lauantai 9. helmikuuta 2013

185. Topi Sorsakoski: Hurmio (1985): Suunnannäyttäjä

Kun Topi Sorsakoski aikanaan löi itsensä läpi, muistan varsinkin monen silloin keski-ikäisen ihmisen tuhisseen jotakin matkimisesta tai jopa pyhien esikuvien loukkaamisesta - mutta minua, silloin parikymppistä rock- ja blueskiihkoilijaa, hänen äänensä mahdollinen samankuuloisuus Olavi Virran kanssa, ja jopa mahdollinen tuolla samankuuloiuudella ratsastaminen mm. ohjelmistovalintojen kautta, ei haitannut yhtään. Topin ja Agentsien levyt osuivat "Hopeisesta kuusta" ja "Evasta" lähtien kuin metrinen halko, ja kun kuuntelee tämän päivän suomalaista kevyttä musiikkia, uskallan väittää nimenomaan Agentsien, ensin Rauli Baddingin, sitten Topin ja myöhemmin muiden solistien kanssa muokanneen kenttää hyvinkin paljon. Nyt - ja varsinkin liian varhaisten poismenojensa jälkeen - Rauli ja Topi ovat itse ottaneet paikkansa Olan rinnalla suomalaisten tuntojen tulkitsemisen kiintotähtinä.

Mutta vaikka Topin ja Agentsien pari ensimmäistä albumia ovatkin loistavia tekeleitä, minua viehättää vieä enemmän tämä hänen isolla orkesterilla tehty debyyttinsä. Yksi syy on varmasti tuo sointi - yhdistelmä särmikkäämpää solistia ja suurta soundia vaikuttaa maistuvan minulle; vrt. myös Tuomari Nurmion "Tanssipalatsi" - joka tällaisessa yhteydessä varmasti maistuu vielä paremmalta koska vertailukohteena voivat olla halvat iskelmätuotannot muovisoundeineen tai väsähtäneet ravinolabänditulkinnat. Toinen syy on se, että iskelmäaarteistosta löytyy niin paljon hienoja biisejä, ja tässä tapauksessa tietysti Topin ääni - jo hioutunut, mutta ei vielä reissussa rähjääntynyt. Eikä saa unohtaa hänen ajoituksen tajuaan - myöhemmin hän teki pikku "roikkumisestaan" jopa raivostuttavan maneerin, mutta alussa hän osasi kyllä pysyä fraasissa juuri sen pikku ylimääräisen hetken, joka teki aulusta kuin laulusta hänen omansa.

Ensimmäisenä kohokohtana rockjätkään upposi "Johnny, mua muistathan", jossa iso bändi puhaltimineen todella kaahaa - itse asiassa voisi luulla laulun kertovan Southside Johnnysta (ja hän voisi levyttää sen alkuperäiskielellä...) - mutta sovitus on silti pikku yksityiskohtia täynnä. Toinen huippuhetki on "Punatukkaiselle tytölleni", joka on levyn pienimuotoisin esitys mutta herkkyydessään minusta nimenomaan kunnianosoitus Olavi Virralle eikä matkimista. Näiden laulujen etu voisi tietysti olla se, että ne eivät ole niitä kaikkein loppuun kalutuimpia standardeja, mutta jopa levyn "nimibiisi" "Keinu kanssani", jonka lienevät levyttäneet tai esittäneet suurin piirtein kaikki viihdettä koskaan tehneet, on mielestäni nimenomaan tässä hieno esitys - puhumattakaan niistä lauluista, joiden tekstit liittyvät etnisiin ryhmiin, viulunsoittoon ja avotuliin, jotka yleensä ovat kamalia kliseekokoelmia. Tunnelma on ylipäätänsä yksi tämän kokoelman vahvoista puolista.

Yksi tämän levyn pointeista minun kohdallani oli se, että se auttoi avaamaan korviani musiikin raja-aitojen keinotekoisuudelle ja typeryydelle. Tyylikkäästi toteutetut hyvät sävellykset ja sanoitukset ovat yleensä hyviä siitä riippumatta, mihin lajiin, genreen tai tyyliin ne kuuluvat. Ja ainakin minulle juuri nämä rajojen ylittäjät ja tyylien yhdistelijät ovat antaneet suuren osan kaikkein mieleenpainuvimmista musiikkielämyksistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti