186. Nick Lowe: Nick The Knife (1982): Kunnon popin kuningas liekeissä

Löysin tämän levyn muistaakseni jostain alelaarista aika pian sen ilmestymisen jälkeen, ja teini-ikäiselle puristille se oli ahaa-elämys kaiken syntikkapopin ja ylituotetun post-uuden aallon keskellä. Minusta oli hienoa, kun arvostettu kevyen musiikin ikoni saattoi tehdä näin epämuodikasta (eli ajatonta), luonnolliselta kuulostavaa ja monimuotoista musiikkia, joka sen lisäksi oli sairaalloisen tarttuvaa - vaikka siinä olikin epäilyttäviä 50-lukulaisia aineksia, ja vaikka Nickiä pidettin pääsyyllisenä Rockplien hajoamiseen. Myöhemmin, kun olen päässyt hieman vapaammaksi pop-snobiuden kahleista, olen voinut todeta tämän levyn pitävän kutinsa, olevan todella riemastuttava eri vuosikymmenten sulatusuuni, ja että minulle on yks hailee kuka mitäkin hajotti, jos hajotti.

Nick Lowe on tehnyt pitkän rivin loistavia poplevyjä, joista monet muutkin voisivat tulla kehutuksi tällä palstalla - mutta tämä on ehkä "Party Of Onen" ohella minulle kaikkein mieluisin. Hänen uusimmat levynsä ovat hyviä nekin, mutta minä pidän oikeastaan eniten juuri näistä kasariajan tuotteista, jotka olivat sisällöltään kaikkein eloisimpia ja vaihtelevimpia.

Jos tätä levyä ruotii biisien kautta, on "Burning Burning" mainio kaahaus ja ensimmäinen esimerkki Lowe-kilvillä varustettujen laulujen hyvistä sanoista, sävelistä ja sovituksista; kokonaisuus istuu kuin hanska. "Heart" on täysin erilainen versio Rockpilen levyltä löytyvästä Billy Bremnerin laulamasta menopalasta - tässä on pääosassa Nick Lowen laulusuoritus. Hän onkin loistava vokalisti varsinkin tunteikkaammissa paloissa - hänen äänessään on loistava sekoitus lämpöä ja pilkettä silmäkulmassa. "Stick It Where The Sun Don´t Shine" on "vain" menopala joka svengaa kuin hirvi, mutta A-puolen killeri on päätösraita "Couldn´t Love You (Any More Than I Do)" jossa kekseliäs sanoitus, hieno sävellys ja "kasvava" sovitus muodostavat ihokarvoja nostattavan hienon kokonaisuuden.

B-puoli on samaa laatua; "Let Me Kiss Ya" on melkein raivostuttavan tarttuva vetoomus; en vain ymmärrä, miksemme lukioaikaisen bändini kanssa vetänyt tätä, koska solistina olisin varmaan saanut silloin kovin säännösteltyjä pusuja enemmänkin - mutta toisaalta meidän olisi ollut huomattavan vaikea toistaa koko tätä tunnelmaa. "Too Many Teardrops" ja "Raining Raining" ovat sellaisia pop-paloja joita monelle artistille osuu vain satunnaisesti, mutta joita Nick voi tiputella levyn selkäpuolelle, kun taas "Ba Doom" on juuri sitä miltä kuulostaakin - tätä kirjoittaessakin jalka rupeaa vipattamaan.

Tuotanto - miehen omaa käsialaa - oli aina kohdallaan; soundissa yhdistyvät ajattomat perinteet ja hyvän maun rajoissa pysyvä kikkailu modernimpien efektien kanssa. Vaikka tämä ei ole mikään teemalevy, tämä on loistava kokonaisuus - mies on liekeissä alusta loppuun; pari vähäpätöisempää sävellystä solahtaa mukaan pelkällä soundilla, ja kunnon LP:nä tämä on niin sopivan lyhyt että sen helposti laittaa soimaan uudelleen kun B-puoli loppuu.