan (tosin kunnon katolisen syntisen näkokulmasta). Välillä hänen teksteissään on jopa ajatuksen poikasta...

Hauskaa on myös huomata, että vaikka musiikkimakuni periaatteessa on siirtynyt teinivuosien hevi-ihannoinnista yms. keskenkasvuisuuksista seesteisempään suuntaan, niin hyvä hevi iskee aina. Kokoelmafriikkinä olen tehnyt itselleni pitkän sarjan juuri tämän genren klassikoita, ja alan tärkein nimi on vieläkin Thin Lizzy. ”Bad Reputation” kolahti teinipoikaan 1983, ja kolahtaa keski-ikäiseen äijään tänä päivänä. Vielä kun löytäisi sen LP-levyn, joka on kadonnut hyllystäni johonkin. Ja kuten sanottua, melkein yhtä hyviä levyjä ovat mielestäni läpimurtoteos ”Jailbreak” ja kelttiheviromanttinen mestariteos ”Johnny The Fox” (molemmat 1976) ja bändin viimeinen mestariteos ”Black Rose” (1979) – sen jälkeen kova elämä taisi väsyttää Philip Lynottin, mitään varsinaisesti huonoja levyja hän ei bändeineen tehnyt, mutta 80-luvun tuotokset eivät kestä vertailua – ja sitten sankarimme jo ottikin ohraleipä.

***

Jälkihuomautus: Melkein neljä vuotta myöhemmin on hauska huomata, että mielipiteet pitävät kutinsa - ja että olen myöhemmin kehunut koko tuon yllä mainitun albumirivin, koska jokaisella on omat meriittinsä. Voisi ehkä olettaa, ettei 43 ja 47 ikävuoden välillä ehkä tapahdu niin paljon musiikkimaussa, että riski olisi kovin suuri, mutta omalla kohdallani horisontti on kyllä laajentunut viimeisen 2-3 vuoden aikana enemmän kuin moneen vuoteen sitä ennen - ehkä osaltaan, koska ryhdyin pohtimaan levyhyllyäni näiden kirjoitusten kautta. Mutta se pohdinnasta - nyt pitää etsiä koneelta Lissun tekeleitä...

171. Blue Öyster Cult: Secret Treaties (1974): Musiikkia lokeroinnin tuolta puolen

Nuorena kaikki oli niin helppoa. Nykyisin metallia on niin monenlaista - "ja se kuulostaa kaikki samanlaiselta meteliltä ja örinältä" - mutta vielä 80-luvun alkuvuosina kiistelimme joskus kaverien kanssa siitä, mikä oli heviä ja mikä hard rockia, eikä muita vaihtoehtoja juuri ollut. Oli miten oli, kunnon hevibändin musiikki oli äänekästä, siinä oli paljon ja säröisiä kitaroita, ja sitä laulettiin korkealta ja kovaa.

Huomasin jo silloin, että pidin 70-luvun levytyksistä enemmän kuin (silloin) uusista, eikä minun yleisesti ottaen ole ollut syytä muuttaa käsitystäni sen jälkeen. Thin Lizzy, Deep Purple seuraajineen, Led Zeppelin, Ufo... siinähän niitä on. Ja sitten tämä BÖC, joka taas kuului niihin bändeihin jotka tuotannollaan haastoivat teinipojan käsitystä siitä, että maailma ja musiikki ovat määriteltävissä ja lokeroitavissa. Bändillä oli ajoittain mahtavia kitaravalleja mutta välillä se teki ihan popmusiikkia. Laulu oli ihan pätevää - mutta välillä se jotenkin hukkui yleiskuvaan. Ja teksteissä käsiteltiin rutiininomaisesti teemoja, joista joku David Coverdale ei varmaan ollut kuullut puhuttavankaan.

Jo tuolloin varsinkin tämä, bändin kolmas lätty, muodostui suosikikseni, eikä se ole menettänyt asemaansa vieläkään. Hämärien tekstien, jännittävien sovitusten, omaperäisten sävellysten ja persoonallisen ulosannin yhdistelmä on voittaja. Aloitus "Career Of Evil" omaa yhden suosikkiriffeistäni tai -kuvioistani (niin, pitää kehua myös kosketinten osuus bändin soundissa - varsinkin ennenkuin he 80-luvulla vajosivat syntikkasuohon), ja tekstin ja sävellyksen muodostama kokonaisuus on loistava - esimerkiksi jännite B-osan (?) sulosävelten ja tekstin uhkausten välillä voittaa minkä tahansa sankarihevibändin uhon.

Levy on tasoltaan koko matkan kova, mutta viimeiset kaksi kappaletta räjäyttävät pankin. "Flaming Telepaths" on jotenkin unenomaisen hypnoottinen hymni, joka olisi loistava päätös mille tahansa albumille. Tällä levyllä sitä vain seuraa "Astronomy", joka vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin on yksi tämän genren suosikkilauluistani. Majesteettinen melodia, taas kerran hämärä teksti, sovitus jossa kitarat ja koskettimet luovat mielenkiintoisen aggressiivisen majesteetillisen kokonaisuuden (huomatkaa kuinka adjektiivit pitenevät...). Jossakin yhteydessä olen lukenut Blue Öyster Cultistä määritelmän "psychedelic noir", ja se kyllä mielestäni sopii hyvin varsinkin tässä yhteydessä.

Vaikka en erityisemmin välitä kauhuelokuvista, olen joskus jonkun nähnyt - ja sama pätee esimerkiksi hyviin trillereihin; tehokkainta ei ole hirveyksillä mässäily, joka on lähinnä vastenmielistä, vaan pahan uhka, hirveiden asioiden mahdollinen tai jopa todennäköinen tapahtuminen. Juuri tämän logiikan mukaan BÖC on hevimpi bändi kuin mikä tahansa myöhemmin kartalle tullut metelöitsijäpoppoo - nämä jätkät osaavat olla uskottavasti uhkaavia.

Maailman paras levy, osa 2: Bic Runga: Birds (2005)

Tämä taitaa olla Internetin syytä. En muista miksi joskus viime syksynä (siis 2008) satuin eksymään jollekin sivulle, jossa viitattiin mielenkiintoiseen uusiseelantilaiseen naislaulajaan, ja sieltä hänen myspace-sivuilleen, joilla saattoi kuunnella näytteitä hänen tuotannostaan. Bic Rungan levyjä ei ensi hätään Suomesta löytynyt, mutta kas, rakkaani oli juuri lähdössä käymään Lontoossa, ja sieltä hän toi tuliaisiksi tämän levyn, joka on viihtynyt soittimessani säännöllisin väliajoin siitä asti.

Bic Rungan musiikkia voisi kuvailla vaikkapa ”maalailevaksi”, mutta paletti ei ole mitenkään kirkuvan värinen, eivätkä pensselinvedot kovin leveitä. Sovitukset ovat ilmavia, usein pianovetoisia, mutta musiikki on kuitenkin koko ajan kiinni maassa ja hetkessä. Ja hauskaa on, että vaikka ketä tahansa artistia yleensä voi kuvailla vertailemalla muihin, niin Bic Runga ei oikein taivu luokitteluun. Siihen on yksi syy hänen äänensä, joka joskus kuulostaa miltei lapsenomaiselta, mutta toisaalta taas jotenkin kaiken nähneeltä (tai ehkä sanoneelta?)

Jossakin vaiheessa totesin tämän olevan maailman paras pimeiden, sateisten syysiltojen levy, mutta se toimikin sitten kesällä yhtä hyvin. Ja vaikka tämä on juuri sellainen kokonaisuus, jota mielellään soittaa illan viimeisenä levynä ennenkuin sulkee silmänsä, niin se toimii yhtä hyvin aurinkoisen aamukahvin soundtrackina. Ehkä en soittaisi tätä nousuhumalaisissa bileissä – mutta sellaisiin tilanteisiin onkin olemassa toinen, ihan omanlaisensa suosikkilevystö.

Yksi hyvän levyn mitta on se, että on vaikeaa nimetä suosikkikappaleitansa – ja ”Birds” on juuri sellainen levy. Minun suosikkejani tällä hetkellä ovat aloitus ”Captured”, joka kiteyttää juuri sen maalailevuuden ja ”atmosfäärisyyden”, jota äsken yritin kuvailla, ja ”That´s All Right”, jokoa on hieman nopeatempoisempi ja iloisempi vaikka samalla kaihoisa, mutta ensi kuuntelukerralla esiin voi nousta joku toinen kappale. Itse asiassa vain kevyt rallatus ”No Crying No More” ei oikein sovi korvaani, mutta muu levy onkin sitten sitä itseänsä.

Jälkihuomautus: Tämän levyn innoittamana hankin hänen kaksi vanhempaa albumiaan - jotka olivat ihan OK mutta eivät loistavia - ja odotin innokkaana mahdollista jatkoa. Häneltä onkin hiljattain ilmestynyt uusi levy, "Belle" - mutta siitä en ensikuulemalta pitänyt lainkaan. Nämä muut albumit ovat ehkä hieman popimpia kuin "Birds", mutta ero ei kyllä ole kovin suuri. Jostakin syystä tietyt levyt vain iskevät lujemmin kuin toiset...

Maailman paras levy, osa 1: Kerkko Koskinen: Lolita (2005)

Juhlistaakseni Kerkko Koskinen Kollektiivin hienoa keikkaa Tampeetalossa tällä viikolla - sekä hyvää musiikkia yleensäkin - aloitan nyt "pikauusintasarjan". Kaksitoista ensimmäistä kehumaani hyvää levyä eivät löydy tästä blogista, vaan "yleisblogistani" Virkamatka 2.0 - tammi-helmikuulta 2009 - mutta koska pidän loogisista kokonaisuuksista, tuon ne nyt vähitellen tänne. Samalla saan myös tsekattua, olenko nyt samaa miletä kuin kohta neljä vuotta sitten; hyvä musiikkihan on ajatonta, mutta itse saatan ehkä muuttua?

En aikanaan kuunnellut Ultra Brata ennenkuin vasta bändin jo hajottua, ja Kerkko Koskisen ensimmäisen soolon, ”Rakkaus viiltää”, ilmestyessä uskoin jotain arvostelijaa, joka väitti miehen kolkon lauluäänen pilaavan kokonaisuuden. Sen sijaan olin ehtinyt löytää UB:n ja sen yhden johdannaisen, Scandinavian Music Groupin, sopivasti siten, että tämä Kerkon toinen soololevy jostain syystä tarttui mukaan heti kun sen jossain levykaupassa näin.

Ja ehkä, jos minun olisi aivan pakko valita yksi ainoa levy mukaani vaikkapa autiolle saarelle, valitsisin tämän. Miksi? No, tämä sisältää sekä kaahausta (esim. ”Tätä miestä ei ruoste raiskaa”) että hienovaraisempia sävyjä (jonnekin Etelä-Amerikkaan viittaava ”Ei taida riittää” tai ”Suopursu”), hyviä sävellyksiä a la K. Koskinen ja hyviä sanoituksia mm. Anni Sinnemäen ja Erpo Pakkalan kynistä, ja ennen kaikkea älyttömän osuvia sovituksia, joissa käytetään hyväksi sekä ison orkesterin mahdollisuuksia että dynamiikan tajua. Minulle paras musiikki, niinkuin kirjallisuuskin, synnyttää kuvia ja kuvasarjoja, ja tämä albumi on kuin joku suosikkielokuvani, jossa elämää, naurua ja kyyneleitä katselee lempeä aurinko nuoruuden parhaana kesänä joka ei melkein koskaan päättynyt...

Kun kuuntelee tätä levyä, se tuntuu jonkinlaiselta loogiselta huipentumalta Kerkko Koskisen tekeleissä; sekä hänen omansa että Ultra Bran levyt ovat jotenkin petanneet tätä. Ja vaikka olen jälkikäteen todennut pitäväni todella paljon myös Ultra Bran levyistä, ne eivät kuitenkaan nouse aivan yhtä korkealle kuin tämä levy; ehkä siksi, että kuoro-osuudet, niin hienoja kuin ovatkin, kuitenkin tuntuvat liikaa 70-luvun suoralta jatkeelta kun niitä viljellään joka laulussa, tai siksi, että sitä kaahausta varsinkin loppua kohden kuitenkin oli enemmän kuin sävyjä. "Lolita" on ehyempi kokonaisuus - tästä on vaikea parantaa (enkä oikein laske "Agathaa" tähän sarjaan, koska se selvästi on hyppäys toiseen tyylilajiin); jännityksellä odotan sitä, mitä seuraavaksi tulee, varsinkin kun Kerkon työt sekä Vuokko Hovatan että iskelmätähtösten kanssa viime vuosina myös ovat olleet hyviä.

Kaksi kappaletta nousee yli muiden; ”Olen heittänyt verkon” on hyvinkin paljon ajatuksia herättävä tarina yksinäisen miehen elämästä, joka jollakin tapaa pukee mahdollisesti suurenkin tragiikan toivon kaapuun, ja kertosäe on ehkä paras koskaan kuulemani kiteytys miehen elämästä ja ongelmista: ”Ei tärpännyt tällä kertaa/ei tärpännyt naisen kanssa/mutta Kalle jäi sentään ja laulettiin/ja juotiin rauhassa Kossua”. 6-0. Sitäkin parempi on lopetuskappale ”Kaislikossa suhisee”, joka yhdistää suomalaisen laululiikeperinteen herkkään kesäyön (?) kuvaukseen hienovaraisen, loppua kohti kasvavan sovituksen kautta – ja taas kerran maestron ”kolkkoa” ääntä säestää kuoro kananlihaa iholle synnyttävällä tavalla.

170. Tuomari Nurmio: Tanssipalatsi (1996): Tämän miehen sana on laki!

Tuomari Nurmio on kuulunut suosikkiartistieni ulkorenkaaseen siitä asti, kun nuorena teininä satuin kuulemaan "Valo yössä"-biisin ja jäin koukkuun sen nyrjähtäneeseen tulkintaan - ja tilattuani Epeltä pari sinkkua, minulle kolahti myös "Kurja matkamies maan", joskin iloani himmensi se, että rakas isoäitini pahoitti mielensä Tuomarin version kuultuaan. Sittemmin olen hänen levytyksiään kuunnellut tuon tuosta, ja onnistunut bongaamaan miehen livenäkin, jopa Kaustisella (jossa mummot taas tykkäsivät...)

Vaikka tämä Suomen Tom Waits on nyrjähtäneenäkin vähintään hyvä, ovat minulle kaikkein mieluisimpia hänen ns. viihteelliset levynsä, ja etenkin tämä "Tanssipalatsi", jossa hän pääsee toteuttamaan itseään oikein suuren orkesterin kanssa, versioiden etupäässä omia varhaisempia tekeleitään. Useimmat niistä ovat isolla soundilla oikein hyviä - joskin esim. "Ramona" ei sanottavasti eroa alkuperäisestä - ja joukossa on oikein loistavia esityksiä. "Kultaa ja kunniaa" on miltei soulpoppia, "Ruusunen" matelee jonkinlaisena bluesviritelmänä. Orkesteri tekee myös hyvää esim. "Punaisen planeetan" biiseille, joiden alkuperäissovitukset eivät oikein istuneet minun korvaani, mutta "Laaksossa" ja "Ota minut mukaan" ovat tässä yhteydessä enemmän kuin paikallaan.

Albumin suurin hetki - joka on ihan suomalaisen populaarimusiikin koko historiassakin sitä terävintä kärkeä - on lopetus "Ikuisesti minun", jossa meksikolaissävytteiset torvet ja jousisovitus nostavat rytmivetoisen tarinan hengästyttävään kliimaksiin, tilaan johon levyä ei oikeastaan voi muuta kuin lopettaa. Tässäkin tapauksessa minusta sovitus kantaa, siinä missä "Hullun puutarhurin" versio jää sätkyttelemään paikalleen. Ehkä tämä on pinnallistettua Tuomari lightia, mutta lakiakin voi soveltaa...

Premium-asiakkaan ilo ja ahdistus

Minusta tuli loppuksesällä Spotify Premium-asiakas; aloitin talven työt parin viikon kirjoitus- ja suunnittelurupeamalla, istuin toimistolla lähes yksin, ja kolmantena työpäivänä ilmaisversion kuukausikiintiö pamahti täyteen. Ei ollut muuta tehtävää kuin painaa nappia ja kaivaa luottokortti esiin...

ja nyt ei taida olla paluuta. Parin kuukauden aikana olen ehtinyt löytää useita kymmeniä mielenkiintoisia albumeita, mukaanlukien nipun uutuuksia, ja tehdä itselleni kattavan valikoiman soittolistoja eri tilanteisiin. Varsinkin viimemainituilla on tietenkin aika paljon sellaistakin musiikkia, joka jo löytyy levystöstäni tai ripattuna, mutta myös sellaisia esityksiä, joita en ole onnistunut itselleni haalimaan.

Ja miksi tämä on ongelma? No, jos Spotify menee nurin, niin minun musiikinkulutukseni jää tyhjän päälle - mutta ennen kaikkea minua häiritsee se, että joudun tasapainottelemaan eri formaattien ja kuuntelujärjestelmien välillä. En ole esimerkiksi onnistunut löytämään autoni aux-sisääntuloliitintä, joten vaikka puhelimeni toimisikin musiikkilähteenä, olen toistaiseksi riippuvainen CD-levyistä niiden runsaan kymmenen viikkotunnin aikana, jotka käytän työmatkailuun. Enkä ole vielä löytänyt rahavaroja päivittää kahden kämppämme audiojärjestelmiä niin, että puhelimen tai tietokoneen kautta tuleva musiikki soisi stereoissamme.

Mutta ennen kaikkea minua rupeaa jo ahdistamaan se, että löydän melkein joka päivä uutta, mielenkiintoista musiikkia, enkä ehdi enää perehtyä yksittäisiin löytöihin - selvästikään Spotifyn tuhansien ja jälleen tuhansien biisien varastot ja minun hamsteriluonteeni ovat huono yhdistelmä...

169. Ulf Lundell: Den vassa eggen (1985): Rockin raivoa ja romantiikkaa

Olen aina seurannut aika läheltä sekä kotimaista että ruotsalaista musiikkia, ja joskus leikkinyt ajatuksella, että kummassakin maassa on joitakin sellaisia profiileja, joille löytyy selvä vertailukohde naapurista, kun taas jotkut henkilöt/bändit/ilmiöt ovat jotenkin ainutlaatuisia. Niinpä esimerkiksi sellainen vanha uuden aallon johtohahmo, joka ponnisti suositusta mutta lyhytikäisestä bändistä omaleimaiselle soolouralle, on Suomessa Ismo Alanko ja Ruotsissa Thåström - ja monipuolinen poliittinen trubaduuri voisi olla Hector ja Mikael Wiehe.

Mitä taas tulee ns. kirjalliseen rocktähteyteen, voisi ehkä yhdistää Kauko Röyhkän ja Ulf Lundellin - mutta he ovat hieman eri taustoista, ja Lundell istuu kansakunnan kaapin päällä ihan toisella tavalla kuin Röyhkä. Ulf Lundellin debyyttilevy ja -kirja ilmestyivät 70-luvun puolivälissä, ja sen jälkeen on sekä albumeja (mukaanlukien ainakin puoli tusinaa tuplalevyä) että tiiliskiviromaaneja ilmestynyt hämmentävä määrä. Usein tuo määrä on myös mennyt laadun edelle, mutta myös helmiä löytyy kiitettävästi.

"Den vassa eggen" on minulle ehkä rakkain kokonaisuus hänen tuotannossaan. Se voi johtua osin siitä, että se ilmestyi vuonna 1985, toisena opiskeluvuotenani, ja pääsi mukaan opiskeluvuosien juhlakaanoniin, mutta se on myös raivokas tilitys eroprosessista ja keski-iän kynnyksellä hoipertelevan miehen tuskasta. Tuotanto oli aikanaan iskevää, tänään siitä kuultaa 80-luku - mutta monet laulut kulkevat kuin irti päässyt pikajuna. Hänen erikoisuuksiaan ovat rockhymnit (nimikappale, "En ängel på isen", "Aldrig så ensam") ja mahtiballadit ("Kyssar och smek", "Inte ett ont ord" ja "Rialto"), mutta myös esim. valssahtava pastissi "Äktenskap" ja rekviemmäinen "Lit de Parade" toimivat hyvin.

Lundell ei ole kaksinen laulaja, mutta onnistuu aika ajoin tavoittaa jonkinlaisen tulkinnan. Hänen vahvuutensa ovat tekstit - olkoon teema sitten sukupuolten välinen sota, vanheneminen tai yhteiskunnan perikato, hän onnistuu usein sekä maalaamaan aika kattavia kuvia että naulaamaan osuvia kielikuvia ja lausumia. Rockin romantiikka on hänen ominta aluettaan - tällä levyllä "Rialto" on esimerkki maailmalla matkaajan tarinoista, ja koko hänen tuotannostaan saisi helposti boksin pelkästään lauluja, joiden nimet sijoittuvat jonnekin kauas.

Bändi ja sovitukset ovat yleensä korkeatasoisia. Tämä taitaa olla levy, jota voi soittaa sekä lujaa juhlissa että hiljaa niiden jälkeen - tosin ehkä valikoiden. Raivo ja romantiikka voivat ehkä joskus täydentää toisiaan, mutta toisaalta välillä riittää vain toinen.