Maailman paras levy, osa 1: Kerkko Koskinen: Lolita (2005)

Juhlistaakseni Kerkko Koskinen Kollektiivin hienoa keikkaa Tampeetalossa tällä viikolla - sekä hyvää musiikkia yleensäkin - aloitan nyt "pikauusintasarjan". Kaksitoista ensimmäistä kehumaani hyvää levyä eivät löydy tästä blogista, vaan "yleisblogistani" Virkamatka 2.0 - tammi-helmikuulta 2009 - mutta koska pidän loogisista kokonaisuuksista, tuon ne nyt vähitellen tänne. Samalla saan myös tsekattua, olenko nyt samaa miletä kuin kohta neljä vuotta sitten; hyvä musiikkihan on ajatonta, mutta itse saatan ehkä muuttua?

En aikanaan kuunnellut Ultra Brata ennenkuin vasta bändin jo hajottua, ja Kerkko Koskisen ensimmäisen soolon, ”Rakkaus viiltää”, ilmestyessä uskoin jotain arvostelijaa, joka väitti miehen kolkon lauluäänen pilaavan kokonaisuuden. Sen sijaan olin ehtinyt löytää UB:n ja sen yhden johdannaisen, Scandinavian Music Groupin, sopivasti siten, että tämä Kerkon toinen soololevy jostain syystä tarttui mukaan heti kun sen jossain levykaupassa näin.

Ja ehkä, jos minun olisi aivan pakko valita yksi ainoa levy mukaani vaikkapa autiolle saarelle, valitsisin tämän. Miksi? No, tämä sisältää sekä kaahausta (esim. ”Tätä miestä ei ruoste raiskaa”) että hienovaraisempia sävyjä (jonnekin Etelä-Amerikkaan viittaava ”Ei taida riittää” tai ”Suopursu”), hyviä sävellyksiä a la K. Koskinen ja hyviä sanoituksia mm. Anni Sinnemäen ja Erpo Pakkalan kynistä, ja ennen kaikkea älyttömän osuvia sovituksia, joissa käytetään hyväksi sekä ison orkesterin mahdollisuuksia että dynamiikan tajua. Minulle paras musiikki, niinkuin kirjallisuuskin, synnyttää kuvia ja kuvasarjoja, ja tämä albumi on kuin joku suosikkielokuvani, jossa elämää, naurua ja kyyneleitä katselee lempeä aurinko nuoruuden parhaana kesänä joka ei melkein koskaan päättynyt...

Kun kuuntelee tätä levyä, se tuntuu jonkinlaiselta loogiselta huipentumalta Kerkko Koskisen tekeleissä; sekä hänen omansa että Ultra Bran levyt ovat jotenkin petanneet tätä. Ja vaikka olen jälkikäteen todennut pitäväni todella paljon myös Ultra Bran levyistä, ne eivät kuitenkaan nouse aivan yhtä korkealle kuin tämä levy; ehkä siksi, että kuoro-osuudet, niin hienoja kuin ovatkin, kuitenkin tuntuvat liikaa 70-luvun suoralta jatkeelta kun niitä viljellään joka laulussa, tai siksi, että sitä kaahausta varsinkin loppua kohden kuitenkin oli enemmän kuin sävyjä. "Lolita" on ehyempi kokonaisuus - tästä on vaikea parantaa (enkä oikein laske "Agathaa" tähän sarjaan, koska se selvästi on hyppäys toiseen tyylilajiin); jännityksellä odotan sitä, mitä seuraavaksi tulee, varsinkin kun Kerkon työt sekä Vuokko Hovatan että iskelmätähtösten kanssa viime vuosina myös ovat olleet hyviä.

Kaksi kappaletta nousee yli muiden; ”Olen heittänyt verkon” on hyvinkin paljon ajatuksia herättävä tarina yksinäisen miehen elämästä, joka jollakin tapaa pukee mahdollisesti suurenkin tragiikan toivon kaapuun, ja kertosäe on ehkä paras koskaan kuulemani kiteytys miehen elämästä ja ongelmista: ”Ei tärpännyt tällä kertaa/ei tärpännyt naisen kanssa/mutta Kalle jäi sentään ja laulettiin/ja juotiin rauhassa Kossua”. 6-0. Sitäkin parempi on lopetuskappale ”Kaislikossa suhisee”, joka yhdistää suomalaisen laululiikeperinteen herkkään kesäyön (?) kuvaukseen hienovaraisen, loppua kohti kasvavan sovituksen kautta – ja taas kerran maestron ”kolkkoa” ääntä säestää kuoro kananlihaa iholle synnyttävällä tavalla.