Maailman paras levy, osa 3: Thin Lizzy: Bad Reputation (1977)

Tässä siis tämän blogin esiasteen kolmas postaus, alunpern tehty 6.1.2009:

Minä pidän ”raskaasta”(kin) musiikista, vaikken mikään varsinainen metallipää olekaan, ja vaikka minun määritelmäni teemasta on peräisin 70-luvun lopulta, jolloin ei vielä edes ollut mitään ”heavy rockia” kummempaa (mitä sittemmin esiin tulleisiin tuhanteen jotakin/sitä sun tätä-metalin alalajiin örinöineen ja kaikenlaisten mörköjen ihannointeineen tulee, en ole kärryillä enkä edes yritä, mutta se on toinen juttu). Ja kun puhutaan ”oikeasta hevistä”, ei ole Thin Lizzyn ohittanutta.

Phil Lynottin jai muidenkin bändin jäsenten rankasta elämästä huolimatta (tai ehkä jopa sen vuoksi) Lissu teki vuosina 1976-1979 neljän klassisen studiolätyn sarjan, joista jokainen saattaisi päästä henkilökohtaiseen top kymppiini, ja siihen väliin myös klassisen tuplaliven. Jos katsotaan kokonaisuutta eikä yksittäisiä kappaleita, on näistä kaikkein paras ”Bad Reputation”, joka myös on bändin ”paha-poikamyytin” lakipiste. Syytä itseäsi, jos lähdet tämän retkueen kelkkaan...

Albumin kohokohtia ovat nimikappale, joka on etenkin rumpali Brian Downeyn tour de force, sitä A-puolella seuraava ”kotiinlähtöballadi” ”Southbound”, levyn hitti ”Dancing In The Moonlight”, joka on pikemminkin sormianäpsyttävä R&B-klassikko kuin hevibiisi (mutta Thin Lizzyn viehätys olikin sielukkuudessa vähintään yhtä paljon kuin runttauksessa – Phil Lynottin ”musta” ääni, kelttiläiset sävelkoukerot ja tunnusomainen kahden soolokitaran yhteissoitto oli ja on vieläkin lyömätön yhdistelmä) ja dramaattinen ”That Woman´s Gonna Break Your Heart” – ja siinä tulikin kehuttua levyn yhdeksästä kappaleesta jo neljä. Loputkin ovat hyviä.

Vielä pitää erikseen kehua tätkin levyä koristava sanoitusmaailma. Niinkuin hevibändit yleensä, Lissunkin tuotanto pitäytyy pitkälti poikien kanssa juhlimisen, naisten naurattamisen ja yleisen remuamisen ympärillä – mutta Phil Lynottin irlantilaiset tarinaniskijägeenit ja romanttinen luonto yhdistettynä aika hyvään riimikorvaan tuottavat lopputuloksen, joka sopii minun korvaani paljon paremmin kuin genren aivottomuudet yleensä. Ja sen lisäksi tämäkin levy alkaa väkivallan vastaisella kommentilla Irlannin tilanteeseen ja loppuu uskonnolliseen pohdintaan (tosin kunnon katolisen syntisen näkokulmasta). Välillä hänen teksteissään on jopa ajatuksen poikasta...

Hauskaa on myös huomata, että vaikka musiikkimakuni periaatteessa on siirtynyt teinivuosien hevi-ihannoinnista yms. keskenkasvuisuuksista seesteisempään suuntaan, niin hyvä hevi iskee aina. Kokoelmafriikkinä olen tehnyt itselleni pitkän sarjan juuri tämän genren klassikoita, ja alan tärkein nimi on vieläkin Thin Lizzy. ”Bad Reputation” kolahti teinipoikaan 1983, ja kolahtaa keski-ikäiseen äijään tänä päivänä. Vielä kun löytäisi sen LP-levyn, joka on kadonnut hyllystäni johonkin. Ja kuten sanottua, melkein yhtä hyviä levyjä ovat mielestäni läpimurtoteos ”Jailbreak” ja kelttiheviromanttinen mestariteos ”Johnny The Fox” (molemmat 1976) ja bändin viimeinen mestariteos ”Black Rose” (1979) – sen jälkeen kova elämä taisi väsyttää Philip Lynottin, mitään varsinaisesti huonoja levyja hän ei bändeineen tehnyt, mutta 80-luvun tuotokset eivät kestä vertailua – ja sitten sankarimme jo ottikin ohraleipä.

***

Jälkihuomautus: Melkein neljä vuotta myöhemmin on hauska huomata, että mielipiteet pitävät kutinsa - ja että olen myöhemmin kehunut koko tuon yllä mainitun albumirivin, koska jokaisella on omat meriittinsä. Voisi ehkä olettaa, ettei 43 ja 47 ikävuoden välillä ehkä tapahdu niin paljon musiikkimaussa, että riski olisi kovin suuri, mutta omalla kohdallani horisontti on kyllä laajentunut viimeisen 2-3 vuoden aikana enemmän kuin moneen vuoteen sitä ennen - ehkä osaltaan, koska ryhdyin pohtimaan levyhyllyäni näiden kirjoitusten kautta. Mutta se pohdinnasta - nyt pitää etsiä koneelta Lissun tekeleitä...