Olen aina seurannut aika läheltä sekä kotimaista että ruotsalaista musiikkia, ja joskus leikkinyt ajatuksella, että kummassakin maassa on joitakin sellaisia profiileja, joille löytyy selvä vertailukohde naapurista, kun taas jotkut henkilöt/bändit/ilmiöt ovat jotenkin ainutlaatuisia. Niinpä esimerkiksi sellainen vanha uuden aallon johtohahmo, joka ponnisti suositusta mutta lyhytikäisestä bändistä omaleimaiselle soolouralle, on Suomessa Ismo Alanko ja Ruotsissa Thåström - ja monipuolinen poliittinen trubaduuri voisi olla Hector ja Mikael Wiehe.
Mitä taas tulee ns. kirjalliseen rocktähteyteen, voisi ehkä yhdistää Kauko Röyhkän ja Ulf Lundellin - mutta he ovat hieman eri taustoista, ja Lundell istuu kansakunnan kaapin päällä ihan toisella tavalla kuin Röyhkä. Ulf Lundellin debyyttilevy ja -kirja ilmestyivät 70-luvun puolivälissä, ja sen jälkeen on sekä albumeja (mukaanlukien ainakin puoli tusinaa tuplalevyä) että tiiliskiviromaaneja ilmestynyt hämmentävä määrä. Usein tuo määrä on myös mennyt laadun edelle, mutta myös helmiä löytyy kiitettävästi.
"Den vassa eggen" on minulle ehkä rakkain kokonaisuus hänen tuotannossaan. Se voi johtua osin siitä, että se ilmestyi vuonna 1985, toisena opiskeluvuotenani, ja pääsi mukaan opiskeluvuosien juhlakaanoniin, mutta se on myös raivokas tilitys eroprosessista ja keski-iän kynnyksellä hoipertelevan miehen tuskasta. Tuotanto oli aikanaan iskevää, tänään siitä kuultaa 80-luku - mutta monet laulut kulkevat kuin irti päässyt pikajuna. Hänen erikoisuuksiaan ovat rockhymnit (nimikappale, "En ängel på isen", "Aldrig så ensam") ja mahtiballadit ("Kyssar och smek", "Inte ett ont ord" ja "Rialto"), mutta myös esim. valssahtava pastissi "Äktenskap" ja rekviemmäinen "Lit de Parade" toimivat hyvin.
Lundell ei ole kaksinen laulaja, mutta onnistuu aika ajoin tavoittaa jonkinlaisen tulkinnan. Hänen vahvuutensa ovat tekstit - olkoon teema sitten sukupuolten välinen sota, vanheneminen tai yhteiskunnan perikato, hän onnistuu usein sekä maalaamaan aika kattavia kuvia että naulaamaan osuvia kielikuvia ja lausumia. Rockin romantiikka on hänen ominta aluettaan - tällä levyllä "Rialto" on esimerkki maailmalla matkaajan tarinoista, ja koko hänen tuotannostaan saisi helposti boksin pelkästään lauluja, joiden nimet sijoittuvat jonnekin kauas.
Bändi ja sovitukset ovat yleensä korkeatasoisia. Tämä taitaa olla levy, jota voi soittaa sekä lujaa juhlissa että hiljaa niiden jälkeen - tosin ehkä valikoiden. Raivo ja romantiikka voivat ehkä joskus täydentää toisiaan, mutta toisaalta välillä riittää vain toinen.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti