Maailman paras levy, osa 6: Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaikki rakkaudesta (2004)

Jos suomen ja englannin kielet vaihtaisivat paikkaa, olisi tämä levy vuosituhannen tapaus mitä ns rehtiin perusrockiin tulee, ja Perunateatteri samanlainen käsite kuin vaikkapa E Street Band aikoinaan. Mutta koska näin ei tule tapahtumaan, säilyy Pauli Hanhiniemen tekemä musiikki kohtuullisen pienen piirin herkkuna. Ja koskaan ei hänen kunniakkaalla urallaan tämä elämän ilmiöiden lakonisen havaitsemisen ja kolmen soinnun yhteys ole toiminut niin kokonaisvaltaisesti kuin tällä herran (toistaiseksi?) viimeisellä rocklevyllä. Jotenkin se kaiho, joka on kulkenut koko suomalaisen kevyen musiikin kehityskaaren mukana, on juuri tällä albumilla puhjennut täyteen kukkaan tavalla, joka saa ainakin allekirjoittaneen tuijottamaan taivaanrantaa tyytyväisenä huokaisten. Tästä ei suomirock parane.

Minä jään kerta toisensa jälkeen kuuntelemaan kappaleita kuten ”Hopealuotia” vaivattomine sävelmineen, päätöshymniä ”Rakkaus on”, soulia tihkuvaa aloitusta ”Suudellaan” tai loistavaa aamuyöpastissia ”Jätkä taksissa”, joka onnistuu pukemaan jopa kahden aiemmin toisiaan ilmeisesti sivunneen kulkijan uuden kohtaamisen ja sen herättämät mahdollisuudet juuri sellaiseen aamuyön tuntien kaihoisaan usvaan, jolloin punnitaan menneitä ja mietitään, mitä se elämä onkaan ottanut ja antanut. Eikä tämän levyn molli ole mitään uikuttavaa surussa rypemistä, vaan pikemminkin sitä bluesin laulamalla puhdistautumista.

Kaikkein suorimmin palleaani iskee kuitenkin ”Sano mulle jotakin” ja sen täydellinen kertosäe, joka kiteyttää aika täydellisesti sen tunteen, joka iskee kun tajuaa maailman tosiaan olevan karu paikka, jossa pienen ihmisen toiveet painavat juuri niin vähän kuin synkkinä hetkenä voi eksyä kuvittelemaan. Jos jotakin haluaa moittia, niin tämä kappale ja jotkut muut levyn esityksistä kärsivät hieman orkesterin rajoitetusta soundivalikoimasta – tämähän on kitaracombon levy, jossa ei pahemmin viljellä edes kosketinsoittimia, mistään jousi- tai torviylilyönneistä nyt puhumattakaan. Toisaalta tämä tietynlainen kapeahkon saran kyntäminen täydellisyyttä etsien on ollut Hanhiniemen tavaramerkki jo Kolmannen Naisen ajoilta, ja tietyllä tavalla minimalistinen sovitustyyli sopii yksi yhteen hänen sanoitustensa kanssa.

***
Jälkihuomautus: Pauli Hanhiniemi on sittemmin enimmäkseen kulkenut muita polkuja - Kolmas Nainen teki albumin muotoisen comebackin, mutta sitä en tule käsittelemään tässä blogissa - joten toistaiseksi tätä albumia voidaan pitää paitsi sikahyvänä levynä, myös eräänlaisena testamenttina. Ja kun olen kuunnellut hänen myöhempää tuotantoaan, Hehkumon kanssa, olen myös ainakin itselleni pystynyt rakentamaan jonkinlaista suomalaisen "kansanmusiikin" kaarta - muotokieli voi olla joko amerikkalaislähtöistä kuten tällä levyllä, tai enemmän suomalais-ugrilaista kuten Hehkumon levyillä, mutta suomalaisen sielun peilaaminen on vahva yhdistävä tekijä.